I'll Be Home For Christmas

Pyynnöstä jatkan edellisen tekstin seikkailukertomusta. Eli suosittelen lukemaan sen tämän kontekstiksi. Sunnuntai-illan lumisateen takia pelkäsin maanantaina uutta hukkareissua Newcastleen, mutta lopulta lumi käsittääkseni hankaloitti lähinnä matkatavaroiden raahaamista. Kaikki näytti sujuvan suhteellisen hyvin aina portille pääsyyn asti. Suhteellisen hyvin, siis koska kone oli puolituntia myöhässä ja Newcastlen kentällä odotus aika mitataan shoppausaikana, jonka päättyessä vasta saa tietää portin. NCL myös pidättää oikeuden ajan pysäyttämiseen. Laitoin läppärini kiinni, kun oli kolme minuuttia shoppausaikaa jäljellä. Oikean elämän minuutit kuluivat, mutta shoppausaikamme pysyi kolmessa minuutissa. Päätin näin käyttää ajan shoppailuun ja käydä ostamassa voileivän, kiiruhdin takaisin ja yhä oli kolme minuuttia shoppailuaikaa. Ehdin lopulta, syödä, juoda ja käydä vessassa siinä 20 minuutin kolmen minuutin shoppailuajassa.

Lentokentän systeemi hyppäsi suoraan shoppailuajasta viimeiseen kuulutukseen, mutta silti meidän portiltamme oltiin vielä lähettämässä ihmisiä Dysseldorfiin. Meidän kohdallamme oli sitten tietokoneet rikki ja niinpä matkalippujen tarkistus sujui normaalia hitaammin. Tapasin portilla toisen Sunderlandin suomalaisen, joka ystävällisesti antoi minulle aina väliaikatietoja myöhästymisaikataulustamme. Koneeseen päästyämme saimme vielä odotella tovin, kun eivät saaneet kaikkia matkatavaroita mahtumaan ruumaan. Jupen, sen toisen suomalaisen, myöhästymisraportti osasi jo tietää, ettemme puolitoista tuntia myöhässä lähtiessämme enää voi ehtiä Suomen koneeseen Köpiksessä.

Emmekä me ehtineet, saavuimme Kööpenhaminaan vähän sen jälkeen kun kone oli jo lähtenyt. Mutta saimme viettää tuskaiset kolmisen tuntia Kööpenhaminan lentokentän transfer-keskuksessa. Olin jo viime keväänä oppinut, että sitä paikkaa kannattaa vältää, mikäli vain pystyy. Tiskit on nimittäin jaettu kahteen: Novia hoitaa Finnairin, British Airwaysin ym ja SAS hoitaa omat ja yhteistyökumppaniensa lennot. Kun SASin alainen lentoyhtiö on myöhästyttänyt minut Finnairin lennolta niin mites sitten? Keväällä jonotin ensin väärälle, eli Novialle, jossa sanoivat, etteivät voi tehdä asialle mitään, koska SAS maksaa, minun pitää jonottaa SASille. Tiesin siis tällä kertaa, ottaa ensin SASin vuoronumeron.

Saimme numeron A086, viimeisin tiskillepäässyt oli siinä kohtaa A899. Kyllä, numerot palasivat ykköseen 999stä ja sitten oli vielä odottelua 86 numeroa. Hello yö Kööpenhaminan transfer-centerin jonossa! Lentokenttähenkilökunta suositteli meille Noviaa, ja niinpä jonotimme parikymmentä numeroa Noviaa, kuullaksemme, etteivät he tosiaan voi auttaa meitä. SASin jono oli noin 940ssä ja lentomatkailu otti todella pahasti päähän. No palasimme Novialle kysymään, kuinka paljon illan viimeisessä Helsingin koneessa, joka on Finnairin, on paikkoja vapaana. Novia kertoo, että 1 economyssä ja 5 bisnes paikkaa. Se lähtisi kaukaa 20:15, aikaa oli siinä vaiheessa ehkä pari tuntia ja SASin jono mateli.

Lopulta viimeisimmässä epätoivossa boardingin alkaessa sekä Blue1:n 20:05 koneeseen että Finnairin 20:15 koneisiin Jupe kokeili SASin fyysistä jonoa "Normal Regular Check-in" meillä ei ollut hajuakaan, mitä se tarkoittaa, tai siis auttaisiko se meitä, mutta vuoronumero jono ei ollut liikkunut A019sta mihinkään pitkään aikaan ja meillä ei ollut mitään hävittävää. Ihmeen kaupalla pääsimme sen jonon kautta kiilaamaan Transfer-tiskille, joka yritti soitta Blue1 portille, mutta sanoi, että se on jo suljettu. Sitten virkailija kävi neuvottelemassa samojen Novia-virkailijoiden kanssa ja palasi lopulta ehdottaen hotellia. Hän kuitenkin tuskaisten ilmeidemme takia kokeili uudestaan yhteyttä portille ja tällä kertaa sai yhteyden. 15 minuuttia ennen koneen lähtöä saimme boarding passit ja kiirehdimme lentokoneeseen.

Lienee arvattavaa, että tuolla aikataululla matkalaukku ei osunut meidän koneeseemme. Helsinki-Vantaalla meidän laukkuaulassa oli satojen laukkujen kaaos virkailijoiden setvittämänä ja omistajilleen lähetettävänä, että en odota matkatavaroitani kovin nopeasti toimitettavaksi, mutta totta puhuen aivan sama. Pääasia, että pääsin lopulta itse tänne. Jakelen joululahjoja sitten läksiäisksi tai katsotaan, miten käy.

Mitä opimme tästä: mukava matkustaminen on talvella ennemmin poikkeus kuin sääntö. Kiitos tuesta ja muistamisesta! Olen saanut aivan mielettömän ihania huomion osoituksia ja rohkaisuja. Ylimääräinen aikani Englannissa oli hirmu yksinäinen kokemus, mutta samalla sain kuitenkin kokea hienoja yhteyden hetkiä ystäviin Suomessa ja Amerikassa. Erityisesti sen takia lopputuloksena seikkailustani on erittäin kiitollinen olo.

Rakkaudella,
Tsuua

Between How It Is and How It Should Be

Vuosi sitten tähän aikaan pääsin kirjoittamaan hyvin samansuuntaisen blogin talvisesta Englannista poispääsyn vaikeudesta. Ero viime vuoteen on vain, että silloin pääsin suunnitellusti Suomeen. Tänä vuonna en. Eilen oli siis tarkoitukseni päätyä Suomeen, mutta Amsterdamin lentokentälle oli lumen takia kertynyt niin monta ihmistä, etteivät suostuneet ottamaan enempää jatkolennollisia vastaan. Näinpä, vaikka kumpikaan lennoistani ei ollut peruttu, minua ei päästetty matkaan.

Lentokentällä opin jotain mielenkiintoista herkistä ihmistunteista. Tarkkaan ajateltuna Amsterdamin strategia on ihan inhimmillinen. Jos lentokentällä on liikaa väkeä niin ei se ole edes turvallista tuoda kentälle lisää väkeä. Mutta kun on saanut tehdä check-in:in ihan ok ja sitten laukkua jättäessä sanotaan, että sorry sinä et ole prioriteetti, se on jotenkin hyvin tunteita loukkaavaa. Erityisesti, kun vaikuttaa siltä, että prioriteetti on ihmiset, jotka ovat sentään askelta lähempänä määränpäätä.

Minua neuvottiin soittamaan lentoliput myyneen firman asiakaspalveluun ja niin minä päädyin yrittämään yhtä lentokentän kolmesta nettikoneesta. Kone oli lähes yhtä hidas kuin meidän vanha tietokone, jolla kesti varttitunti aueta. Tuo nyt oli jo valmiiksi auki, mutta aivan tuli vanhat ajat mieleen. Jostain syystä keskelle ruutua jäi sellainen aika iso valkoinen alue niinkuin jäämistöksi sisäänkirjautumisruudusta. Kärsivällisyydellä sain sitten lipunmyyjäni asiakaspalvelun yhteystiedot sieltä valkoisen alueen lomasta, mutta eihän tuollaiset nettikaupat sinänsä panosta tavoitettavuuteen. Sivuilla kerrottiin numeron lisäksi, että asiakaspalvelu on auki 2x2 tuntia joka arkipäivä. Ei kauheasti lämmitä lauantaina.

No minä palasin sinne, missä olin saanut kuulla, ettei minua päästetä Amsterdamiin ja vihdoin opin, että voi myös jonottaa KLM:n superpitkässä lipunmyyntipisteen jonossa saadakseen uuden reitin. Ehkä vajaan tunnin jonotettuani saimme ihanan kuulutuksen, että lipputiski menee kiinni viideltä, suositellaan, että vaihdamme reitin netissä. Lentokentän nettiin ja yksin jonotukseen masentuneena en todellakaan aikoinut luovuttaa paikkaani jonossa kokeillakseni sitä tuskaista nettikonetta, jolta hädintuskin sain sen vaivaisen numeron. Niinpä soitin vanhemmilleni Suomeen ja annoin puhelimessa ohjeita kokeilla saada uuden reitin. Surkuhupaisaa on, ettei se onnistunut. Lentojani kun ei oltu peruutettu ja olin jopa tehnyt lähtöselvityksen molemmille lennoille, ei netti ymmärtänyt että minulla olisi mitään ongelmia.

No onneksi kuulutus säikäytti sen verran monet pois edestäni jonosta, että ehdin 15 minuuttia ennen viittä tiskille ja sain uuden yrityksen maanantaille Kööpenhaminan kautta. Jotenkin luotan tanskalaisiin talvella hieman enemmän kuin hollantilaisiin, että pieni toivo poispääsystä elää.

Sitten sarjaan, mitä muuta opimme, kuin että lentomatkailu on talvella surkeaa? (Niin, Yksinäisen lohdullisin itsehuijaus on käyttää monikon ensimmäistä persoonaa itsestä.) Noh, helpoiten käsiini osuva ajanviete matkatavaroissani oli iskälle kuskaamani avioliittokirja ja harhauttaakseni ajatuksia muualle lueskelin sitä jonkin verran. Siellä oli paljon hirmu mielenkiintoisia ajatuksia myös näin sinkulle eli siis kelle vain. En osaa oikeita termejä suomeksi, muttta, kirjan kirjoittaja David Schnarchin perus pointti on miten tärkeissä ihmissuhteissa on tärkeää omata tasapaino itsensä kanssa. Hänen mukaansa on neljä balanssipistettä, jotka vaikuttaa tähän: 1) että on selkeänä, kuka itse on ja siitä käsin voi sitten myös halutessaan joustaa 2) että osaa rauhoittaa ja lohduttaa itse itseään 3) että osaa pysyä rauhallisena ja olla ylireagoimatta, kun toinen on vihainen tai hermostunut ja 4) että pystyy kestämään ja kohtaamaan kipua ja haittaa (discomfort), jotta asiat voivat mennä paremmaksi.

Viimeiseen kohtaan liittyen Schnarch mainitsi, että on helpompi kestää, jos tietää että sillä kivulla tai vastoinkäymisillä on jokin pointti, jos se on jotain parempaa varten. Oma elämä oli siinä kohdassa jotenkin live-illustraatio ajatuksesta. Tuntuu pahalta valittaa ja olla niin maassa vastoinkäymisestä, jossa minulla ei sinänsä ole mitään hätää. Olin menossa kotoa kotiin ja palasin siis vaan kotiin kun eivät päästäneet minua kotiin. Ystäväni vastasi twitter valitukseeni, ja kysyi, olenko ok. Olenhan minä suurta pettymystä, turhaumusta ja yksinäisyyttä lukuunottamatta. Mutta jotenkin niin hankalaksi tämän takaiskun kestämisen on tehnyt sen turhuus. Kun ei näe mitään syytä, miksi nyt kannattaisi kärsiä, että jokin asia menisi paremmaksi. Tämä on vain kaksi menetettyä päivää yksinäisyydessä verrattuna, että viettäisin ne rakastamieni ihmisten kanssa, joita en joka tapauksessa näe usein. Lisäksi, tietysti, että ne koneet kulkivat ja luultavasti Amsterdamissa odottavat ihmiset eivät olleet rynnimässä Helsingin koneeseen. Siis mahdollisesti ne koneet, joilla minun olisi pitänyt lentää Suomeen, matkasivat reitin vain minun paikka tyhjänä.

Schnarchin ajatuksen mukaan noiden mainittujen neljän kohdan vahvistaminen auttaa ulos "emotionaalisesta liikenneruuhkasta/umpikujasta" (sellaisesta tilanteesta, jossa yksi on toiseen suuntaan jumissa ja toinen toiseen ja kummatkin pahentavat toisensa jumiutumaa) ja silloin ongelmat ovat luonnollinen keino päästä johonkin parempaan. Kun kotiinpäästyäni mietin asiaa tarkemmin vastoinkäymiseni on vain aivan tavallinen ongelma. Suurinosahan vastoinkäymisitämme on nimen omaan aika typeriä ja turhalta vaikuttavia.

Ajatteleeko kukaan, että "Jes, ihanaa kun on näin surkea tilanne! Tämä on todella merkityksellistä."? Tuskin. Mutta jos ajattelee noiden neljän kohdan vahvistumisen kannalta tätä minunkin surkean typerää vastoinkäymistäni, niin onhan tämäkin ihan kehittävä surkeus. 1) Jokin terapeutti-ihminen tai optimisti voisi varmasti tulkita tästä jotain itsen-kehittymis aineksia. Minä kyllä vielä jaksa. 2) Kun joutuu yksin palaamaan nälkäisenä ja väsyneenä kotiin (siihen kotiin johon ei pitänyt palata) saa harjoittaa oikein kunnolla itsensä lohduttamista ja sitä ennen jonossa itsensä rauhoittamista. Nimittäin kun on ärtynyt, niin ympärillä olevat ihmiset eivät ole aivan parhaassa paikassa. 3) Lentokenttähenkilökunnan kanssa asioidessa pääsi harjoittamaan rauhallista viestintää ja yliregoimattomuutta, muutaman kerran teki mieli tehdä niistä aika rumasti syylliset, vaikkei se tietty Newcastlen virkailijoiden syy ole, että Amsterdamissa on ongelmia. 4) Kuten todettu harvoin "sitä parempaa", jonka takia kannattaa kestää oikeasti ymmärtää silloin kuin pitäisi. Minulla on nyt ainakin kaksi päivää erityistä kestämisleiriä Sunderlandissä.

Jälleennäkemisen toivossa,

Tsuua

Ps. Lupasin kuvia. Valitettavasti "talvi" meni minulla sairastaessa, joten en saanut kuvailtua täkäläistä suomalaiselle hyvin huvittavaa talvea, mutta meidän pihalta näkyy, että täkäläiset talot kestää talveal suunnilleen yhtä hyvin kuin kuin minä kestän talvisia lentokenttiä.



Mainitsinko, että olimme marraskuun alussa Keswickissä, järviseudulla ja se oli mieletön paikka. Kamerasta oli loppua akku, mutta tässä pieni maistiainen alueesta. Suosittelen kaikille lämpimästi!

Paista pannukakku

"Kun kaikki menee pieleen, paista pannukakku" Näin syvällisen ohjeen omaksuin joitain vuosia sitten Sooloilua-elokuvasta. Idea on, että siinä on jotain konkreettista tekemistä ja hyvää syötävää. En sitä Suomessa oikeastaan koskaan toteuttanut, mutta täällä paistan lettuja välillä tosi usein. Kaikki ei ole viimeaikoina mennyt pieleen, mutta elämä on niin intensiivistä, että sama ohje käy hyvin.

Sosiaalinen elämä on siis lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Meillä on tyttöjen raamis kerran viikossa, opiskelijailta kerran viikossa ja sitten minulla on muutama ystävä, joita näen jonkin verran myös muuten vaan ihan kahdestaan tyyppisesti. Onhan sitä Suomessakin kaikenlaista sosiaalista tapausta ollut, mutta se psyykkisesti hyvin erilaista. Suomessa sosiaaliset ympyräni ovat tavallaan aina olleet tuttuudessaan hyvin turvalliset. Suurinosa ystävistäni on myös vanhempieni ystäviä tai muuten pitkään maailmaani kuuluneita. Täällä kun kerran olen ollut niin yksin, olen myös hankkinut ihmissuhteeni yksin. Ystävät ovat tuoreita ja aivan eri ympyröistä kuin ne tutut turvalliset Suomessa. Se voi tuntua ihan tyhjänpäiväiseltä huomiolta, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se vaikuttaa yllättävän paljon psyykkisesti.

Minun on aika helppo jakaa hyvinkin henkilökohtaisia asioita itsestäni, mutta täällä se on vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Ehkä sitä pitää jonkin laista ekstrasuojaa, kun tietää, että jos mennään syteen, lähimmät ihmiset joihin moisissa tilanteissa tukeutuisin ovat fyysisesti ja siinä mielessä sosiaalisesti kaukana. Samalla tälläisessä ekstra-haavoittuvaisessa tilassa on jotain aivan erityistä myös. Aivan niinkuin elämän kuuluisikin olla enemmän tälläistä. Varmaan jokin kultainen keskitie olisi vielä parempi, mutta tälläistä seikkailutilaahan sitä reilu vuosi sitten lähdin täältä hakemaan. Sitä usein saa mitä tilaa, ja sitten ihmettelee mitä tilasikaan, mutta silti saa olla kiitollinen.

Ammatillisesti, tai miksi ikinä tätä kutsutaankaan, viimeaikojen fiilikset menevät jokseenkin saman suuntaisen pannukakkuhakuisesti. Minulla on maanantaina tämän syksyn lyhytelokuvakäsikirjoitukseni tutorial. Sain täksi viikoksi ensimmäisen version kässäristä valmiiksi ja lähetin sen sitten ystävälleni palautetta ja inspiroimista varten. Jotenkin tuollaisen tekstin muille jakaminen on samaan aikaan tosi tärkeä ja iso juttu ja ihan kamalaa. Minä kirjoitan fiktiota pitkälti siksi, etten osaa puhua suoraankaan. On pakko luoda fiktiivisiä todellisuuksia, jotta voisi ehkä jakaa jotain siitä, mitä niin tarvitsisi päästä jakamaan. Kuitenkin se oma yksityisyys on niin turvallista ja helppoa.

No tällä viikolla tuo on kuitenkin ollut super hyvä kokemus. Monet asiat hahmottuivat a kirkastuivat aivan uudella tavalla. Tässä vaiheessa on selitettävä lähtökohta kässärilleni. Olen siis vajaan vuoden verran kehitellyt "draamasarjaa", jonka yhden pää henkilöistä ennen sarjan alkua otin nyt lyhytelokuvaani niin että periaatteessa jos joskus kirjoittaisin sarjaa, lyhytelokuvani olisi yhden päähenkilön taustakertomus. Nämä kaksi erikokoista narratiiviä ovat siis kehittyneet yhtä aikaa ja yhdessä päässäni tänä syksynä. Tarinan loksahtaminen ja syveneminen on ollut yksiä upeimpia kokemuksia tähänastisessa elämässäni. Se on tuntunut niin hyvältä - omimmalta, mitä olen ikinä tehnyt.

Viime kevään kolmen minuutin käsikirjoittaminen oli jo hienoa, ja 10-20 minuutin käsikirjoitus olisi varmasti ollut yksistäänkin hienoa, mutta kyllä osallisuus vielä suurempaan kokonaisuuteen on ollut iso osa sitä, miksi tänä syksynä kirjoittaminen on ollut niin mielettömän upea kokemus. Mutta sitten se on samalla myös tehnyt prosessista ja kokemuksesta todella pelottavan. Mitä enemmän olen kirjoittanut sitä enemmän investoin itseäni ja unelmiani kirjoittamiseen ja oman psyykkeeni tasolla panokset ovat todella kovat.

Tänä aamuna tuntui, että panokset ovat liian kovat ja mietin, miten ihmeessä etäännytän itseni edes hieman kirjoittamisesta. Tarvitsi tasapainottaa elämää ja kallistua välillä johonkin muuhun suuntaan. Mikä muu sitä elämässä olikaan mielekästä kuin nuo ammatilliset kuviot, joissa sijainti ja kieliongelmat nousevat niin raskaiksi? Heti ei tullut mieleen mitään, varsinkin kun sosiaalinenkin kiintiö oli jo viikon osalta lähes täynnä. Sitten katsahdin seinälleni, jonne olen kirjoittanut ajatuksia, joita ei täällä kaukana pysty oikein muiden kanssa jakamaan. Siellä lukee "I want to be as good a Southern mama as a girl from Finland can be!"

En tiedä päädynkö koskaan asumaan sinne Etelään, jossa Southern mama -lajike elää enkä tiedä tuleeko minusta koskaan Mamaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta viime kesänä Carolinassa tein siitä vieraanvaraisuudesta ja asenteesta, joita Southern Mamoissa suuresti ihailin myös jotain itselleni tavoiteltavaa. Ja näin terapoin itseäni Southern Mama -koulutukseni kurssipäivällä pakenemalla lunta keittiöömme ja paistamalla meille Minnan kanssa lettuja, joita syödään vielä huomennakin. Ensimmäinen konkreettinen osani koulutustani on nimittäin erinäisten lettujen mestarointi. Etsin myös kuumeisesti hyvää Creamed Corn -reseptiä, jolla jatkaisin keittiötaitopuolta koulutuksessani, että jos tiedät hyvän, niin ilmoita.

Mama-koulutus tekee ihmeitä ura-ahdistukselle, mutta katsotaan huomenna, miten tämä kamppailun lopulta käy. Jos tulee muita hyviä tarpeeksi konkreettisia, mutta tähtäimellisiä ura-ahdistuksen tasaannuttajia, niin otan mielelläni vinkkejä vastaan!

Forever and Almost Always,
Tsuua

ps. Täällä on tullut lunta viimeiset pari päivää ja elämä on aika hullua. Se jo sinällään ansaitsisi blogin tekstin, mutta odotan, että saisin patterit kameraan ensi viikolla. Jos lunta on vielä silloin niin kerron sitten paremmin. Joka tapauksessa seuraava blogini omaa toivon mukaan kuvia syksyn varrelta.

To Write Love On Her Arms

**VAROITUS: EI NIITÄ KEVYIMPIÄ BLOGEJANI, SISÄLTÄÄ MUISTOJA MASENNUS AJOILTA

Vaikka tämä onkin ollut poikkeuksellisen hyvä syksy,(tai ehkä juuri siksi) olen kriiseillyt ehkä ennätyspaljon tässä viimeaikoina. Ei ole tarvinnut kylpeä itsesäälissä yksinäisyyden takia, kun on kehittyviä ystävyyssuhteita ja sosiaalista elämää. Olen oppinut että Englanti on kaunis ja mielenkiintoinen maa asua, joten tänä syksynä olen haikaillut muualle vähemmän kuin koskaan ennen. Näinpä minulla on ollut hyvää aikaa kyseenalaistaa ja haastaa alan valintaani ja elämäntapojani.

Ehkä siitä on ollut jossain aiempana puhetta, että minua on vetänyt kaksi suuntaa: psykologis-ihmisläheis-maailmanparantaminen ja media/tarinankerronta. Päädyin aikoinaan itsensuojelusyistä jälkimmäiseen ja sitten opiskelemaan uusmedia- ja videotuotantoa tänne Englantiin. Se oli ehdottomasti oikea päätös, mutta en minä siitä psykologis-ihmispainotteisesta suuntaumuksestanikaan ole mihinkään päässyt. Olen nauttien lukenut perheiden salatuista asioista tämän syksyn käsikirjoitusprojektiani varten ja iloinnut, että voin sitä toista kiinnostustani yhdistää valitsemaani alaan muun muassa draaman aihevalintojen ja lähestymistapojen kautta.

Lisäksi syksyn suuri innostukseni on ollut positiiviset valinnat. Amerikassa paljon puhuttaneet nuorten erityisesti nettikiusaamisen laukaiseet itsemurhat ovat innoittaneet ihmisiä hakemaan juoruilulle, ilkeydelle ja muulle sellaiselle negatiiviselle positiivisiä vaihtoehtoja. Tuolla laidassa näkyy minun twitter päivitykseni, ja aina välillä sielläkin löytyy #MoreFunThanGossip juttuja. Ne liittyy juuri näihin positiivisiin vaihtoehtoihin. Samassa olen myös tutustunut muutamaan hyväntekeväisyysjärjestöön, joista olen aika lailla innostunut.

Itseäni lähinnä näistä on To Write Love On Her Arms (TWLOHA, suunnilleen suomennettuna Kirjoittaa "Rakastaa/Rakkaus" hänen käteensä). Ideana ei nimestä huolimatta varsinaisesti ole tuhrata ihmisten käsivarsia, vaan levittää toivoa, apua ja välittämistä masentuneille ja itsetuhoisille, vähentää itsemurhia ja sen sellaista. TWLOHAn idea on hyvin pitkälle sellainen, josta itse olen haaveillut siitä asti, kun itse 14-vuotiaana kamppailin oman ja muutaman rakkaan ystäväni masennuksen ja itsetuhon kanssa.

Tuo vuosi, jolloin elämästä oli valot ja värit hyvin pitkälti poissa on monessa mielessä ollut merkityksellisin vuosi tähän astisessa elämässäni. Kun itse oli todella huonossa kunnossa ja sosiaalisesti paljolti kykenemätön oli hyvin alttiina paljolle huonolle ja moni asia olisi pitänyt jättää tekemättä tuonna vuonna. Mutta sen kaiken pimeyden keskeltä jäi myös muutama tärkeä kokemus, ne on myös pitkälti ainoat vuodesta jäljellä jäämät yksityiskohtaiset muistot ja liittyvät TWLOHA-innostukseeni.

Ensinnäkin olin kamalan huonoa seuraa tuona vuotena. Oman kivun tai turtana olemisen keskeltä ei nähnyt kuin saman tasoista tai vielä äärimmäisempää kipua. Kuitenkin muutamat ystävät pitivät huolta ja välittivät. Näin kun oma elämä on nyt mallillaan on liikuttavaa ajatella, että elämääni on siunattu useilla ihmisillä, jotka kestivät vuoden sitä, että minä vastasin välittämiseen ikävillä sanoilla, kiittämättömyydellä ja apuun vastahankaisuudella. En muista milloin sen vuoden aikana tämä tapahtui tai mitään muutakaan kontekstista, mutta eräänä iltana oli todella paha olla ja selviämisekeinoni oli itseni satuttaminen. Äiti otti minut sitten tiukasti syliinsä ja esti minua tuottamasta itselleni kipua. Irti taistellessani hän sanoi minulle, että kukaan ei saa satuttaa hänen lastaan. Tuolloin tilanne ei paljon koskettanut, mutta tänä syksynä ajatus on liikuttanut minua useaan kertaan.

Omalla äidilläni on vain yksi lapsi. Hänen sanomisensa tuli siis minulle hirveän kohti. Ja viesti onkin niin tärkeä, että pitäisi tulla kohti. On yksi asia sanoa, ettei ketään saa satuttaa, kuin sanoa että Minulle on erittäin tärkeää, että kukaan ei satuta Sinua. Valitettavasti tässä maailmassa on todella paljon ihmisiä, joille kukaan ei kerro tuota. Jokainen meistä on jonkun lapsi, mutta valitettavasti monilla ei ole vanhempia, jotka voisivat niin kertoa heille, mitä äitini kertoi minulle. Valitettavasti on vanhempia, jotka välittävät lapsilleen aivan päinvastaisen viestin.

Tämä blogi on minulle niin sanotusti maallisen regimentin esia, eli yritän pitää teologian sivuston ulkopuolella, mutta tässä kohtaa teen kappaleen mittaisen poikkeuksen. Näin kristittynä olen tietysti myös siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vanhempieni viestin lisäksi olen saanut kuulla, kuinka myös, ja ennen kaikkea, Jumala puhuu samaa asiaa sivu toisensa perään Raamatussa. Se viesti käy häneltä hyvin kohti: Kymmenen käskyä sanoo, Älä tapa (Kenelläkään ei ole oikeutta vahingoittaa sinua tai tehdä sinulle mitään pahaa). Ja sitten se tulee äärimmilleen tietysti evankeliumissa: Jumala sanoo, ettei kukaan tai mikään, eikä varsinkaan se pahin mahdollinen eli helvetti, saa satuttaa Hänen lastaan ja siksi Jeesus tuli maailmaan, kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden ristillä.

Tänä syksynä kaiken aiemman kokemani valossa siis tuo viesti on noussut lähelle sydäntäni. Kaikkein masentuneimmillani en kyennyt arvostamaan sitä rakkautta, jota sanat viestittivät, mutta minun oli silti tärkeää saada kuulla se, jotta edes jälkeenpäin olen saanut sisäistää, että olen niin arvokas, ettei kenelläkään, edes itselläni, ole oikeutta minua satuttaa. Kuva To Write Love on Her Arms osui siis suoraan sydämeen, sillä idea on tismalleen sama. Vaikka paraneminen oli hidas prosessi ja paljon rakkautta olin saanut ennen masennustanikin, oma kokemukseni on, että rakkaus on ainoana niin voimakas, että toivottomuudessakin on toivoa.

Siinä, että minua käytiin katsomassa sairaalassa, että lähimmät luokakaverini saattoivat minut muutamana pahana päivänä metrolle, että siskoni soitti minulle Australiasta huolissaan, että toinen siskoni sulki minut syleilyynsä kerta toisensa jälkeen, kun ahdistus vyöryi päälleni, että äitini kertoi minulle, ettei hänen lastaan saa satuttaa, että isäni palkkasi minulle opettajan, joka oli juuri minua varten ja että minun puolestani rukoiltiin, minun käsivarsiini (jotka muuten yhä muistavat tuon vuoden kivut) "kirjoitettiin rakkaus". Toivottavasti osaamme osoittaa välittämistä ja rakkautta myös vähemmän äärimmäisissä oloissa.

Sinä olet niin tärkeä ja arvokas, ettei kenelläkään ole oikeutta satuttaa sinua!

rakkaudella,
Tsuua

ps. Jos en ole osannut sitä aiemmin sanoa, Kiitos!

Tämän blogin inspiroivat:
Love 146
To Write Love On Her Arms
Operation Beautiful
Bethany Joy Galeotti: American Gossip Epidemic
Bethany Joy Galeotti: So You Want to Hack into My Uterus

Especially when you are

Tämä on varmaan 4. tai 5. blogiteksti, jota aloitan sitten edellisen julkaistun. Maailmani on vaan ahmiutunut sellaiseen pyörteeseen, että kun edellinen on ollut vielä kesken, seuraava on jo puskenut esiin ja näin. Nyt olen taas sellaisessa adrenaliiniryöpyssä, että täytyy taas yrittää.

Lyhyenä kelauksena tähän liittyvät blogin aloitusten aiheet. Ensimmäinen olisi pohtinut sitä kuinka itse asiassa elämä onkin aika mukavaa ja mielenkiintoista, vaikken olisi sitä olettanutkaan. Olin jonkin sortin luomisen hurmassa kehittämässä erään perheen tarinaa ja on mahtava tunne olla aivan jonkin potentiaalisen käsillä. No se kaikki hautautui jonnekin epätoivon, hämmennyksen ja pienuuden jalkoihin viikko sitten, kun pidättelin tunnin verran itkua päästäkseni oman huoneen suojaan ennen hyvin täysivaltaista hajoamista.

Kuten jo aiemmin mainittu draamatuotannon opettajamme on jokseenkin provokatiivinen (siis se sama, joka nauroi minulle ekalla viikolla). Viime viikolla en vain kyennyt olemaan ottamatta hänen puheitaan liian henkilökohtaisesti ja päivän päätteeksi olin tyrmätty hänen 'onkohan meistä edes siihen' -pohdinnoilla. Näytin niin särkyneeltä pidätellessäni itkua matkalla kotiin, että muutama ohjikulkemani kysyi täynnä myötätuntoa, onko kaikki ok. Ja kotiin päästyäni kaikki purkautui. En muista enää oikein muista, mitä silloin ajattelin, mutta skypetettyäni tilanteen läpi päädyin haastamaan opettajani ajatuksia ja kirjottamaan hänelle sähköpostina, mitä en osannut tunnilla vielä sanoa.

Seuraavana päivänä, yhä hyvin mediaelämään loppuun palaneena, sovelsin Sooloilua -elokuvan Kristiina Elstelän roolihahmon kultaista ohjetta "kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku". Leivoin piirakkaa sekä kotiin että kirkkokahville. Oli hienoa! Opettajani myös vastasi viestiini ja tilanne oli lopulta erittäin rakentava. Näin tässä viikon aikana olen mietiskellyt sekä hänen viestiään ja käyttäytymistään, että mitä asiasta keskustelin iskän kanssa ja tänään tunnilla tajusin, että tilanne on minulle mitä parhain. Provokatiiviset, mutta herkät ja ajattelevaiset ihmiset (mielestäni opettajanikin on juuri tälläinen) ovat erityisalaani. Minulla on perheessä iso liuta sellaisia ihmisiä, erityisesti miehiä. Ja ne samat perusominaisuudet, jotka löysin tuosta "hankalasta opettajasta" ovat juuri niitä kaikkein rakkaimpia ominaisuuksia esimerkiksi isässäni ja muutamassa veljessäni. Tottakai tilanne on hyvin erilainen, mutta ajattelin kuitenkin yrittää tälle perjantaille vain erilaista lähestymistapaa opettajaan.

Päätin, että minulla on tarpeeksi näyttöä siitä, että opettaja tykkää minusta ja jos jälleen syntyy innokasta keskustelua, vaikken ehtisikään siihen vielä workshopissa mukaan, kyse ei ole koulusta vaan elämästä ja vastaan sitten taas vaikka viiveellä, jos on tarvis. Elämässähän minä kuitenkin pärjään hyvin tuon tyyppisisten ihmisten kanssa.

Ei oikeastaan tullut vielä käytännönkokeilumahdollisuuksia samassa mittakaavassa kuin aiemmin, mutta oli ehkä syksyn hienoin perjantai. Ensimmäiset neljä tunti draamatuotantoa oli ohjaamisharjoitusta. Saimme kohtauksen, jota luimme ja kävimme läpi ensin. Sitten menimme lavasteille ja rupesimme harjoittelemaan. Minä ja opiskelukaverini näyttelimme ja opettaja ja muut sitten "ohjasivat" harjoitusta. Ensin lähinnä luimme lavasteissa, sitten otimme toimintaa mukaan ensin vain pöydän ääressä ja pian ravasin huonetta laidasta laitaan. Jokainen muutos toi aina paljon uutta hahmooni. Se oli hyvin vapauttavaa.

Kun olimme saaneet perusasiat hallintaan, kävimme läpi saman kameran kanssa. Sijoittelu oli hyvin nerokas. Kun olimme viikkoja kuulleet miten pitäisi asioita tehdä ja sitten epäonnistuneet itse tekemään niin, oli jotenkin käsittämätön tunne vihdoin päästä itse mukaan prosessiin, missä idea toimi. Sitten laitettiin kohtaukseen valot. Valoja olemme harjoitelleet kaikki nämä viisi ensimmäistä kertaa, mutta nyt kontekstissa, jossa hahmoilla ja tarinalla oli jo jonkin verran syvyyttä kohtauksen valaisemiseenkin tuli jotenkin aivan eri lailla mieltä.

Minähän pitkään ajattelin, etten ole visuaalinen ihminen ollenkaan. Sitten opin, että itseasiassa olenkin, erilailla vain kuin peruskoulun kuvaamataidontunneilla tarvittiin. Tänä syksynä draamatuotanto on taas koetellut omaa visuaalisuuskäsitystäni. Minä kun en ainakaan vielä osaa nauttia mielenkiintoisista kuvista, jos tarina ja hahmot eivät ole kuvissa keskeisintä. Voin päästä ihailemaan valaistusta ja kuvitusta (teknisesti) vasta, kun olen tarpeeksi hyvin tarinassa ja hahmoissa kiinni. Näin prosessi on minulla aika hidas ja se, että pääsee elokuvasta katsomaan, mitä minun tarvitsisi katsoa voi viedä useita katselukertoja. Välillä tässä hitaudessani minulle on iskenyt taas sellainen "mitä jos en olekaan visuaalinen" -ahdistus. Kuitenkin nyt kun hahmot ja tarina olivat selvillä minäkin nautin valaisemisesta ja kun lopulta saimme valaistuksen kohdilleen ja avatessani oven ja oven takainen valo valaisi hiukseni juuri sillä lailla, että tuo valo yksinään kertoi mistä hahmoni oli tulossa, siinä oli jotain hyvin maagista. Pidän siis oikeuteni visuaalisuuteen.

Parasta oli kuitenkin muovata hahmoani ja hahmoni suhdetta vastanäyttelijäni hahmoon. Olen ollut draamakerhossa ja näytellyt aina joskus joissain yhteyksissä, mutta kameran edessä näytteleminen on oikeasti aivan erilainen juttu kuin lavalla. Eilen ero oli ehkä vielä tavallista konkreettisempi, sillä kamera tarkkaili kohtausta ikään kuin peilinä. Vastanäyttelijäni tarkkaili minua "peilin" kautta ja hahmoni saattoi siis nähdä hänen kasvonsa peilistä, minä näyttelin koko ajan vain hänen selkänsä kanssa. Suhde kuitenkin löytyi ja se oli yksiä palkitsevimmista kokemuksista, mitä tulee mieleeni. Olin oikeastaan koko eilisen, ja ehkä yhä olen, jokseenkin hurmoksissa kokemastani.

Tuollaista olisi niin upeaa päästä tekemään enemmänkin. Lukuunottamatta yhtä kuukautta 12-vuotiaana en ole koskaan varsinaisesti haaveillut näyttelemisestä sen enempää, mutta tarinat ja hahmot ovat niin vieneet jonkun palan sydämestäni, että ehkä jonkinmoinen haaveeni on nyt että joskus voisi kehittää jotain sellaista myös näin fyysisellä puolella eikä vain päästä paperille.

Olen tänä syksynä useampaan kertaan todennut, että itseäni huomattavasti vanhempien kanssa kasvaneena tupaan aina unohtamaan, että olen oikeasti vasta 20. Jotenkin nämä tälläiset mitä kaikkea sitä voi elämässä tehdä jotenkin uraantuu, kun oma ajatus on ollut että tässä olisi pitänyt jo viimeiset kaksi vuotta olla perheellinen. Mutta tarkemmin ajatellenhan noin niinkuin periaatteessa sitähän on ihan älyttömästi aikaa. Se kaikki, mitä muut ovat jo ehtineet tehdä, minäkin ehdin kyllä vielä. Jotenkin muille olen hyvin kannustava, että ei ole 'liian vanha' aloittamaan jotain uutta, mutta sitten vähän hullunkurisesti, jotenkin sidon itseäni koko ajan ajatukseen, että se elämä oli sitten tässä. Pitäisi ehkä taas meditoida muistutusta seinälläni "Everybody gets to be young, especially when you are"

Vielä kuitenkin eilisestä. Illalla pääsin pitkästä aikaa taas opiskelijailtaan. Sieltä löytyneet ystävyyssuhteet ovat kyllä jokseenkin muuttuneet tuttavallisesta ystävällisempään suuntaan. Kävin kaksi todella mielenkiintoista ja tärkeää keskustelua. Toisen päätökseksi englanninsin nuo iskän "uuden sinkun" biisit. Oh, speaking of.. Onko mahdottoman rasittavaa! Mä ymmärrän, että Suomessa tietyissä piireissä "Tässä on Tsuuan" jälkeen siirrytään puhumaan iskästä, mutta niin kävi eilen illalla myös täällä. Menimme illan jälkeen "jatkoille" keilaamaan. Mukana oli myös vajaa kymmenen raamattukoulusta Mattin perheelle viikonlopuksi kylään tulleita poikia eripuolilta maailmaa. Ja mä olin siis maininnut joskus, että oltiin äänitetty pari biisiä ja että iskä on tehnyt paljon lauluja ja tietyissä piireissä Suomessa ne tunnetaan aika hyvin. Ja sitten varmaan ensimmäinen puheenaihe, kun liityin Mattin ja noiden poikien seuraan, oli "Did you know that Tsuua's dad is famous?" (Tiesittekö, että Tsuuan isä on tunnettu?) Ja sitten sai taas selittää, että en nyt sanoisi aivan niin.. No joka tapauksessa, olen hirmu ylpeä isästäni kaikesta rasittavuudesta huolimatta, ja aika monesti kun omat sanat loppuvat, iskältä löytyy muutama jatkoksi. Tällä kertaa Tärkein ja Kaksi osuivat kohdalle.

Juttua riittäisi kyllä, mutta jatkan ehkä kuitenkin toiste. Ensi viikonloppuna menen tuon opiskelijaporukan kanssa järviseudulle, seuraavana Norwichiin keikalle ja Cambridgeen. Että kunhan saan keskiviikon esseen kirjoitettua niin ihan mukavia juttuja luvassa.

Forever and almost always yours,
Tsuua

Please resolve this!

Mistä tietää, että Tsuua on Englannissa? Siitä, että blogikirjoituksia tulee tiuhaan.

Elämä on nyt erilaista kuin viime vuonna. Minulla on syntymässä sosiaalisia kuvioita melkein Helsinki-elämän veroisesti. Koripallon tukijoukoissa työskentelystä odotan vielä lisätietoa, mutta näyttää siltä, että rupean nyt käymään enemmänkin perjantaisissa opiskelijailloissa. Eiliessä sellaisessa tapasin musiikkia opiskelevan tytön, joka on yliopiston kuorossa ja yritän päästä sinne myös mukaan. Mutta vaikken enää olekaan samalla lailla yksin, huomaan kaipaavani suomi-kontakteja. Vaikka kavereita onkin nyt jonkin verran ne on lähinnä niin alussa ettei keskustelut pääse kovin syvälle.

Onko se vain minun ongelmani vai yleistä, että kysymys "onko minusta tähän" hiipii jatkuvasti mieleen. Pahin osa sitä tällä hetkellä on fyysinen. En ole mitenkään erityisen huonossa kunnossa fibromyalgiani kanssa, mutta kokonainen päivä pystyssä on jo kamalaa rääkkiä. Tällä viikolla sellainen mukava normaalielämän kestoaika on ollut 2-3 tuntia. Sitten menee voimat, alkaa fibromyalgian oireisiin kuuluvat kognitiiviset ongelmat tai elämää häiritsevän suuret kivut. Päivät, jolloin opiskelen itsenäisesti sujuvat taas erityisen hyvin. Ongelma on kuitenkin, että minulla on maanantaina koulua kymmenestä viiteen ja perjantaina yhdeksästä neljään. Kaksi tuntia normaalielämää ei noina päivinä riitä. Jos sinulla on vinkkejä, miten saada kaksi tuntia riittämään kahdeksaksi tunniksi, niin kerrohan ihmeessä! Sitä nimittäin yritän täällä strategisoida.

Tälläiset rajoittuneisuudet saa minut aina miettimään, olenko oikealla alalla. Haluaisin olla, ja kun olen itseni ainut rajoite, en osaa oikein innostua mistään muustakaan. Kuitenkin koulussa ladatut paineet, mitä työelämään valmistautuminen tarkoittaa, vähän hirvittää. Jos kunto ei meinaa kestää tätä valmistautumisosaa, jolloin ainakin erään opettajan mukaan olemme vielä aivan unessa verrattuna työelämän aikaan, miten ihmeessä minusta olisi sitten töihin tälle alalle?

Jaan näitä ajatuksia täällä ei niinkään siksi, että minun jaksamisestani tai selviytymisestäni tarvitsisi huolestua. Vaan ennemminkin siksi, että tavallaan tämä oireyhtymä, jota fibromyalgiaksikin kutsutaan on minulle siunaus, ainakin toivon niin. Minun on hyvin helppo ajaa itseni loppuun ylisuorittamisella. Tein sitä pienenä muun muassa sosiaalisesti ja jouduin sairaalaan ja jälkihoitona viideksi vuodeksi psykoterapiaan. Sen jälkeen olen ollut fiksumpi ja varovaisempi, mutta silti on kauhean helppoa tehdä itselle haitallisen paljon asioita, ottaa liian suuria vastuita tai miten nyt milloinkin ajaa itseä loppuun. Ajattelen, että on ehkä hyvä, että minulla on tälläinen jarru, joka hidastaa elämää ja pakottaa välillä epätäydellisyyteen. Puran näitä kuulumisia, josko niistä voisi syntyä ajatuksia, joilla tehdä asioita toisin, sopivammin. Toivottavasti myös opinnot ja tulevat työt voisi tehdä jotenkin sopivasti.

Viime sunnuntaina taas juttelin ystäväni kanssa tulvasta ja miten ahdistavaa on olla niin suunnaton, tai monisuuntainen, ja joutua aikanaan tekemään päätökset suunnista yksin. Minulla nyt on vielä reilu puolitoista vuotta elämää selkeänä, ystäväni valmistuminen häämöttää joululla. Ihailen suuresti hänen rauhallisuuttaan tilanteesta. Itse olen jo nyt välillä paniikissa ajasta kahden vuoden päässä ja hän vaikuttaa kauhean rauhalliselta muutaman kuukauden päässä odottavista päätöksistä. Niinpä teen nyt kokeilun itseni kanssa ja loppuvuoden ajan annan itseni tutkia vaihtoehtoja ja niihin liittyviä käytännönasioita maksimissaan puoli tuntia viikossa. Loppu aika on käytettävä nykyhetkestä ja lähitulevaisuudesta selviämiseen. Minut saa käräyttää, jos käy ilmi, että olen lipsunut!

Otsikko nousee viime kuukausieni soundtrackin yhdestä merkittävimmistä lauluista:
"So don't you turn away
Please resolve this
It doesn't have to end this way
Please resolve this
Resolve this
...
I guess it's true that only God can heal the wounds that eat us up, but I'm tired of waiting"
(Altarmotive: Please Resolve This)

Se on ollut viime kesänä ja tuntuu yhä olevan yleisimpuä hiljaisia huokauksiani.

rakkaudella,
Tsuua

What if I told you your tears haven't been ignored

Heipsan pitkästä aikaa!

Minun oli tarkoitus kirjoitella kesälläkin, mutta kirjoitettuani yhden tekstin muistin vasta kuukautta myöhemmin, etten tajunnut julkaista sitä ja siinä kohtaa homma tuntui jo vähän turhalta. Mutta siis sitten viime julkaistun blogitekstini olen käynyt Etelä-Karolinassa ja rakastunut Carolinoihin. Sitten pakkasin tavarani Englannissa Jimin ja Annin yläkertaan ja matkasin viikkoa ennen juhannusta Suomeen toimittamaan yle.fi etusivua. Nyt olen ollut taas viikon verran takaisin Sunderlandissa.

Käyn pikakelauksena läpi kesän, koska juttuni voivat olla välillä joka tapauksessa sen verran hankalasti ymmärrettäviä, ettei parane jättää kauheaa aukkoa, jonka kuitenkin voisi helposti selittää. Karolinan matkani oli siis aikamoista unelmien visualisointia. Siinä ilmassa minusta tuli ulkoilmaihminen (never saw that one coming), siinä kuuman kosteassa ilmassa oli vaan jotain niin pehmeää, että ihan vaan pihalla käveleminenkin oli hyvin nautinnollista. Etelän kulttuurissa taas oli jotain hyvin kotoisan suomalaisia piirteitä, tosin siinä lämmössä ne vain ovat aika erilaisessa muodossa. Se vain tuntui hyvin kodilta. Ehkä, toivottavasti, joku päivä kotini voisikin olla siellä.

Olin odottanut kesää Suomessa hullun lailla ja sitten olikin aikamoinen shokki lopulta palata. Olen tässä todennut, että muuttaminen on lopulta ennen kaikkea psykologiaa. Minä olen vuosi sitten muuttanut pois Helsingistä ja vaikka sitä ennen siellä 19 vuotta asuinkin olin nyt kesällä vain kolme kuukautta kylässä. Ammatillisesti kesä oli erittäin mielenkiintoinen ja sain viettää paljon aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Se oli ihanaa, kiitos siitä. Oli siis hieno kesä, mutta samalla erittäin rankka. 3 kuukautta on pitkä aika olla olematta kotona ja kun takana oli vielä rankka kevät täällä ja 2 viikkoa kodin tuntua Etelä-Karolinassa pää oli aika pyörällä tämän elämän suhteen.

Oli jännää viikko sitten tulla takaisin tänne Englantiin ja päästä heti keskustelemaan asioista, jotka konkreettisesti koskevat omaakin elämää. Jouduin alkuun elämään omassakin huoneessa purkamattomista matkalaukuista, lauantai-iltana, kun Minnan poikaystävä oli ajanut meidät supermarkettiin ostoksille ja jääkaapissa ja pakkasessa oli ruokaa, minusta tuntui jo siltä, että olen kotona. Täällä on riittänyt ensimmäiselle viikolle riittänyt paljon työtä asettumiseksi ja vaikka fyysinen työ nopeasti uuvuttaakin tälläisen fibromyalgikon, olen nauttinut siitä suuresti.

Uusi kotini sijaitsee siis n. 100 metriä poispäin keskustasta verrattuna viime vuoden asuntolaan. Tämä on tälläinen kaksikerroksinen englantilainen "cottage" (en ole aivan perillä näistä paikallisista asuntomääritelmistä, mutta näin Keith taloa luonnehti). Minun ja Minnan huoneet ovat alakerrassa, samoin keittiö, olkkari ja kylppäri. Jos tämä olisi perheasuntona minun huoneeni olisi varmasti olkkari ja meidän olkkari ruokailuhuone. Minun huoneeni on nimittäin aikas iso, minulla on erkkeri-ikkuna ja "takka". Lainausmerkeissä siksi, että se ei käsitykseni mukaan ole kuin koriste. Yläkerrassa on kämppiksiemme Lynnien ja Minhin huoneet.

Opinnot alkoivat maanantaina. Minulla on pitkät päivät ma ja pe ja keskiviikkona yksi tunti. Varsinkin alkuviikolla olin hyvin innoissani syksyn opinnoista. Minulla on yksi kurssi median teoriaopintoja, yksi kurssi käsikirjoittamista ja yksi kurssi draamatuotantoa. Erityisesti innostuin tuosta käsikirjoittamisesta. Sain todella hyvää palautetta viime kevään lyhytelokuvan käsikirjoituksesta ja olen nyt viikolla lueskellut muiden kässäreitä ja kun takaraivossa painaa pari tarinaa, jotka on joskus hamassa tulevaisuudessa saatava paperille ja toivottavasti ruudulle minulla on kova tarve päästä kirjoittamaan ja kehittyä kirjoittajana.

Draamatuotannon aloitus olikin sitten varsin jännittävä. Se tulee olemaan kovaa työtä tänä vuonna ja ainakin alun perusteella henkisesti haastavaa. Kurssin kuusi viikottaista oppituntia ovat siis perjantaisin yhdeksästä neljään ja syksyn aikana pitäisi oppia hyvin paljon kaikenlaisia teknisiä juttuja, joista olen toistaiseksi hyvin pihalla. Viimekeväinen opettajani oli siis ohjaaja-käsikirjoittaja, joka panosti vähän eri asioihin kuin tämän vuoden opettajani ja jotkut termit, joita ekalla tunnilla olisi ollut hyvä jo ainakin tunnistaa olivat aivan vieraita.

Ehkä mielenkiintoisin opinto, mitä eilen koin oli kuitenkin se, kun opettajani kysyi meiltä, mitä me itse yleensä katsomme. Kun kukaan muu ei tuntunut uskaltavan vastata, minä sitten avasin suuni ja kerroin ja opettajamme nauroi minulle. Ala-asteella jotkut nauroivat sukunimelleni, niiltä ajoilta muistan myös muutaman kerran kun tein tai sanoin jotain huonosti ja sille naurettiin, mutta en ainakaan saa päähäni, että kukaan olisi koskaan nauranut muuten mielipiteilleni tai maulleni. Se oli jännä kokemus.

Päätin kaksitoistavuotiaana luoda omat mielipiteeni ja olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Mutta tottakai olen välittänyt senkin jälkeen ja yhä välitän. Hetken aikaa tuli sellainen olo, että voi ei kun minulla on niin huono maku, taidan olla aivan väärällä alalla. Voiko tälläinen kirjoittaa tai ohjata mitään? Kuitenkin kun alemmuuden tunto pääsi näin pitkälle se sama 12-vuotiaan palo palasi ja samalla tarve sanoa entistä enemmän, mitä ajattelen. Niin, tälläinen minä olen polje maahan tai ole vihdoin hiljaa, ehkä joku päivä saan kertoa tarinani ja sitten näet, ettei se ollut aivan niin huonoa kuin kuvittelit. Opettaja totesikin, "luulin, että sinulla on tästä jotain sanottavaa". Ja olihan minulla sitten.

Lopuksi on vielä mainittava, että sosiaalinen elämäni sujuu vihdoin vähän paremmin. Olemme taas lähentyneet Minnan kanssa. Opiskelukaverit nyt on mitä on, mutta tällä samalla taisteluntahdolla yritän nyt ainakin vähän uudestaan myös heidän kanssaan. Lisäksi, annoin yhteystietoni yhdelle tytölle ja pääsen toivottavasti yliopiston koripallopeleihin hommiin. Eilen illalla kävin jälleen opiskelijaillassa katsomassa voisiko siellä käydä ja se oli tällä kertaa sosiaalisesti todella positiivinen kokemus. Juttelin enemmän neljän tytön kanssa ja varmaan ensimmäistä kertaa sitten viimevuoden kämppisporukkaan tutustumisen se oli jotenkin todella luonnollista ja mukavaa. Ehkä uusi alku on oikeasti mahdollista ja ehkä tällä kertaa ei tarvitse olla niin älyttömän yksinäinen.

Forever and Almost Always,
Tsuua

Evakossa meidän olkkarissa, kun mun huonetta maalattiin.

Samaan aikaan maalaajan valtakunnassa.

Nyt asetuttua

Mun Carolina Wall on vielä vähän keskeneräinen, mutta näyttää tällä hetkellä tältä

Takan seutua

ps. Onnea ja siunausta Samille, Eerolle, Jani-Matille, Markukselle ja perheille! Kurjaa missata kaikki hienot juhlat, kuten tämän päiväinen pappisvihkimys, mutta iloitsen mukana näin kauempaa kuitenkin.

Somewhere, yeah everybody starts there

"Let's kick it out of the nest and see if it can fly" (potkaistaan se pesästä ja katsotaan lentääkö se)

Siinä metafora, jonka taas tänään löysin ja tajusin olevani juuri tuossa pisteessä. Neljä kuukautta intensiivistä, älyttömän rankkaa mutta samalla käsittämättömän antoisaa ensimmäisen draamani tuotantovaihetta on nyt takana ja tänään kotiin palattuani en ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voinutkaan "vähän hioa" tuotosta. Aivan hullusti pää vain pursuaa ideoita ja parannuksia ja korjauksia ehkä jopa enemmän kuin siinä hulinassa, kun työtä oli vielä jäljellä.

Pesämetafora sopii niin käsittämättömän hyvin, koska juuri sellainen tilannehan tässä on. Pesä (ja takki) on tyhjä ja se tuntuu käsittämättömän tyhjältä, vaikka tätä niin paljon onkin ehditty odottaa. Sitten pitäisi uskaltaa päästää irti antaa muiden kurkistaa luomaani maailmaan ja luoda omansa siitä. Lyhytelokuva on mielestäni vaikea laji tässä kohtaa. Me olemme totuneet vähintään puolituntisista tv-ohjelmista muutaman tunnin elokuviin tai tv-sarjojen kokonaisuuksiin, mutta neljään minuuttiin emme. Palan sielua tarinalle antaneena ei voi kuin toivoa, että sillä olisi merkitystä jollekin, kiroaa kaikkea vaikeutta, jota maailman vastaanottamiseen tässä muodossa liittyy ja etsiskelee sopivia puskia pään piilottamiseksi.

Jostain on aloitettava ja minulle tämä jokin sattuu olemaan täällä. Vaikka olenkin jo miettinyt monet parannusehdotukset itselleni keskiviikkoiltapäivästä asti on tuntunut, että eiköhän tuota sitten voikin lopulta ihan ylpeänä näyttää. Ja kyllä voinkin. Se on hyvä alku jollekin tulevalle.

Tulevasta puheenollen. Olen tässä miettinyt millaisia töitä sitä haluaisi isona tehdä. Tänä keväänä se on jotenkin noussut erityisen pinnalle. Olen ollut lähes päätoiminen taiteilija ja sydän on sykkinyt tavalla, josta en mitään ennen tiennyt. Samalla olen kuitenkin haaveillut kesän virka-aikatyöstäni. Tälläinen ohjaus/käsikirjoitus/tuottamis homma ja säännöllinen työaika on kuitenkin realistisesti todettava epäpäteväksi yhtälöksi. Onneksi sitä ei tarvitse ainakaan vielä päättää. Nyt riittää, että kirjoittaa DVDstään (1000 sanaa) ja videostaan (1500 sanaa) kriittisen arvioinnin.

Huomenna pidän ensimmäisen lähes-vapaapäiväni sitten Dublinin, josta ei itseasiassa taida olla ihan mahdottoman pitkää aikaa, mutta silti tuntuu kuin se olisi ollut jonain muuna vuonna. Ihan viikontakainenkin tuntuu kuukauden takaiselta. Tiistaina sitten loma!

Tsuua

World Spins Madly On

Osuikin pieni hengähdystauko ja blogifiilis. Tänään piti olla lyhytelokuvani Our Specialin toinen kuvauspäivä, mutta näyttelijämme sairastumisen vuoksi, jouduimme siirtämään kuvauksia lauantaihin (sillä varauksella, että kuvauspaikalle käy ja jos sille ei käy ryhmäni välittävistä jäsenistä saa hyvän itkukuoron). On ollut hyvin opettavainen viikko. Tosin en vielä ole aivan varma, mitä olen oppinut. Pudottuani flunssan ja tuhkapilven takia kolme viikkoa jälkeen opinnoissa elämä on ollut lähinnä selviytymismoodilla.

Viime viikonlopun vietin Dublinissa, toisessa Suomen ja Sunderlandin puolivälikaupungissa, Tuijan ja Elinan kanssa. Pakko-opinnoista huolimatta oli kyllä erinomainen matka: mainio paikka ja parasta seuraa. Eilinen meni esseetä kirjoittaessa ja lyhytelokuvaa tuottaessa. Kellon lähestyttyessä puoltayötä jälkimmäinen alkoi tuntua joltain aivan muulta kuin draaman tuottamiselta. Kun joutuu siihen aikaan tekstiviestein selvittelemään voiko ryhmäläiseni poika, joka ei ole toistaiseksi tehnyt mitään 1/3 tämän kevään opinnoista kattavan projektimme eteen, saada kuljetuksia, jotta voisi pistäytyä kuvauksissa hetken aikaa ennen töitään. Totesin siinä aika nopeaan, että minua ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa miten hän selviää opinnoistaan.

Mutta puolen videon kuvat on nyt aseteltu paikoilleen ja sinänsä toivo omasta 2. vuodelle siirtymisestäni elää ja voi hyvin taas. Editointi on kivempaa kuin muistinkaan ja vähemän pelottavaa kuin olen viimeaikoina odottanut. