Fall on your knees! Oh, hear the angel voices!

Tämä blogiteksti on samalla joulukirjeeni. Palaan siis hieman kuluneeseen vuoteen ynnä muuta, mutta varsianinen Paluu Suomeen -blogini siirtyy myöhempään. (Olen siis kyllä palannut Suomeen!)

Yleensä joulukirjeen kirjoittaja kertoo kirjeessä hieman jokaisesta lapsestaan kuluneen vuoden osalta. Mutta en ole lukenut montaa alle 20-vuotiaan joulukirjettä, että täytynee yrittää soveltaa. Tähän ikään lienee kuuluu, että jokainen vastaa omista asioistaan ja siksi, vaikka olenkin mielenkiinnolla seurannut perheeni elämänkuvioita, jätän muut vastaamaan omista asioistaan ja kerron vain itsestäni.

Ensimmäisen kerran elämässäni en vuoden 2009 alussa osannut ollenkaan aavistaa minne 12 kuukauden aikana päätyisin. Jotkut asiat on paras kohdata omalla ajallaan eikä ennen sitä. Tämä vuosi on varmasti ollut yksi niistä, joten hyvä etten tiennyt mihin joudun. Se on lyhyesti:

Kevät: Käsittämätön koulun loppumisen aiheuttanut vapaus. Yhtäkkiä löytynyt ovi jatkoon, opiskelupaikan löytäminen ja saaminen. Ja käsittämättömän paljon Aikaa.

Kesä: Tutustuminen tuottoisuuteen: paljon ja säännöllisesti oikeita töitä. Kesä- ja elokuu YLEn Uusissa palveluissa antoi luottamusta mahdottomalta tuntuneen tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Ehkä tärkeimpänä käteen jäi kuitenkin kokemus työyhteisöön kuulumisesta. Se oli rohkaiseva ja palkitseva kokemus, jota tulen varmasti jatkossakin hakemaan. Työni tuloksia on yhä näkyvillä Elävässä arkistossa.

Syksy: Päällimmäiseksi syksystä jäi vain suunnaton kiitollisuus ja rutkasti uteliaisuutta. Kolmeen kuukauteen Englannissa ja sitä edeltäviin matkavalmisteluihin on mahtunut niin paljon kaikkea, etten ole aivan vielä saanut kaikkea haltuuni. Mutta kaikista vastoinkäymisistä ja omasta pienuudestani ja voimattomuudestani huolimatta olen ihmeellisesti selvinnyt ja kaikki meni lopulta oikein hyvin (vaikkakin rankasti). En siis voi olla kuin kiitollinen. Tämä syksy on myös ollut alku, jonkin sortin Pilot-jakso, jolla yritetään herättää kiinnostus koko tuotantokauteen ja sarjaan. Jakso on ollut varsin menestyksekäs, sillä olen erittäin kiinnostunut ja utelias tietämään, miten tarina jatkuu.

En muista, olenko vielä maininnut, mutta en todellakaan ole niitä suurimpia jouluihmisiä. Tämä lienee ensimmäinen joulu vuosiin, joka ei vielä näin aatonaattona ahdista minua ollenkaan. Olen muodostanut itselleni jonkinlaisen kuvan ideaalijoulustani. Olen tullut siihen tulokseen, että joulu on maailman parhaat synttärit, niin upea ilojuhla, että sen pitäisi olla mukava ja odotettava asia. Tänä vuonna se tarkoittanee sitä, että vietän paljon aikaa upeiden vanhempieni kanssa ja mikäli perhettä pääsee ajoittain paikalle laajemminkin, se on sitten riemulla vastaanotettavaa plussaa. Jos lähtökohtaisella asenteella on mitään vaikutusta en luultavasti ole ollenkaan niin säälittävä tänä jouluna kuin aina aiempina jouluina olen kuvitellut olevani.

On upeaa, jos synttäreillä on kaikilla mukavaa. Mutta olennaisempaa kuin hauskanpito on kuitenkin synttärisankari. Hauskaa voi pitää aina, mutta synttäri termiä on hankala käyttää ilman, että on synttäri sankari jota juhlia.

Minun jouluni Paljon Onnea vaan laulu menee näin:

O Holy Night! The stars are brightly shining,
It is the night of the dear Saviour's birth.
Long lay the world in sin and error pining.
Till He appeared and the Spirit felt its worth.
A thrill of hope the weary world rejoices,
For yonder breaks a new and glorious morn.
Fall on your knees! Oh, hear the angel voices!
O night divine, the night when Christ was born;
O night, O Holy Night , O night divine!
O night, O Holy Night , O night divine!

Led by the light of faith serenely beaming,
With glowing hearts by His cradle we stand.
O'er the world a star is sweetly gleaming,
Now come the wisemen from out of the Orient land.
The King of kings lay thus lowly manger;
In all our trials born to be our friends.
He knows our need, our weakness is no stranger,
Behold your King! Before him lowly bend!
Behold your King! Before him lowly bend!

Truly He taught us to love one another,
His law is love and His gospel is peace.
Chains he shall break, for the slave is our brother.
And in his name all oppression shall cease.
Sweet hymns of joy in grateful chorus raise we,
With all our hearts we praise His holy name.
Christ is the King! Then ever, ever praise we,
His power and glory ever more proclaim!
His power and glory ever more proclaim!

Aiomme isäni kanssa pitää Taru Sormusten Herrasta -maratonin ja ohjelmaan mahtuu monta muutakin erittäin hauskaa ja odotettavaa tapahtumaa. Mutta silti odotan eniten huomenna laulamiamme jouluvirsiä ja kaikkein eniten jouluaamuna kirkkoon pääsyä.

Loppujen lopuksi, vaikka vuoden 2009 joulu on huomattavasti minulle huomattavasti odotetumpi ja iloitumpi tapahtuma kuin moni aiempi. Minun odotukseni ja iloni vuonna 2009 eivät tee tästä joulusta merkityksellisempää kuin monesta ei niin ideaalista joulusta. Ratkaisevaa on vain mitä tapahtui synttärisankarille noin 2000-vuotta sitten ja se olikin sitten niin ratkaisevaa, että siinä riittää aihetta iloon ja ihmetykseen aina loppuun asti.

Toivotan siis mitä upeinta joulua!

(Palataan uuteen vuoteen sitten erikseen)

Forever and Almost Always Yours,

Tsuua

Hanging on, like we always do

Aurinko on laskemassa horisontin pilviin täällä jossain Peterborough:n ja Lontoon välillä ja talvinen Englanti on varsin kaunis. Erityisesti ikkunan takaa katsottuna. Hengailen täällä East Coastin ykkösluokan vaunussa, teemuki kädessä. Ja elämä on arvaamattomuudestaan huolimatta varsin mainio tapaus.

Minun oli siis tarkoitus olla tällä hetkellä tappamassa aikaa Heathrown lentokentällä, mutta lentoni Lontooseen oli peruttu. Sain tietää tästä vasta yrittäessäni printata Boarding Passiä Newcastlen kentällä kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Minut ohjattiin sitten pitkään jonoon yhdelle British Airwaysin työntekijälle, joka vaihtoi lippuja uusiin. Tunnin aikana jono liikkui ehkä neljä metriä, korkeintaan neljänneksen kokonais pituudesta ja arvio oli, että tiskille päästyä voisi hyvällä lykyllä saada lipun kello kuuden tai kahdeksan koneisiin Lontooseen. Valmistauduin siis henkisesti viettämään yötä Punaisen huoneeni sijaan hotellissa Newcastlessa tai Lontoossa. Sitten sain takanani jonottavan äijän kanssa vihin, että BA voisi järjestää myös junaliput Lontooseen ja siten voisi vielä yrittää ehtiä jatkolennolle.

Näin päädyin Markin kanssa East Coastin ykkäsluokan vaunuun hangailemaan, juomaan teetä ja syömään keksiä. Meillä synkkasi heti siitä asti, kun uusi ystäväni luuli minun olevan Kanadasta ;) BA:n huonossa organisaatiossa riittää voivoteltavaa ja minusta on älyttömän siistiä istua teekuppi kädessä ja katsella maisemia.

Todennäköistä on, että pääsen Suomeen 6:30 lähtevällä koneella kuten pitikin ja saavun Helsinkiin hieman ennen puoltayötä. Tänään on tosin jo yksi lentoni peruttu ja yksi metro mennyt rikki, että eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Tämänkertainen otsikko tulee Evan Taubenfeldin Waiting -biisistä. Käytin musiikkia videoefektimodulini lopputyössä ja Reetta, johon biisin yleensä liitän, saa nyt jakaa kertsin alkuosan matkaseurani kanssa:

"Cause we're hanging on,

like we always do.

When it all goes wrong

I'll remember that I'm

lucky that I found you"

Niin, että terkut siis Lontoon liepeiltä. Me jatkamme nyt seikkailuja.

Toivottavasti näemme pian!

Forever and Almost Always,

Tsuua

First of all, You don't know me. Second of all, You don't know me

Neljä päivää jäljellä ja näköjään tälläiset siirtymävaiheet, oli kyseessä sitten yhden yön Lontoon reissu, kolmen viikon Suomen vierailu tai muutto toiseen maahan, ovat vähän outoa aikaa. Normaalirutiinit muuttuvat ja tuleva on yhtäkkiä aivan käsittämätön käsite. Tälläisinä aikoina kehitän itselleni (ennenkaikkea henkisen) valmistautumiskaverin. Syyskuussa minulla soi pakkausten ja muiden valmistelujen taustalla lähes tauotta Veronica Mars -sarja. Lontoon häämöttäessä uppuduin uusiin musiikkilöytöihini Nada Surfin Always Loveen, Bethany Joy Galeottiin/Haley Jame Scottiin ja ennen kaikkea tietysti konserttia valmistellen Kate Voegeleen. Nyt panokset ovat ehkä korkeammalla, sillä tämänkertaiset "kaverini" ovat edellisiä huomattavasti moniulotteisempia: tuoreimmat rakkauteni draama kommentaarit ja joskus pettymyksen tuottavat, podcastit. (Olipa aihe kuinka mielenkiintoinen tahansa, kaikki eivät onnistu tekemään sisältöä ja varsinkaan ulosantia Peytonin Podcastejen tasolle, aloitin ehkä liian hyvästä)

Minulla soi siis lähes jatkuvasti jonkin sortin draaman tekemisen tai musiikkibisneksen selitystä ja välillä matkaan tarttuu upeita kuvia ja ajatuksia. Saapa nähdä onko niillä mitään merkitystä, mutta erityisesti kommentaareissa on jo niin paljon viihdearvoa, että se lienee varsin riittävästi. Minusta on kuitenkin kiva tuuditella itseäni sillä ajatuksella, että oppisinkin samalla jotain.

Innostuin lauantaina myös päivittämään kännykkääni takaisin persoonalliseksi ja henkilökohtaiseksi. Olin aikoinaan hyvin ylpeä, että olin onnistunut personalisoimaan kännykkäni vastaamaan todennäköisimpiin tunnetiloihini juuri sopivasti. Olin tehnyt muutamia samantyyppisten ihmisten ryhmiä, jokaiselle oman soittoäänen valmistamaan itseäni puheluun ja niin muuta sellaista. Syksyllä henkilökohtaisuus kärsi pahasti ja en juuri koskaan kuullut kännykästäni mitään muuta kuin jo tylsäksi käyneen herätyksen. Mutta nyt on asiat toisin! Tein itselleni ihanilla uusilla ohjelmillani ajankohtaisia mp3-klippejä ja nyt on taas sekä vaihtelun varaa, että monipuolisuutta.

Olen myös pitänyt tänään kännykkää äänellisellä ja heti kuullut uuden mainion tekstariääneni kahdesti ja soittoääneni kerran. Mahtavuudessa on kuitenkin varjopuolensakin. Puhelu, jonka sain oli nimittäin eräältä puhelinoperaattorilta ja yrittivät nakittaa minua asiakkaakseen. Normaalistihan tuollainen puhelu olisi vain todella rasittava, mutta soittoääneni sai minut niin onnelliseksi, että juttelin aivan huomaamattani ihan innoissani myyjän kanssa. Heillä ei ollut tarjota minulle mitään hyödyllistä, joten en tässä haavoittuvaisessa tilassa tullut ostaneeksi mitään, mutta hän kysyi saako soittaa uudestaan jos jotain ilmenee ja minä vain iloisesti totesin, että tottakai. Onko vähän huolestuttavaa?

Fibro ja talvi ovat tänään palauttaneet minut erityisen silmäongelmaiseksi. Näköjään pimeällä autot ja minä emme sovi yhteen ollenkaan. Valot sattuivat tänään silmiin niin, että tuntui kuin taju olisi ollut lähdössä. Vieläkin on sen verran ärtsäkkää, että eiköhän tämä tältä kertaa.

Oih, Otsikosta vielä:

Otsikko on osa uutta tekstariääntäni ja jotenkin kun on tässä viime aikoina murtanut omia ennakkoluuloja ja niihin liittyviä periaatepäätöksiä, se on soinut päässäni itselleni myös tekstiviestittöminä aikoina.

Forever and Almost Always as always,

Tsuua

That's My Generation!

Eilinen cyberculture-luentoni opetti minulle, etten olekaan niin outo - yksinkertaisesti vain 2000-luvun ihmisiä. Reetta nimittäin joskus huomautti, että minä sitten aina innostun kaikista jutuista, joista muut ovat tuskin koskaan kuulleet. Eihän siinä voinut muuta kuin myöntää olevani ehkä vähän sellainen. (Higher Ground, Evan Taubenfeld, Lee Safar, Kaya, Elämän lahja ym. ja tämä keskustelu oli ajalta ennen SoGoProta..) No eilen kuitenkin opin, että jos 1900-luku oli hittien aikakautta, 2000-luku tulee pyörimään "hudeilla". (Chris Anderson: The Long Tail)

Ideana on siis se, että 1900-luku oli maantieteeseen sitoutuneisuutensa tähden niiin kallista, että kannattavaa oli vain varmasti suuren yleisön tavoittavat asiat. Elokuvateatterit esimerkiksi eivät voi ottaa ohjelmistoonsa elokuvia, jotka eivät pysty takaamaan 1500 katsojaa kahdessa viikossa. Se karsii siis valikoiman todella pieneksi. Menestyksen tarvitsi olla suurta ja nopeaa, jotta se saattoi olla menestys.

Minähän en ymmärrä matematiikasta mitään, mutta jokin matemaatikko oli tullut tällaiseen kaavaan:

80% vauraudesta omistaa 20% väestöstä ja sama bisnekseksi 80% tuloista tulee 20% tuotannosta. Näin vain aivan käyrän korkeimmat osat olivat kannattavia 1900-luvulla.

Internetin takia 2000-luku taas pelaa aivan erilailla. Amazonilla on suuria varastoja halvoilla aluiella ja siksi monet kulut paljon pienemmät kuin tavallisilla kaupoilla. (Enkä tarkoita, että tämä olisi Amazonin yksinoikeus, mutta Amazon nyt vaan on suurin ja menestyksekkäin vastaava ja sopii siksi esimerkiksi) Kun kerran tila ja kulut eivät ole ongelma, tuotteille voi antaa aikaa. He voivat pelata käyrän pitkällä hännällä (oikea reuna). Pitkä häntä on nimittäin niin pitkä, että laajassa mittakaavassa se on ainakin yhtä kannattava kuin vasemman reunan lyhyt megaosa.

Näinpä avain menestykseen 2000-luvulla on paljon materiaalia tarjolle ja anna kiinnostuneen yleisön tietää siitä. (Vertaa: vain varma, usein hyvin saman kaltainen, yleisömenestysmateriaali tarjolle.) Amazonin suositusosion kautta 80-luvulla aika huonosti myynyt kirja Touching the Void nousi yhtäkkiä 2000-luvulla best-selleriksi ja siitä tehtiin elokuva. Sellainen jokebox heppu Robbie Vann-Adibé taas selvitti, mikä prosentti 10 000 suosituimmasta tuotteesta missä tahansa netissäpyörivässä media kaupassa vuokrataan tai ostetaan vähintään kerran kuussa. Vanhan kaavan mukaanhan kyseessä tuskin olisi kovin suuri prosentti, mutta Vann-Adibén mukaan 98% ostetaan/vuokrataan ainakin kerran kuussa. 98% 10 000:sta!!! Se tarkoittaa, että meidän ihmisten maku on paljon laajempi kuin se hyvin kapea valikoima tarjolla normaaleissa kaupoissa, elokuvateattereissa tai vaikkapa televisiossa.

Ja tämä jos mikä on minun kaltaiselleni friikille innostavaa. Kuluttajan näkökulmasta se tarkoittaa, että maailmaan mahtuu älyttömästi löydettävää ja innostuttavaa ja kun todennäköisesti kuudesta miljardista jokunen murto-osa voi tykätä samoista asioista kuin minä, sellaisten tekeminen voi olla kannattavaa niille, jotka sellaisia tekevät ja me saamme jatkaa niistä nauttimista. Toisaalta, kun luultavasti päädyn jonkin vastaavan pariin työskentelemään itsekin. Toivo elää, että 2000-luvun takia saatan jopa pystyä tekemään innostavia asioita, joista olen innostunut.

Sitten käytännön sovelluspohdintana SoGoPro. Kyseessä on niin uusi yritys, että paha sanoa vielä, miten heidän käy. Mutta ainakin malli on erittäin kiehtova. Kolme taustaista ammattilaista, Hilarie on näyttelijä, Kelly on tuottaja ja Nick kirjoittaja, tekevät laajalla skaalalla asioita, joista ovat itse kiinnostuneet. Projekteja on muun muassa (anteeksi englantini, en osaa termejä suomeksi) webseries, graphic novel, feature film, short film ja children's book. Jakelu tulee luultavimmin tapahtumaan ainakin pitkälti heidän omilla kotisivuiltaan, joten kustannukset ovat minimissä. Tuotantoa pääsee seuraamaan blogien, vlogien (sama mutta videona) ja podcastien kautta hyvin läheltä. Oma teoriani on, että 2000-luvun mallissa tämä on tärkeää. Jos valinnanvaraa on paljon, sellainen jossa saa olla jotenkin osallisena, ohittaa sellaisen, johon ei voi liittyä.

No joka tapauksessa pitkää häntään tutustuessani innostuin, että ehkäpä tuollaiset vanhaan malliin suhteessa väärään paikkaan sijoittuneet itsenäiset firmatkin voivat pärjätä ja tuottaa paljon upeita juttuja meidän iloksemme. Toivon, että näin on.

Kahden tunnin latausyrityksen päätteeksi luovutan jälleen Kate Voegele-videoni julkaisun tältä kertaa ja lähden kirjastoon kirjoittamaan esseetä.

Forever and Almost Always,

Tsuua

Joulukuun alun soittolistan top 5:

Unfair - Kate Voegele

Prinssin Suudelma - Jari Kekäle

All You Wanted - Michelle Branch

Long Shot - Kelly Clarkson

Waiting - Evan Taubenfeld

In love with the present tense

Vuosi sitten kesällä luin eräästä suosikki kirjoistani, Chicken Soup for Single’s Soul, tarinan kuinka eräs nainen ensitöikseen sinkkuuduttuaan päätyi matkustamaan yksin Euroopassa. Matka oli varsinkin etukäteen tuntunut tosi rankalta ja päivät maailman romanttisimmassa kaupungissa Pariisissa tuntuivat erityisen kaamealta ajatukselta. Kuitenkin Pariisissa, jonka piti olla kaikkein rankin paikka, nainen oppikin nauttimaan omasta seurastaan ja kaupungista yksinään. Muutaman sivun matkaselostuksen päätteeksi hän kertoi suosittelevansa nykyään kaikille vastaavassa tilanteessa yksin matkustelua. Minä olen ollut ihan sujuvasti sinkku jo pitkään, mutta joka tapauksessa odotin matkaani Lontooseen juuri tuo tarina takaraivossa. Aina ensimmäisen kerran tarinan luettuani olin haaveillut matkustavani jonnekin aivan yksin. Hauskasti ensimmäiseksi kohteekseni osui se oikeasti maailman romanttisin kaupunki, Lontoo. Ja oli kyllä hienoa.

Minulla oli vielä aamulla Lee Safarin nettisivuista esitelmä muutamalle opettajalle ja lähdin siis matkaan suoraan koululta. Kampuksella matkalle valmistautuessani tajusin, etten ollut ottanut minkäänlaista karttaa mukaan. Hetken panikoituani päädyin sitten nauramaan itselleni ja julistamaan matkan seikkailuksi.

