Please say honestly you won't give up on me

Terveiset melankolikon täydellisyyttä hipovaan onnesta!

Viimeksi valitin, kuinka kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi vaikka itkeä. Taisi olla heti seuraava päivä, kun tilanne muuttui. Päädyimme nimittäin illalla vain hengailemaan alakertaan, keittiönpöydän ympärille. Meitä oli useita syömässä iltapalaa samaan aikaan ja kun kerran muutkin täyttivät alennuksiin oikeuttavien korttien hakemuksia koneillaan, minäkin hain omani alas. Muut häipyivät yksi kerrallaan mutta me kauimpana asuvat, minä ja Minna, jäimme vielä sitten katselemaan toistemme kuvia. Oli jännää katsoa kuvia kämppiksen, jota siis näkee täällä päivittäin, elämästä aivan erilaisessa ympäristössä. Tuli sellainen "Vau, olisipa hienoa joskus matkustaa Aasiaan" -olo.

Minun kuvistani sitten yllätys yllätys päästiin keskustelemaan elämämme vaikeimmista aikakausista. Kai se on helposti ensimmäisellä keskustelukerralla, jotenkin kaikkein hurjinta ottaa riski ja kertoa niistä elämän pimeimmistä hetkistä, vaikkakin sensuroisi hieman. Mutta aivan yhtälailla on hurjaa kuulla toisen kertomus, kokea olevansa niin luotettava tai sympaattinen, ettei tarvitsekaan olla se ainut tarinallinen. Sinä iltana totesin, edellisen iltani toiveen täytetyksi, vaikken varsinaisesti ollutkaan itkenyt.

Minna kysyi minulta yhdessä kohtaa olinko koskaan katsonut One Tree Hilliä. En ollut. Hän kertoi minun muistuttavan yhtä hahmoista, Peytonia. Minullehan olisi riittänyt ihan vaan luotettavan tuntuinen suositus, että olisin päätynyt katsomaan sarjaa, mutta kun vielä näin henkilökohtainen syy löytyi, ei tarvinnut odottaa kuin yksi yö ja olin jo varsin tyytyväinen uuteen löytööni. (Ei siis vielä uhkaa Higher Groundin asemaa, mutta lähes sitä luokkaa näin muutaman päivän kokemuksella)

Lopetin juuri yhden jakson ja ymmärrän hyvin, mitä Minna tarkoitti. Se on vähän niinkuin olisi katsonut itseä videoituna aivan oman maailman ulkopuolisesta ympäristöstä. Rytmissämme ja psyykkisessä värityksessämme on jotain hyvin samaa. Olen jokseenkin vaikuttunut ja onnellinen. Ulkona on pimeää, minä löhöän uudistetulla ihanalla sängylläni, olen juuri katsonut draamaa, joka on saanut minut ajattelemaan ja liikuttumaan. Minulla ei ole erityisen hauskaa, mutta olen onnellisempi kuin silloin kun minulla on oikein hauskaa. Sitä kutsuttanee melankoliaksi.

Tälläisten hetkien äänimaailmaan kuuluu Sheryl Crown "I Shall Believe". Se on mielestäni maailman romanttisin laulu. (Tässä kohtaa minulle kuuluu nauraa, sillä tuskin monelle olisi tullut moinen edes ikinä mieleen) Jostain olen saanut sellaisen käsityksen, että laulu liittyy jotenkin sijaislapsiin. Ainakin sellainen voisi sopia kehyskertomukseksi. Yritin tarkistaa tiedon ja löysinkin toisen tiedon, laulu on ilmeisesti tulossa myöhemmin One Tree Hillin 1. tuotantokaudella, jos näin on, hyvä.

"Come to me now

And lay your hands over me

Even if it's a lie

Say it will be alright

And I shall believe

I'm broken in two

And I know you're on to me

That I only come home

When I'm so all alone

But I do believe

That not everything is gonna be the way

You think it ought to be

It seems like every time I try to make it right

It all comes down on me

Please say honestly you won't give up on me

And I shall believe

And I shall believe

Open the door

And show me your face tonight

I know it's true

No one heals me like you

And you hold the key

Never again

would I turn away from you

I'm so heavy tonight

But your love is alright

And I do believe

That not everything is gonna be the way

You think it ought to be

It seems like every time I try to make it right

It all comes down on me

Please say honestly

You won't give up on me

And I shall believe

I shall believe

And I shall believe "

Naurukin sopii tarvittaessa oikein hyvin tähän täydelliseen synkän raukeaan olotilaan. Laitoin nimittäin Minnalle viestin, kiittäen Peyton kommentista. Vastauksena hän kertoi alakerrassa odottavan minua laatikollinen kasviksia. Minut on leimattu erityiseksi terveysintoilijaksi täällä. Jostain syystä kämppikseni ajattelevat kasvisten kuuluvan minulle ja saan siis heidän pikaruoka-annoksistaan salaatit. En itse ole tähdännyt tähän, mutta näin vaan on päässyt käymään. Niinpä purskahdan nauruun aina kun minua on taas muistettu. Kipaisin siis äsken hakemaan salaattini alakerrasta. Nyt nautiskelen ei niin kovin kummallista lisukesalaattiani ja laulan Sherylin mukana "I'm broken in two, and I know you're on to me, that I only come home when I'm so all alone.."

Viimeinen osa täydellistä hetkeäni: Kävin eilen ostoksilla, tai siis päädyin koulumatkalta kotiin kädet täynnä ostoksia. Ostin kaksi tyynyä, niihin tyynyliinat ja päiväpeiton. Sänkyni, joka toimii myös sohvana, sohvapöytänä, ruokapöytänä, työhuoneena ja kaikkina muina mahdollisina tilaratkaisuina, on nyt päiväsaikaan viihtyisä olohuone eikä sängynraato kuten aiemmin. En olisi ikinä kuvitellut kahden tyynyn ja päiväpeiton voivan tehdä minua niin onnelliseksi. Sitä kutsuttanee aikuisuudeksi.

Ennen

Jälkeen

Nyt sanon hyvästit I Shall Believelle ja siirryn luonnollisena jatkumona iltahartauteeni. Laulu nimittäin herättää minussa monta rukousta, joista vuosien varrella minulle kaikkein merkittävimmäksi on muodostunut yksinkertainen huokaus "please say honestly you won't give up on me and I shall believe" (yksin kertaisesti suomennettuna: sanothan minulle rehellisesti, ettet hylkää minua ja minä uskon sen) Se on huokaukseni mielentilasta riippuen joskus epätoivoisena, joskus väsyneenä tai sitten tälläisinä kuten tänään onnellisen rauhallisena.