Junamatka meni mallikkaasti: nukuin, opiskelin ja luin tehokkaasti ja välillä mietin, miten tässä maassa voi asua niin monta ihmistä, kun junan ikkunasta näkee vain peltoa. Kings Crossiin päästyäni onnistuin muistikuvani ja hieman hankalien reittiohjeiden varassa suunnistamaan hostellille. Minulla oli 2 tuntia aikaa ja eväät syötyäni lähdin katsastamaan konserttipaikka Scalan sijaintia. Hostelli, keikkapaikka ja juna-asema olivat oikeassa elämässä vielä paremmin sijoitettu, kuin mitä olin Google Mapsistä luullut - muutama minuutti kävelyä, ei oikeastaan käännöksiä, kunhan ylittää tien.

Tähtäsin 15 vaille seitsemäksi Scalan eteen jonottamaan. Se olikin mielenkiintoista, ainakin hetken. En tiedä olenko vain jo tottunut koillisaksenttiin vai mistä ihmeestä molemmilla puolillani jonottavat olivat, sillä edessäni olevien olisi luullut puhuvan ranskaa, ellei olisi erottanut sanoja englanniksi. Takanani taas puhuttiin englantia kiinaksi. Siis niin selkeää ja sujuvaa englantia, ettei kyseessä todellakaan ollut kiinalaiset, mutta nuotti olisi mennyt täydestä kiinasta.

Kate (Voegele) pääsi vierestäni sisään 10 vaille seitsemän, itse puoli kahdeksan jälkeen. Kahdeksan aikaan aloitti ensimmäinen lämppäri, ihan ok musaa - ei niin ihmeellistä mihinkään suuntaan. Enkä saanut nimestä selvää, mutta kun niiden rumpali näytti aivan ruotsalaiselta (sanoisin, Henrik, jolla on veli Erik, you get the picture), niin minulle se oli ja on Henrikin bändi.

Toinen lämppäri olikin sitten erittäin mielenkiintoinen tapaus. Olen analysoinut aika monet lämmittelijäbändit, niiden funktion ja toimivuuden, mutta tämä yllätti minut täysin ja analyysini on aivan kesken vielä melkein vuorokautta myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin ehkä vähän Wannabe-spaissari tyttöbändi, joka lauloi musaa, jonkalaista kuulee joka vuosi ainakin muutaman välimeren maan Euroviisubiisinä. Siis aivan eri universumista kuin Kate Voegele. Luulin Katen jo aloittavan, kun he saapuivat lavalle ja ihmettelin erikoista asuvalintaa taustalaulajille. Mutta tytöt vetivät sitten 25 minuutin setin, jonka aikana en voinut hillitä naurunpurskahduksiani. Tytöt olivat kyllä oikein suloisia ja sinänsä saivat sympatiani, mutta se oli niin käsittämätön paikka heille, että piti nipistellä itseä ja testata onko kyseessä kuitenkin jokin käsittämätön uni.

Sitten vihdoin oli Katen vuoro. Yllätyksekseni kaikki biisit olivat akustisina. En kyllä valita ollenkaan, sillä perkussioiden, kosketinsoitinten, basson ja yhden, välillä kahden kitaran päällä Katen hento olemus ja upea lauluääni saivat ansaitsemansa tilan. Yksikään viimepäivien Kate top 3sta ei kuulunut settiin, mutta toisaalta arvostukseni montaa vähemmälle huomiolle jäänyttä biisiä kohtaan kasvoi. Näin Amerikka-ikävässä keikka oli myös nannaa, sillä amerikkalainen laulaja puhui niin tuttua murretta ja nauroi itsekin spiikkinsä sanavalinnoista ja sisällöstä yhdessä kohtaa, että “I’m so american it’s gross” (suom. Olen niin amerikkalainen, että se on ällöttävää).

Minulle kunnon keikat ovat niitä erityisen harvinaisia hetkiä, jolloin menneellä eikä tulevalla ole mitään väliä. Tälläiselle analysoijalle, pilkunviilaajalle ja huolehtijalle sellaiset hetket ovat elintärkeitä. Tuntikin vain preesenssissä on kuin viikon hemmotteluloma. Tästä johtuen valitsin ehkä tämän hetken suosikki Kate Voegele biisistäni “Who You Are Without Me” otsikoksi “I’m in love with the present tense”, vaikka siis meidän (minun ja preesensin) suhde ei ole niitä läheisimpiä normaalisti.

Voisin puhua kaikesta näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani tunti tolkulla, mutta säästän asiasta vähemmän kiinnostuneet. Kuitenkin Kaisa ja Puuhi ovat tilanneet tarkan raportin, joten sellaisen voivat muutkin saada tilauksesta.

Hei sitten on vielä pikaisesti mainittava yksi asia tekstissä ja toinen erillinen kuvien kautta. Ensimmäinen maininta olisi voinut viedä kokonaisen blogitekstin, mutta en sitten ehtinyt hoitaa sitä alta pois ennen keikkaa. Löysin nimittäin sunnuntaina erittäin kiehtovan yrityksen, jonka viikottaisia podcastejä olen ahminut päälle viisi päivässä. SoGoPro, Southern Gothic Production on siis tuotantoyhtiö, joka aloitti alkuvuodesta Wilmingtonissa, Pohjois-Karolinassa. Yhtiön kuvaus monipuolisuudestaan sai minut kiinnostumaan. Näin kolmentoista podcastin jälkeen olen aivan koukussa konseptiin tutustumiseen. Minulle tosin olisi saattanut kyllä riittää jo SoGoPronkin käyttöön ottama prosessi taiteellisen työn lomassa ja sen ympärille yhteisön rakentaminen. Tämä on siis vain varoitus, että SoGoPro lienee seuraava inspiraattorini ja on mahdollista, että seuraavat kymmenen blogitekstiäni päätyy pohtimaan SoGoProta aina joltain näkökulmalta.

No joo, mutta nyt vihdoin kuviin:

Elämäni ensimmäinen kurpitsapiirakan pala ja vaniljajäätelöä. Jotkut tietävätkin, että kyseessä oli erittäin merkittävä tapaus. Tämä tapahtui sunnuntaina Kiitospäivänlounaalla. Oli upea päivä!

Hostellihuoneeni

Katen erikoinen lämmittelybändi

Karismaattinen Kate Voegele ja kitara

Yritin ladata tänne videota, joka jokseenkin tiivistää eilisillan kokemuksen, mutta yliopiston langaton netti ei ole kanssani samaa mieltä ja taidan jättää tappelun myöhempään.

Kun kerrankin ei tarttenut huolehtia metroista jäin seuraamaan kiertueen pyörittämistä, tai mitä siitä nyt kaukaa näki. Kate jatkamassa matkaa Dubliniin.

Scala

Seuraavana aamuna valosan aikaan paikasta, josta tuli katseltua aika monen punaisen bussin ajavan ohi (Scalan vierestä). Yhä vain busseja riitti.

Forever and Almost Always,
Tsuua

You told her that her art mattered, she needed that

Eilen oli kiitospäivä. Ei sillä, että sitä täälläkään vietettäisiin, mutta aivan itseni vastaisesti olen yhtäkkiä fiksautunut juhlapyhiin. Joka tapauksessa, aloitin siis kiitospäivän Australian aikaan tehdessäni skypen kautta töitä australialaisen laulaja-lauluntekijä Lee Safarin kanssa. Mainitsin joskus monta viikkoa sitten, että sain ihan oikean asiakkaan uusmediatuotannon työlleni. En ollut varma onko asia julkista tietoa vai ei, niin pidin sen sitten vähän yksityisempänä tähän asti. Suunnittelen ja toteutan siis Leelle uusia nettisivuja. Yhteistyö on ollut erittäin antoisaa - varsinainen toteutunut unelma meille molemmille.

Luulen, että Leestä tulee vähintään mainintaa jatkossakin, joten kerronpa hänestä ja meidän tutustumisestamme vähän tarkemminkin. Viime keväänä kävin läpi kaikki myspace-ystäväpyyntöni. Yleensä hylkään edes katsastamatta kaikki muusikon oloiset, niitä kun riittää. Leen silloinen profiilikuva sai hänet kuitenkin näyttämään aivan eräältä suomalaistytöltä, jonka riparilla olin isosena. Päätin sitten tarkistaa, profiilin ensin. Vanhana Evanescence-tyttönä olin erittäin positiivisesti yllättynyt Leestä, päädyin myös hänen facebook-ystäväkseen ja siinä välissä möläytin statuksessa, että Tsuua got really impressed by Lee Safar. Seuraavan kerran facebookissa vieraillessani Lee olikin kommentoinut statustani ja niin me aina välillä viestittelimme jotain pientä.

Joskus sitten myöhemmin keväällä Lee vieraili Aussiradiokanavalla. Kuuntelin lähetystä aamuni ratoksi netistä ja lisäsin sitten ohjelman msn-messengeriini ihan vain huvikseen. Yllättäen juontaja ottikin yhteyttä minuun, kysyi kuka olen ja mistäpäin. Voi sitä innostusta, kun kerroin olevani Suomesta. Ohjelman aikana minut mainittiin muistaakseni kuusi kertaa. Se oli yksi tämän vuoden hauskimmista aamuistani.

Sinä aamuna kuulin kuitenkin myös Leen mietteitä siitä, miksi hän julkaisee musiikkian oman levy-yhtiönsä kautta eikä edes halua isoa levytyssopimusta: hän haluaa henkilökohtaisen yhteyden musiikkinsa ystävien kanssa, näin lyhyesti selitettynä. Kuulemani osui jotenkin erityisen herkkään saumaan, sillä olin juuri niinä päivinä pohtinut omasta näkökulmastani levy-yhtiöitä/isojen levy-yhtiöitä, ja sanotaanpa, että olin löytänyt ongelmakohtia, jotka askarruttivat. Yhtäkkiä siis kuulin tämän australialaisen haluavansa tehdä musiikkia toisella tavalla ja se jotenkin sykähdytti. Kuulemani pyöri päässä pitkään ja jossain vaiheessa päätin leikkimielisen hypoteettisesti tekeväni joku päivä töitä Lee Safarin kanssa. En olisi ikinä uskonut jonkun päivän koittaneen vain puolisen vuotta myöhemmin.

Miten päädyimme yhteistyöhön? Olin tuskastunut, kun en osannut valita itselleni tarpeeksi mielekästä nettisivuprojektia. Tutorini oli sanonut, että ottaen huomioon intohimoni, minun kannattaisi tehdä musiikkisivusto. Minullahan on aika monta Black List Club/Fansite Connection projektia, mutta mikään niistä ei sopinut oikein tähän tarkoitukseen. En myöskään halunnut tehdä mitään epämielekästä, niin paljon minulla kuitenkin on projekteja, että sellaiseen ei olisi ollut motivaatiota. Päätin sitten ottaa yhteyttä Leehin ja kertoa tilanteestani ja sanoa, että jos jokin osuu vastaani niin kertoisi. Tein niin ja hän hämmästyneenä totesi, tarkoituksen olleen, että hän uudistaisi nettisivujaan ja aloittaisi prosessin seuraavalla viikolla. Hänen oli tarkoitus tehdä se itse, mutta kun kerran minulla oli tällainen tilanne niin hänhän innostui suunnitelman muutoksesta.

Jotka tuona päivänä sattuivat juttelemaan kanssani tietävät, että olin aivan shokissa. Tämä upea mahdollisuus tehdä jotain mitä olin jo pitkään toivonut "jonain päivänä" tekeväni. En puhu nyt Leestä, vaan työstä yleisesti. Ainakin yhtä tärkeää ja shokeeraavaa minulle oli, kuinka minuun luotettiin ja uskottiin niin, että sain noin minulle täydellisen tehtävän. Samaa olen ihmetellyt useasti myöhemminkin, mutta samalla olen päässyt ylittämään itseni jo useaan kertaan ja jo muutamaan otteeseen osoittautumaan sen arvoiseksi. (One Tree Hilliä katsoneille, tai ainakin Kaisalle, joka katsoo sitä ensi viikosta eteenpäin, kyse oli ehkö jonkinlaisesta omasta "Your art matters, it's what got me here" - tilanteesta)

Muuten vielä hiukkasen kuulumisia opinnoista näin loppuun. Eilen oli tv-studio modulini meidän ryhmän tv-lähetyksen kuvaukset. Olin tuotantoassistentti ja projektista jäi loppujen lopuksi oikein hyvä fiilis. Olen myös aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä yliopistoesseetäni, että sinänsä opinnot etenevät.

Jos tänne ei ilmaannut tekstiä ennen joulua, se johtuu kiireestä. Minä nimittäin tajusin tänään, että eräs iso deadline olikin ennen joulua eikä joulun jälkeen. Tiedän siis mitä teen seuraavat pari viikkoa. Tosin jos minulta tulee normaaliin tahtiin tekstiä, sekin on aivan ymmärrettävää. Yllättäen tämä on aika sopivaa vastapainoa elämälleni. Saapa nähdä siis miten käy.

Nyt on aika rientää takaisin arkeen. Pitäisi siivota ja opiskella vielä ennen iltaa. Toinen projektini Fansite Connection tarjoaa tänä iltana chatin kitaristi Dave Bakshin kanssa. Luvassa on tunnin verran musiikkiaiheista keskustelua Dave ja reilu parikymmentä vierasta 3-4 (jos Pohjois- ja Eteläamerikka lasketaan erillisiksi niin jopa 5) maanosasta. Minä olentan kyllä olevani ulkona keskustelusta ja kiireisenä ratkomassa ongelmia ja valvomassa järjestystä.

Tällä kertaa ei nyt irtoa kuvia, mutta ottaen huomioon, että matkustan tiistaina Lontooseen, niin eiköhän asia korjaannu ensikertaan mennessä.

Yhä Forever and Almost Always Yours,

Tsuua

People Always Leave

Tänään tajusin, että ensi sunnuntai on jo 1. adventti, mikä tarkoittaa, että olen tänä vuonna enää kolme sunnuntaita Sunderlandissa. Se tuntuu kauhean vähältä sekä hyvässä että pahassa. Vielä Suomessa ollessani odotin tätä tilannetta yhtenä merkittävimpänä osana muuttoani. Minä nimittäin olen tottunut vihaamaan juhlapyhiä: äitien- ja isäinpäivää, joulua ja muita perheen kokoajia. Minulle kun ne olivat aina tappio biologialle. Minulle rakaat ihmiset lähtivät kukin biologisten perheidensä luokse viettämään ihanaa laatuaikaa. Kun taas minun kotini jäi jotenkin niin tyhjäksi. Niinpä innoissani odotin, että kerrankin Minä olisin se lähtijä - kotiin perheeni luokse menijä.

Eipä se sinänsä paranna kuvaani kaikista juhlapyhistä, mutta näin Suomen loman lähestyessä olen tajunnut, että tilanne ole ollenkaan niin mustavalkoinen kuin kuvittelin. Luulin lähtijän puolen olevan täydellinen ja jääjän mitä surkein. Mutta eihän tämä lähtijän osa olekaan täydellinen! Vaikka kuinka odotan innolla reilua kolmea viikkoa Suomessa, on jotenkin itselle sydäntäsärkevää tietää, ettei ole täällä joulukirkossa - ettei neljään sunnuntaihin pääse juomaan teetä seurakuntalaisteni kanssa tai yli kolmeen viikkoon Minna ei tulekaan koputtamaan ovelleni kertoen mitä minun seuraavaksi "on pakko katsoa".

Tästä lähtöön liittyvästä haikeudesta päättelin sitten, että ehkä tilanne oli sama kun minä jäin ja muut lähtivät. Ei siinä kyllä mitään, toistaiseksi ainakin luulen tykkääväni tästä lähtemisestä enemmän kuin jäämisestä. Mutta ehkäpä paras olisikin jos aina oppisi näkemään hyvät puolet siinä, mikä on oma tilanne. Kaikissa näyttää olevan huonot puolet, ja silloin on oletettavaa, että samoissa asioissa on myös hyviä puolia.

Tein teille kollaasin siitä, miltä tämä päiväni näytti.

Kuvassa näkyy: kukkia! punaista, mustaa ja aniliininpunaista, läppärini ja tietty kuvia.

Kukkia saa siis huutomerkin, sillä Ann kysyi minulta teen äärellä, että onko minulla maljakkoa, hän antaisi minun mukaani nuo kuvassa näkyvät kukat. Mietin hetken, että toimisikohan jokin omaisuudestani maljakkona, mutta sitten Ann tarjosi, että lainaan kirkolta maljakkoa. Tuntui niin ihanalta saada kukkia. Kun kävelin kotiin kukat kourassa minusta tuntui niin prinsessalta. Opin siis taas, että pienillä eleillä ja teoilla voi olla suuri merkitys.

Jim ja Ann lapsineen ja lapsenlapsineen ovat ottaneet minut niin käsittämättömän hyvin vastaan, että sitä ei edes pysty sanoin kuvailemaan. Tässä syksyn mittaan ihailuni ja kunniotukseni koko perhekuntaa, mutta erityisesti Annia, kohtaan on kasvanut aivan valtavasti. Sitä nöyryyttä, sydämellisyyttä, palvelualttiutta ja vieraanvaraisuutta toivon saavani oppia tässä vierellä eläessäni.

Sain palautetta, että pitäisi olla enemmän kuvia täällä blogissa, niin laitanpa tässä mukana muutaman kuvan Durhamin katedraalin valonäytöksestä, jonka näimme silloin Suomi-vieraille Durhamia näyttäessä.

Juttuahan riittäisi, mutta ensiviikolla pitää oikeasti taas opiskella. Täytyy siis yrittää siirtyä untenmaille seuraavaksi.

Forever and Almost Always Yours,

Tsuua

ps. Kaikki otsikonihan ovat yleensä jonkin sortin lainauksia. People Always Leave tulee One Tree Hillistä ja siihen liittyen kehitin tänä aamuna oman teorian People Always Leave (PAL)-traumaisista ihmsistä, joihin itsekin kuulun. Rakastan teorioita, mutta päätin sitten säästää teidät tässä kohtaa pitkältä analyysiltä, omat kokemukseni ja loman lähestymispohdintani ovat osa sitä ja jutellaan siitä sitten tarkemmin, jos jokin muukin kokee viehätystä PAL-trauman kaltaisiin hyvin epäakateemisiin teorioihin. Tiedän, että osa teistä saa osansa PAL-teoriastani halusi tai ei, joten termiin People Always Leave kannattaa tottua.

Still Just a Girl Yet Already Woman

Vanhempani ja Auli-täti ovat nyt palanneet takaisin Suomeen ja minä yritän palata opintoihin. Mutta mutta, ennen normaalielämään siirtymistä palaan vielä vierailuun kuten lupasin. Turisteilu sai minutkin vihdoin käyttämään metroa ja vierailemaan naapurikaupunki Newcastlessa. Kipujeni takia jätin merenrannan väliin ja näinpä tavallaan vanhempani ovat nyt minua edellä nykyiseen kotiseutuuni tutustumisessa.

Vieraani toivat perjantaina minulle matkalaukullisen tavaraa Suomesta. Niinpä ensimmäisenä iltana nautin pussillisen Fazerin karkkeja ja mietin olinko eniten innoissani toimivasta adapterista, lempiviltistäni vai kynsisaksista. Itse asiassa mitä enemmän mietin suosikkiani, sitä enemmän vaihtoehtoja minulla tuntui olevan ja lopulta olin haltioissani kaikista tuliaisistani.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun omat vanhempani tulivat minun luokseni kylään. Olen kyllä isännöinyt itsekseni vieraita asuessani vielä Suomessa, mutta tämä oli varsin erilainen tilanne. Ensimmäistä kertaa olin aikuinen ja vastaanotin vanhempani (ja Auli-tätini) omaan erilliseen elämääni. Näytön tarve oli aika suuri. Halusin näyttää, että pärjään hyvin täällä ja omillani. Luulen, että näytinkin. Vaikkakin kaikki meni paljon luonnollisemmin kuin oma paineiluni.

Olin siis jokseenkin ensimmäistä kertaa elämässäni aikuinen vanhempieni seurassa. Mielenkiintoista kuitenkin oli kuinka samaan aikaan olin kuitenkin myös hyvin hyvin tytär. Vaikka kuinka itsenäistynyt ja erillystynyt olisinkin, jossain tuolla sisällä asuu myös se isin tyttö, joka olin jo viisitoista vuotta sitten kulkiessani ylpeänä isän mukana tämän töihin tai huvittaessani ihmetteleviä tätejä, kun iskän keikalla lauloin eturivissä kirkkaalla äänellä jokaisen sanan mukana. Tällä kertaa sisäinen isin tyttö sai teki voltteja, kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, kun näytin VJing videoni, pyynnöstä jopa kahteen kertaan, ja se oli kuulemma erittäin hieno. Ja vaikka kuinka nautin saadessani olla paikallinen opas ja tarjotessani vierailleni aamupalaa tuntui myös varsin prinsessalta, kun kaikki kolme tuntuivat lähes kilpailevan minun hemmottelussani.

Teemabiisikseni voisi siis sopia jonkinlainen väännös Britney Spearsin Not a Girl Not Yet a Womanista: Still Just a Girl Yet Already Woman.

Me Durhamissa

Sain muuten eilen patjan, joten nyt pystyn tarjoamaan lyhytaikaisen majoituksen yhdelle huoneessani. Olen myös tutustunut paikalliseen hotelli/B&B tarjontaan ja isännöinti palveluni ovat siis paranemassa koko ajan.

Eli Tervetuloa Sunderlandiin!

Forever and Almost Always yours,

Tsuua

It's just... Yeah, but it's MY...

Omistaminen on mielenkiintoinen konsepti. Lapsena se on niin älyttömän helppoa ja haluttavaa. Pienet lapset omistavat kaikenlaisia upeita aarteita, pitävät huolen oikeudestaan niihin ja ilolla myös esittelevät niitä muille. Mutta näin aikuisena kaikki onkin yhtäkkiä paljon monimutkaisempaa. Yksinkertainen ja luonnollinen elämäntaito on yhä kunniotusta herättävää ja tavoiteltavaa, mutta oh, myös varsin pelottavaa. Ihailen silti suuresti kaikkia, jotka osaavat ja uskaltavat omistaa omat ongelmansa ja unelmansa ja kantaa ne omistajalle kuuluvalla kunnialla ja vastuulla.

Syksy on myös ollut oman elämäni omistamisen opettelun alku. Sanon opettelun alku, sillä en todellakaan osaa taitoa vielä kovin hyvin. Osaan valitettavasti omia elämääni ja pitää sen yksinoikeudella itselläni säilössä. Haasteellista onkin, kun pitäisi omistaa se: Elää MINUN elämäNI, MINUN pelkojeNI, MINUN unelmieNI kanssa ja MINUN pettymysteNI kanssa (MINUsta itsestäNI puhumattakaan, mutta ei mennä siihen nyt).

Kerroin muistaakseni jossain aiemmassa blogitekstissäni, kuinka minun on pitkään ollut vaikeaa hyväksyä ja iloita elämästä ja unelmista joiden suuntaan ovet tänä vuonna ovat auenneet. Opettelen asiaa vieläkin, mutta tällä viikolla olen myös laajentanut opinojani. Tajusin nimittäin, että osa vaikeudesta on johtunut ja johtuu pettymyksestä tai pelosta, että tämä merkitsee kaikkien toisiin "polkuihin" liittyvien minulle tärkeiden toiveitteni ja unelmieni tuhoa. Suojellakseni itseäni pettymyksiltä olen aika agressiivisesti kieltänyt itseltäni toiveet kaikesta mille Jumalan vastaus on tuntunut olevan enemmän punertavaan kuin vihertävään kallistuva keltainen liikennevalo. Kutsutaan toimintaani kyynistämiseksi.

Uusi elämän opintojen laajennukseni on siis yritys päästä eroon itseni kyynistämisestä. Sen sijaan että yrittäisin haudata ne tuskaisen kaukaiset unelmani tai pettymyksiksi muuttuneet toiveeni, harjoittelen tuskaisen kaukaisten unelmieni ja pettymyksiksi muuttuneiden toiveitteni omistamista. Vaikka sitten kyyneleet silmissä yritän vähintään kerran päivässä kertoa itselleni, että kyllä minä niin toivoisin, että minulla joku päivä olisi vielä sellainenkin oma perhe, jota esitellessä ei tarvitsisi vähätellen satuttaa itseään tai pitkin selityksin turhauttaa ja hämmentää muita. Tai, että toivoisin oppivani pitämään hauskaa myös muiden ihmisten seurassa ja olemaan iloinen - iloisena onnellinen tai onnellisena iloinen.

Minua on siunattu "tavallista" moninkertaisesti laajemmalla perhe- ja ystäväpiirillä. 19 vuoden aikana sydämelleni on kertynyt satoja ihmisiä, jotka eivät kaikki ole koskaan päässeet tutustumaan minuun. Osa on tuntenut minut aivan pienenä tyttönä, osa teini-ikäisenä, osa siltä väliltä, jotkut useina aikakausinani. Osa on tuntenut minut isäni tyttärenä, osa Tsuuana, osa koulukaverina, osa työkaverina, osa pikkusiskona, osa Lotan kummitätinä, jotkut useana näistä tai jonain aivan muuna. Suurimmalle osalle on kuitenkin yhteistä se, että en ole välttämättä kauheasti päästänyt sisään maailmaani. Olen tarkkaillut, istunut sylissä, ohjannut aktiviteettejä, kuunnellut, roikkunut mukana tai viettänyt aikaani samassa tilassa, mutten välttämättä näyttänyt mitä ajattelen tai millainen minä olen. Tai sitten olimme paljon tekemisissä vuosia sitten, mutta nykyään näemme enää hyvin harvoin.

Viimeisen vuoden aikana erityisesti sydämeni on pakahtunut ylpeydestä nähdessäni, kuinka monet lapsuuteni sankarit ja sankarittaret ovat rakentaneet oman elämänsä: työskentelevät nyt omannäköisissään ammateissa, hoivaavat omia upeita lapsiaan.. Kuka mitenkin. Viimeisen vuoden aikana minua on myös syvästi koskettanut uutiset samaisten sankareideni ja sankarittarieni vastoinkäymiset, vaikka emme olisi ollut yhteydessä niin pitkään aikaan, että minua tuskin tunnistaa enää samaksi tytöksi.

Siksi tästä blogista on tullut myös eräänlainen omistusharjoitukseni. Voi tuntua hulluudelta, että julkisessa blogissa internetissä kirjoitan silmät kyynelissä elämästäni, unelmistani, peloistani ja pettymyksistäni, kun voisin vain kerran kuussa purnata Englannin kahden hanan lavuaareista ja kokolattiamatoista. Mutta kun elämäni ei ole koskaan ollut pienpiiri. Se on ollut kaikkien niiden satojen, joita kannan sydämelläni. En ehkä pienenä tyttönä, suuren ihailuni keskeltä, uskaltanut kertoa, kuinka paljon välitän. Tai näin vanhempana en ole välttämättä osannut jakaa maailmaani. Olen silti halunnut tehdä sen ja siksi nyt blogissani käytän toisen mahdollisuuteni jakaa maailmaani. Sen sijaan, että omisin kaiken piiloon itselleni, haluan kertoa mitä kuuluu ja mitä ajattelen. Tämä on Minun elämäni, joka tällä hetkellä paikantuu Englantiin.

Itse asiassa viime päivät olen saanut jakaa elämääni ja ympäristöäni vanhempieni ja Auli-tätini kanssa. Suomi-vieraat saapuivat perjantaina mukanaan matkalaukullinen tavaroitani. Pyrin kertomaan vierailusta hieman lisää seuraavassa blogissa, mutta muutaman merkittävän ja aiheeseen liittyvän hetken minun on jaettava kanssanne jo nyt. Olimme pastorini Markin kanssa eilisiltapäivän/illan Durhamissa. Tänään olimme kirkossa ja äiti, isä ja Auli tapasivat myös Annin, Jimin, Keithin, Shellyn ja kaksoset. Sekä näyttää kolme erittäin merkittävää ihmistä Suomen elämästäni seurakunnalleni täällä, että näyttää seurakuntani äidille, isälle ja Aulille oli minulle erittäin merkittävää. Mark totesi minulle, että minulla on* mukava perhe. Vastasin hänelle, että niin on, mutta minulla on* myös erittäin ihana seurakunta. Auli totesi myös Sunderlandin olevan kivempi paikka kuin Liverpoolin ja jotenkin se lämmitti myös sydäntä.**

Forever and Almost Always,

Tsuua

* Huomaa omistusliite!! - Minulla on, mutta silti sain jakaa nämä kaksi minun merkittävää elämänosaa..

**Tämä ei missään mielessä ole jalkapalloaiheinen kannanotto kenenkään osalta.

It's Only Life

Pää sanoo, että älä kirjota nyt, sillä kirjoitettuna tämän hetkinen tilanteeni vain turhaan huolestuttaa eräitä. Jokin muu osa minusta kuitenkin haluaa kirjoittaa niin paljon, että pyydän siis vain alkuun, että ette rupea analysoimaan syitä ja seurauksia tai mitään muutakaan. Yritetään julistaa tämänkertainen blogi elämäksi, ja ottaa mahdollisimman kevyesti. Joohan?

Viimeksi mainitsinkin varmaan, että viikon alakulokausi loppui noin viikko sitten. Ja ohimennen mainitsin minulla olleen ongelmia unen kanssa. Viime yöstä tasan viikko sitten en siis nukahtanut ennen kuin niihin aikoihin kun vanhempani heräilevät Suomessa töihin. Kummallisesti maanantaina ei kuitenkaan juuri väsyttänyt ennen kuin vasta aivan illalla. Varsinainen väsymys osui tiistaille. Keskiviikko oli kuitenkin jälleen oikein hyvä päivä ja touhusin paljon kaikenlaista pirteänä ja hyvillä mielin. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä kuitenkin taas su-ma-öinen toistui jälleen vaikuttamatta torstaihin. Keskiviikko-torstai valvomisesta ei kuitenkaan seurannut ollenkaan sellaista superväsyneisyyttä kuin alkuviikolla. Outoa tässä kaikessa oli ja on, ettei unettomuudellani ole minkäänlaista logiikkaa.

Viime yönä nukuin tunnin. 6:30 päätin kokeilla "päiväunia" varsin virkeän ja tuottoisan yön päätteeksi. Herätyskello olisi soinut 8:15, mutta 7:30 heräsin eikä enää nukuttanut. Eikä nukuta yhäkään, tuntuu oikeastaan ihan samalta kuin koko viimeisen vuorokauden. Olen oikein hyvällä tuulella, opiskelen paremmin kuin ties milloin, olen opiskelemattakin paremmin kuin ties milloin. Tosin näin lounasaikana vietän jo neljättä ruokailuani, sillä tälläinen epäluonnollinen tila ilmeisesti ottaa energiansa suun kautta.

Nauroin sitten Minnalle aamulla, että tämä on jotenkin niin luonnotonta. Kämppiksen mielestä olen muuttumassa supersankariksi: vähän niinkuin Batmaniksi, mutta sellaiseksi, jonka erityiskyky onkin omituinen energiajärjestelmä ja nukkumattomuus. Mielestäni varsin metka ajatus! Ei sillä, otan ihan mielelläni unta vastaan heti kun tämä vaan yhtään suostuu saapumaan. :) Minä kun olen niin vannonut ihmisyyden ja inhimillisyyden ihmeellisen upeuden ja jännittävyyden nimiin..

No joo, palataan normaalielämään. Videoefekti modulini harjoitusten palautus on torstaina ja viikonloppuna olen kurssiin liittyen muun muassa leikannut kummityttöni valokuvasta taustan pois ja animoinut suloisen Lotan liikkumaan ruudulla. Oli kivaa leikkiä edes kuvan kanssa. Joululomaa odotellessa.. ;) Muita kohokohtia oli eilis iltapäivä kirkon jälkeen Jimillä ja Annillä. Amy 4v:n kanssa leikimme muunmuassa koulua. Olimme yhdessä luokkamme opettajia, minä kyllä enemmän apuope. Suloinen nuori ystäväni oli kyllä varsin mallikas opettaja, jonka oppilaat olivat erittäin mielenkiintoisia tapauksia ja opettivat minulle paljon noin viisivuotiaiden maailmasta. Oli älyttömän mielenkiintoista. En kyllä iltapäivän päätteeksi osannut itselleni selittää onko 15 vuotta pitkä vai lyhyt aika. Jotain leikkimässämme oli todella tuttua.

Minna päätyi eilen illalla viralliseksi esikatselijakseni (minulla on muuten sama titteli ystävälleni Kaisalle). Minna nimittäin tuli huoneeseeni, kysyi olenko katsonut X Factoria ja sanoi sitten, että nyt katsotaan. En ole tuollaisten laulukilpailujen suurimpia faneja, mutta kyllä ainakin Minnan versio kannatti katsoa. Aloitimme Lucie Jonesin esiintymisillä, ja kahdeksantoistavuotias Walesiläistyttö oli kyllä varsin positiivinen laulajatapaus. Valitettavasti hän putosi juuri eilen. Toinen kilpailija oli siitten erityisen mielenkiintoinen: Irkkukaksoset John ja Edward. Suoraan sanottuna, en ikimaailmassa ostaisi heidän CDtään, jos sellainen joskus julkaistaan ja mikäli osuisivat radiosta minun kuunteluaikaani vaihtaisin ehdottomasti kanavaa. Mutta en tiedä onko laulukilpailun katsominen koskaan tuntunut niin urheilusuoritukselta kuin eilen. Minä nimittäin nauraa käkätin niin paljon, että olin hengästynyt kahden kappaleen jälkeen. Pojilla on erittäin ihailtava meininki ja asenne! Se on hyvin ristiriitaista ja hämmentävää, mutta erittäin viihdyttävää. Tässä meidän eilinen John ja Edward tuokiomme soittolista: Karsinnat (jos aiot tsekata jätkät, aloita tästä), John, Edward ja Ghostbusters, ja itselleni ristiriitaisuudessaan vaikuttavin ja kaikkein hengästyttävin kokemus: Jedward: Britney Spearsin Oops! I did it again.

Seinäni muuten edistyy mukavasti: kohta on kaksi kartonkia valmiina. Viime yönä ihastuin Kate Voegelen lauluun "It's Only Life"(toim huom. Kaisa, ethän varmuuden vuoksi katso tuota videota aivan vielä, mutta kuuntele toki biisi!). Kunhan tästä nousen ylös, printaan laulun sanat ja yritän saada ne mahtumaan kolmanneksi kartongikseni. Toivottavasti siis eräs pala punaista seinälläni sanoo pian näin:

Tears are forming in your eyes

A storm is warning in the sky

The end of the world it seems

You bend down and you fall on your knees

Well get back on your feet yeah

Don't look away

Don't run away

Hey baby it's only life

Don't lose your faith

Don't run away

Hey baby its only life

Yea it's only life

You were always playing hard

Never could let down your guard

But you can't win

If you never give in

To that voice within

Saying pick up your chin

Baby let go of it

Take your hesitance

And your self-defense

Leave them behind, it's only life

Don't be so afraid

Of facing everyday

Just take your time, it's only life

I'll be your stepping-stone

No, don't be so alone

Just hold on tight, it's only life

Forever and almost always,

Tsuua

Viimepäivien soittolistani helmiä:

Kate Voegele - It's Only Life

Haley James Scott (Bethany Joy Galeotti) - Halo

Nada Surf - Always Love

Oh that surely even I deserve the best

Elämä on kummallinen asia. Viikko masennuksen syövereissä ja yhtäkkiä sitten sunnuntaina olinkin jo rakastunut! Ei, en ole tulossa jouluna kotiin sulhaskandidaattia esitellen. En tullut tänne etsimään miestä. James imurinkin kanssa meillä meni suhde poikki viikko sitten. Mutta lauantai-iltana tein löydön, jonka seurauksena masennus vaihtui perhosiksi vatsassa. Itse asiassa luulen lähteneeni tälle pienelle saarelle aivan vain seuratakseni tätä, jonka takia nyt olen rakastunut. Miksi muuten kukaan olisi niin hullu, että lähtisi Englantiin niin upeasta elämästä kuin minulla Suomessa oli?

Nyt olen ajanut itseni pussiin, sillä minun kuuluisi kertoa mihin olen rakastunut. Valitettavasti en osaa sitä lyhyesti sanoa, joten saatte pidemmän selostuksen sen sijaan. Olen ehkä jo kertonut intohimoni olevan media ja musiikki, yhdessä. Tarkennan nyt hieman. Musiikin ja median lisäksi rakastan draamaa. Jotkut ovat nähneet, kuinka loistan päästessäni suunnitelemaan herkullisia juonenkäänteitä. Epäilen, että kärsivällisyyteni koskaan riittää romaanin tai elokuvan kirjoittamiseen, mutta minulla on ollut jo vuosia useita kuvia ja tekstejä kypsymässä ja salaisesti toivon, joskus pääseväni jakamaan edes jonkun niistä maailmalle.

Vaikka jo hyvä draama, upea musiikki tai media mahdollisuuksineen on yksinään jotain henkeäsalpaavan hienoa, varsinaisesti olen ihastunut näiden kolmen (usein parhaimmillaan yhdistettynä) mahdollisuuksiin luoda maailmoita, joissa ja joilla jakaa elämää ja oppia siitä. Ala-asteella minulle ei koskaan riittänyt lukemani kirjan tuoma nautinto pelkällään. Hyvän kirjan tai kirjasarjan maailma oli minulle aina se juttu ennemmin kuin itse tarina. Myöhemmin sama on sopinut myös elokuviin, tv-sarjoihin ja muihin vastaaviin. Tavallaan musiikkikin merkitsee paljolti sitä samaa maailman rakentamista ja maailmoiden peilaamista. Tosin jotkut laulut eivät luo omaa maailmaansa vaan liittyvät suoraan minun (eli kuuntelijan) omaani.

Lauantaina löysin tämän syksyn teemadraamani One Tree Hillin Peytonin podcastit ja nettisivun. Sarjassa siis Peyton teki omia podcastejä ja ylläpiti nettisivuja. Nuo podcastit ja nettisivut luotiin aivan oikeasti nettiin. Erityisesti sain kicksejä podcasteistä, jotka täydentävät ja syventävät draaman teemoja. Televisiosarjan maailma tuotiinkin minulle aivan toista kanavaa pitkin. Oli suorastaan absurdin tuntuista istua kuuntelemassa fiktiivisen hahmon pohdintoja, erityisesti kun sain niistä niin paljon irti - suorastaan liikutuin.

Liikutuksesta seurasi hitaasti mutta varmasti oivallus, että paikkani aivan oikeasti ja varmasti on täällä. Rakastuin niihin mahdollisuuksiin, joita minun intohimoilla saattaa voida tehdä ja mikä tärkeintä, hyväksyin rakastumiseni. Kokemus oli minulle erityisen merkittävä siksi, että olen vuosia jotenkin jakanut itseäni kahtialle. Niin pitkään kun muistan olen ajatellut minun kuuluvan tehdä jotain aivan muuta kuin tätä, mikä saa sydämeni sykkimään. Vielä täällä Englannissakin kaikesta mielenkiintoisesta huolimatta mieltäni on kalvanut ajatus, etten olisi saanut lähteä tälle tielle. Sunnuntaina ensimmäistä kertaa hyväksyin itseni.

Ja mikä voima hyväksynnästä vapautuikaan! Tämä viikko on ollut aivan yhtä lailla taistelua fibromyalgian kanssa kuin aiemminkin. Minulla on aivan epäloogisesti vaikeuksia unen ja väsymyksen kanssa ja kipujakin riittää aivan tarpeeksi. Kuitenkaan en edes muista, milloin olisin viimeksi pystynyt tekemään asioita näin hyvin. En muistanut enää miten hyvältä voi tuntua, kun saa tehtävän tehtyä ja jaksaa tehdä vielä toisenkin hymyssä suin. Tämä yllättävä toimitakyvyn lisääntyminen ei kumoa edellistä "Basketball isn't everything" ajatustani. Harjoittaakseni edellisen tekstini ajatuksia raivasin itselleni tilaa ja lopetin Kiinan kurssini.

Forever and Almost Always,

Tsuua

Tulossa pian:

-Vanhemmat ja Auli-täti pitkää viikonloppua täällä!

-Jonkin sortin kanttoriuituminen

-Ensimmäinen aivan yksin tekemäni matka: Kate Voegelen Lontoon keikalle Joulukuun 1.

(-Minnan kanssa Yorkiin?)

-Pikkusiskon Suomen loma

Basketball isn't everything

En aloittanut tämän viikon alussa vain elämää takaisin pystyasennossa vaan samalla jotenkin muutenkin uudistetusti. Sunnuntaina idea oli vain nauttia enemmän. Sen kunniaksi hankin maanantaina punaista väriä seinälleni. Huoneeni Suomessa oli punamusta ja olen kaivannut sitä voimaa ja latausta täällä puuduttavassa beigen vihreässä huoneessa. Minulla kun ei ole oikeutta maalata seiniä, ostin kaksi punaista ja yhden mustan kartongin. Kiinnitin ne seinälleni ja nyt leikkelen neljättä päivää minua inspiroivia tekstejä kirjain kerrallaan kartongeille. Yllätyksekseni olen nauttinut projektistani kovin. Aion myös jatkaa ja laajentaa sitä, kunhan ensin saan nämä kolme kartonkia valmiiksi.

Uuden elämäni teemana piti olla ilo, elämästä nauttiminen ja huomattava omien suorittamisvaatimusten vähentäminen. Little did I know. Ilon tunteiden sijaan uusi elämäni on ollut täynnä alakuloa ja väsymystä. Tiedän, että lähdin oikeille jäljille, kun vaadin itseltäni muutakin elämää ja identiteettiä itselleni kuin mitä mahdollinen tuleva ammattini tarjoaa. Yllätyksekseni tämä näin hyvä elämänasenteen muutos aiheuttikin tyhjiön. Mitä tehdä sillä kaikella tilalla, joka jää, kun koko elämä ei saakaan olla ammattitaidonkartuttamista? On shokeeraavaa, kun tuntikausien työ ei ollutkaan NIIN merkittävää.

Alakulossani ja väsymyksessäni luulen kuitenkin olevani ihan onnellinen. Suurinosa onnellisimmista hetkistäni minulla ovat olleet erittäin tylsiä. Se, että teemana on ilo ja elämästä nauttiminen voi merkitä hauskanpitoakin, mutta yleisesti ottaen se yleensä merkitsee aikamoista lätäkköä kyyneliä. Niinpä osa minusta on oikein erityisen innostunut, tästä heikkouden ja vajavaisuuden tilasta, johon olen astunut. Tämä tuntuu niin oikealta elämältä. Oikea elämä on haastavaa ja pelottavaa, mutta toivoni mukaan kaiken sen vaivan arvoista.

Jotta en anna väärää kuvaa haluan näin loppuun painottaa, että toivon yhä olevani oikeassa paikassa ja oikealla alalla. Unelmoin tismalleen samoista asioista kuin aiemminkin. Minun ei kuitenkaan varsinaisesti tarvitse työskennellä sen eteen, että antaisin kaikkeni yhteen asiaan. Sen sijaan nyt on tullut aika harjoitella monipuolisuutta ja toisaalta suorittamattomuutta. Korisvalmentaja opetti One Tree Hillin korisjoukkueen Lucasille ja Nathanille, että Basketball isn't everything. Minun on aika opettaa itselleni, ettei oma intohimoni media ja musiikkikaan ole. Ei, vaikka kaikki rakkaimmat ovat kaukana ja englantilaiset ovat lähinnä hyvän päivän tuttuja.

Rakkaudella kaukaa etelästä,

Tsuua

On kasteinen maa, vielä hetken usvaa

Kuusi päivää hyödyttömänä, kivuissa ja lähes yksin. Kuusi päivää on siis saldo tähän mennessä ja voi olla, että karanteeni jatkuu vielä. Tämä on itse asiassa neljäs kerta kun aloitan blogin kirjoittamisen nyt viikon aikana. Keskittymiskykyni ja kipuni ovat lopettaneet aiemmat tekstit lyhyeen.

Kuten olen aiemminkin maininnut, minulla on fibromyalgia. Se on syndrooma, joka aiheuttaa muun muassa kipua ja väsymystä. Mitään ei kuitenkaan mene minussa rikki, vaikka kuinka sattuisi. Sain diagnoosin vuosi sitten ja viime keväänä sain sairauden lähes tavallisen elämän oloiseen hallintaan. Hallinnasta huolimatta välillä meni toki huonommin, mutta yleisesti ottaen olin erittäin toimintakykyinen.

Viime lauantaina vointini kuitenkin paheni huomattavasti. Vaikka olin vuosi sitten erittäin kipeä, en vielä ollut kokenut miltä tuntuu, kun lakanatkin sattuvat. Jouduin lainaamaan kämppikseltä tyynyä, sillä kolme tyynyä ei riittänyt pehmittämään sänkyä ja tukemaan kipeää ruumistani. Luulin toimintakykyni palautuvan yhdessä yössä, mutta päivän takaisku venyi ainakin kuudeksi päiväksi. Itse kivut olivat pahimmillaan silloin lauantaina, mutta voimattomuus, keskittymiskyvyttömyys ja yhä normaalia hieman kovemmat kivut ovat kuitenkin olleet tarpeeksi pitämään minut poissa normaalielämästä, lähinnä sängynpohjalla (tai tyynyjen päällä) One Tree Hill seuranani.

Niin yhtäkkinen ja yllättävä takaisku oli paitsi fyysisesti, myös henkisesti jotenkin erityisen rankkaa. Perjantai oli vielä ollut erityisen hyvä päivä. Sain sähköpostilla Uusmedia tuotannon projektini asiakkaaltani toiveita nettisivua varten. Pursuin ideoita ja intoa. Minulle innostus on enemmän kuin tunne. Se on hyvin kokonaisvaltainen olotila, josta nautin suunnattomasti ja jossa saan oikeasti paljon aikaan. Perjantaita vasten lauantain toinen ääripää oli vielä erityisen kauhea. En voinut olla ajattelematta, että ehkä ruumiini tulkitsee innostuksen stressiksi, joka taas tunnetusti pahentaa fibro-oireita. Jos taas kroppa ei kestä innostusta, se tarkoittaa, että olen avaina väärällä alalla. Unelmat, joille näytettiin vihreää valoa, koituvatkin turmiokseni. Ja näin olo oli kahta kurjempi.

Esko yritti joskus maalailla erilaisia vaihtoehtoja fibron kanssa elämisen maisemiksi. Suosikkiversio taisi olla goottitarinoiden riutuva neito tornissa. Silloin kotona erityisen matalassa yksikerroksisessa omakotitalossa kuva oli kaukainen ja lähinnä huvitti, mutta vielä enemmän se on huvittanut minua tällä viikolla, kun täällä yläkertahuoneessani olen katsellut sängynpohjalta ikkunasta ulos nähden talojen kattoja. Niinpä tämä kakkosluokan huoneeni on muuttunut minun omaksi tornikseni ja kaikki näyttää paljon mielenkiintoisemmalta. Hyvä puoli numero 1: viikko kivuissa sängynpohjalla on halpa sisustusratkaisu.

Eilen illalla tai tänään aamulla löysin kuitenkin tärkeimmän syyn, miksi tämä viikko on kaikesta huolimatta ollut juuri täydellinen. Vaikka ehkä alkuviikosta tai viikonloppuna vaikutin lähinnä kitkerältä sanoessani pääasiallisen seurani olleen tv-sarja One Tree Hill, se on ollut suuri siunaus. Lauantain osasin antaa itseni olla kipeä, sillä luulin olevani sunnuntaina kunnossa. Maanantai aamuna laitoin itseni kouluun vain todetakseni, että olen älyttömän huonossa kunnossa ja jouduin palaamaan nujerrettuna kotiin. Silti luulin maanantaina voivani pakottaa itseni tiistaina taas opintoihin. Tulin järkiini ollessani juuri lähdössä, mutta joka tapauksessa olen eiliseen asti yrittänyt aina suoriutua omista kohtuuttomista vaatimuksistani.

Eilen tajusin, ettei koko elämää voi kuvata yhdessä tuotantokaudessa. Minä olen matkannut hirmuisen skaalan tunteita, pelkoja ja toiveita yhden viikon aikana. Osan siitä olen tehnyt yksin, osan itkenyt ja nauranut kämppiksilleni tai skypen kautta Suomeen ja osan eläytynyt Tree Hilliin sijoittuneeseen draamaan. Käsittämättömästi nämä kaikki ovat yhdessä palauttaneet elämäni täyteen värejä ja merkityksiä. En tiennyt värien kulahtaneen, mutta lopusta kivusta ja väsymyksestä huolimatta tunnen olevani elossa aivan erilailla kuin ennen.

En tiedä fysiologista tai elämäntavallista syytä, miksi tulin näin huonoon kuntoon. Mutta ehkä syy ei ollutkaan, että alani ja elämäni ovat minulle vahingoksi. Ennemmin fibromyalgiani takia saanen ottaa kaiken irti elämästäni.

Läksiäisissäni syyskuun alussa olin erityisen otettu, kun rakas isäni omisti minulle seuraavan laulun. Voimani ei riittänyt kasaamaan lauluun vielä videoa, jotta liittäisin sen tähän, joten saatte nyt vain sanat ja ajallaan toivottavasti voin jakaa kanssanne itse laulunkin.

Sinä olet pieni kivi seinässä temppelin mahtavan

Sinä olet lyhyt rivi runokirjassa runoilijan

Olet avoin käsi, olet leikattu puu

Ovat juuresi maassa, latva ylöspäin kurkottuu

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Sinä olet meren aalto - yksi joukossa miljoonien

Sinä olet pieni piirto, mutta mestari maalasi sen

Olet levähdyspaikka, olet hylätty tie

Olet arvokas, vaikka et minnekkään vie

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Sinä olet muuttolintu, joka kevättä kuulostelee

Olet levoton laulajalintu, päivänkoittoa odottelet

On kasteinen maa, vielä hetken usvaa

Saat äänesi nostaa. Se kuulua saa

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

(Jari Kekäle)

Olen yhä heikko: välillä kivuissa, välillä puutunut. Tämän blogin aloitin aikaisin aamulla ja monen tauon jälkeen saan sen julkaistua nyt puoli kolmelta. Sain kuitenkin kirjoitettua ja se on minulle suuri voitto. Ehkäpä fibromyalgiani antaa minun pikkuhiljaa palata takaisin. Laupeuden taivaan alla soi ja minulla ei oikeastaan ole kiire pois täältä tornista. Kun olen valmis, olen valmis tarttumaan toimeen ja saan varmasti kurottua viikon poissaolon kiinni. Kivuissa, opinnoissa tai vapaalla ajattelin kuitenkin ennenkaikkea nauttia kaikesta siitä upeasta, jolla elämääni on siunattu.

"On kasteinen maa, vielä hetken usvaa.

Saat äänesi nostaa. Se kuulua saa"

hieman heikko ja kivulias laulajalintunne,

Tsuua

ps. Mulla on siis aivan ihanat kämppikset, jotka ovat huolehtineet minusta kovin. Minna on lainannut tyynyään, tiskannut, siivonnut ja pitänyt seuraa. Joyce käveli kanssani lääkäriin keskiviikkona. Ja Minna, Aqleema, Joyce ja Buki ovat kaikki käyneet aina välillä tarkistamassa, miten menee ja piristämässä minua.

Please say honestly you won't give up on me

Terveiset melankolikon täydellisyyttä hipovaan onnesta!

Viimeksi valitin, kuinka kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi vaikka itkeä. Taisi olla heti seuraava päivä, kun tilanne muuttui. Päädyimme nimittäin illalla vain hengailemaan alakertaan, keittiönpöydän ympärille. Meitä oli useita syömässä iltapalaa samaan aikaan ja kun kerran muutkin täyttivät alennuksiin oikeuttavien korttien hakemuksia koneillaan, minäkin hain omani alas. Muut häipyivät yksi kerrallaan mutta me kauimpana asuvat, minä ja Minna, jäimme vielä sitten katselemaan toistemme kuvia. Oli jännää katsoa kuvia kämppiksen, jota siis näkee täällä päivittäin, elämästä aivan erilaisessa ympäristössä. Tuli sellainen "Vau, olisipa hienoa joskus matkustaa Aasiaan" -olo.

Minun kuvistani sitten yllätys yllätys päästiin keskustelemaan elämämme vaikeimmista aikakausista. Kai se on helposti ensimmäisellä keskustelukerralla, jotenkin kaikkein hurjinta ottaa riski ja kertoa niistä elämän pimeimmistä hetkistä, vaikkakin sensuroisi hieman. Mutta aivan yhtälailla on hurjaa kuulla toisen kertomus, kokea olevansa niin luotettava tai sympaattinen, ettei tarvitsekaan olla se ainut tarinallinen. Sinä iltana totesin, edellisen iltani toiveen täytetyksi, vaikken varsinaisesti ollutkaan itkenyt.

Minna kysyi minulta yhdessä kohtaa olinko koskaan katsonut One Tree Hilliä. En ollut. Hän kertoi minun muistuttavan yhtä hahmoista, Peytonia. Minullehan olisi riittänyt ihan vaan luotettavan tuntuinen suositus, että olisin päätynyt katsomaan sarjaa, mutta kun vielä näin henkilökohtainen syy löytyi, ei tarvinnut odottaa kuin yksi yö ja olin jo varsin tyytyväinen uuteen löytööni. (Ei siis vielä uhkaa Higher Groundin asemaa, mutta lähes sitä luokkaa näin muutaman päivän kokemuksella)

Lopetin juuri yhden jakson ja ymmärrän hyvin, mitä Minna tarkoitti. Se on vähän niinkuin olisi katsonut itseä videoituna aivan oman maailman ulkopuolisesta ympäristöstä. Rytmissämme ja psyykkisessä värityksessämme on jotain hyvin samaa. Olen jokseenkin vaikuttunut ja onnellinen. Ulkona on pimeää, minä löhöän uudistetulla ihanalla sängylläni, olen juuri katsonut draamaa, joka on saanut minut ajattelemaan ja liikuttumaan. Minulla ei ole erityisen hauskaa, mutta olen onnellisempi kuin silloin kun minulla on oikein hauskaa. Sitä kutsuttanee melankoliaksi.

Tälläisten hetkien äänimaailmaan kuuluu Sheryl Crown "I Shall Believe". Se on mielestäni maailman romanttisin laulu. (Tässä kohtaa minulle kuuluu nauraa, sillä tuskin monelle olisi tullut moinen edes ikinä mieleen) Jostain olen saanut sellaisen käsityksen, että laulu liittyy jotenkin sijaislapsiin. Ainakin sellainen voisi sopia kehyskertomukseksi. Yritin tarkistaa tiedon ja löysinkin toisen tiedon, laulu on ilmeisesti tulossa myöhemmin One Tree Hillin 1. tuotantokaudella, jos näin on, hyvä.

"Come to me now

And lay your hands over me

Even if it's a lie

Say it will be alright

And I shall believe

I'm broken in two

And I know you're on to me

That I only come home

When I'm so all alone

But I do believe

That not everything is gonna be the way

You think it ought to be

It seems like every time I try to make it right

It all comes down on me

Please say honestly you won't give up on me

And I shall believe

And I shall believe

Open the door

And show me your face tonight

I know it's true

No one heals me like you

And you hold the key

Never again

would I turn away from you

I'm so heavy tonight

But your love is alright

And I do believe

That not everything is gonna be the way

You think it ought to be

It seems like every time I try to make it right

It all comes down on me

Please say honestly

You won't give up on me

And I shall believe

I shall believe

And I shall believe "

Naurukin sopii tarvittaessa oikein hyvin tähän täydelliseen synkän raukeaan olotilaan. Laitoin nimittäin Minnalle viestin, kiittäen Peyton kommentista. Vastauksena hän kertoi alakerrassa odottavan minua laatikollinen kasviksia. Minut on leimattu erityiseksi terveysintoilijaksi täällä. Jostain syystä kämppikseni ajattelevat kasvisten kuuluvan minulle ja saan siis heidän pikaruoka-annoksistaan salaatit. En itse ole tähdännyt tähän, mutta näin vaan on päässyt käymään. Niinpä purskahdan nauruun aina kun minua on taas muistettu. Kipaisin siis äsken hakemaan salaattini alakerrasta. Nyt nautiskelen ei niin kovin kummallista lisukesalaattiani ja laulan Sherylin mukana "I'm broken in two, and I know you're on to me, that I only come home when I'm so all alone.."

Viimeinen osa täydellistä hetkeäni: Kävin eilen ostoksilla, tai siis päädyin koulumatkalta kotiin kädet täynnä ostoksia. Ostin kaksi tyynyä, niihin tyynyliinat ja päiväpeiton. Sänkyni, joka toimii myös sohvana, sohvapöytänä, ruokapöytänä, työhuoneena ja kaikkina muina mahdollisina tilaratkaisuina, on nyt päiväsaikaan viihtyisä olohuone eikä sängynraato kuten aiemmin. En olisi ikinä kuvitellut kahden tyynyn ja päiväpeiton voivan tehdä minua niin onnelliseksi. Sitä kutsuttanee aikuisuudeksi.

Ennen

Jälkeen

Nyt sanon hyvästit I Shall Believelle ja siirryn luonnollisena jatkumona iltahartauteeni. Laulu nimittäin herättää minussa monta rukousta, joista vuosien varrella minulle kaikkein merkittävimmäksi on muodostunut yksinkertainen huokaus "please say honestly you won't give up on me and I shall believe" (yksin kertaisesti suomennettuna: sanothan minulle rehellisesti, ettet hylkää minua ja minä uskon sen) Se on huokaukseni mielentilasta riippuen joskus epätoivoisena, joskus väsyneenä tai sitten tälläisinä kuten tänään onnellisen rauhallisena.

Or maybe the happy ending is like this

Viimeisen jälkeen tapahtunutta: opiskelua, opiskelua, teatteria, opiskelua ja retki Durhamiin. Heather kysyi tuossa päivällä tavalliseen tapaamme, että mitä kuuluu. Kysyin, minkälaisen vastauksen hän haluaisi. Ystäväni toivoi, että olisin onnellinen (engl. happy - kuullostaa paremmalta ja luonnollisemmalta kuin onnellinen). Sain sitten ajatukset sen verran kokoon, että vastasin olevani kyllä jossain erittäin syvällä varsin onnellinen. Onni vaan jää väsymyksen ja ziljoonan kysymysmerkin alle.

Opiskelut ovat siis päässeet kunnolla vauhtiin sitten viime kirjoitukseni. Olen imenyt itseeni oppia Usabilitystä, web designista ja muusta uusmediatuotantoon hyödyllisestä. Juuri uusmediatuotannon takiahan varmaan päädyin tänne Sunderlandiin, että aiheesta innostumiseni oli oletettavissa. Ihan mukavan lisämotivaation on kuitenkin antanut sen käytännönläheisyys. Kirjan lukeminen on siksi hidasta, että saan vähän väliä idoita ja ajatuksia tällä hetkellä toivon mukaan loppusuoralla olevaan Fansite Connectionin projektiini. Kurssityönäni minun on myös tehtävä jokin nettisivu. Alkuviikolla tuskailin asiaa, kun ei vain yhtään innostanut tehdä mitään epämielekästä sivua. Loppuviikon olenkin sitten into piukassa opiskellut yhä vain ahkerammin, sillä keskiviikkona sovin tekeväni tuon kurssityöni ihan asiakkaalle, siis kuten ammattilaisena sitten tekisin vastaavia hommia. Yritän niellä innostukseni ja kerron tarkemmin projektista joko yksityisesti tai sitten myöhemmin, kun työ on lähtenyt käyntiin.

Näin uusissa puitteissa on kuitenkin hankalaa löytää sopivaa tasapainoa kaikkeen. Kun fibromyalgia painaa ja opiskelut innostavat on hankalaa ihan oikeasti vaan rentoutua ja levätä. Jos viime viikolla piti panostaa ruokahuoltoon ja tällä viikolla varustukseen, ensiviikon erityispanostus lienee sitten henkiset ja fyysiset rentoutuskeinot.

Sitten on ne kysymysmerkit. Siinä nyt ei pitäisi olla minulle mitään erityistä, olen aina osannut kehittää itselleni ihan oman itseni mittaista draamaa kaikesta mahdollisesta. Se huvitti minua hieman, kun muistin, että tälläistähän se elämä Suomessakin oli, että ei se liity Englantiin. Uusimmat pohdituttavat aiheet ovat olleet yksinäisyys ja ensi vuosi. Ensimmäinen näistä huomattavasti merkittävämpi. En ole mitenkään hautautuneena yksinäisyyteen. Olen vaan tottunut aivan erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi vaikka itkeä. Elämäntilanteeni vaatii siis kärsivällisyyttä. :)

No joo, mutta tänään olimme siis Minnan kanssa Markin vieraina Durhamissa. Oh, ihana Wear-joki on Durhamissa vielä ihanampi kuin Sunderlandissa. Kun kävelimme joenrannassa olo oli kuin olisi kävellyt haltiakaupungissa, ehkä Cirionissa tai Rivendellissä. Käsittämättömän joenrannan lisäksi Durhamilla on upea yli tuhatvuotinen historia, jossa riittää ihmeteltävää. (Historiasta innostuneen matkassa on hyvä kulkea.) Söimme Markin Collegen ruokalassa ja oli erittäin luksusta olla syömättä itsetekemää ruokaa. Matka huipentui sitten vielä kauppahallihkosta löytämäämme aasialaiskauppaan, josta löysin Pad Thai-kastiketta. Valitettavasti huipennus pilaantui bussissa kotimatkalla, kun luin kastikkeen ainekset ja tajusin sen sisältävän pähkinää. Noh, äiti ja isä saavat siis laittaa ihanaa thai-nuudelia vaikka minä en saanutkaan..

Näkymä sillalta joelle. Durhamissa on hirmunen soutuhurma. Kaikki yritetään houkutella soututiimeihin.

Minna ja minä joen rannassa, taustalla katedraali.

Joen rannasta

Seurani Durhamissa

Täytyyhän turistien poseerata maskotin kanssa, jos sellainen kerran on.

Sitten päivän otsikkoon:

"Or maybe the happy ending is like this... ...throughtout the pain and embarrasment you never, ever gave up hope." (Gigi, He's just not that into you)

Tuota olen maistellut mielessäni väsymyksen ja kysymysmerkkien keskellä. Se on saanut minut hymyilemään.

Huomenna on sunnuntai!

Sunnuntai on viikon paras päivä.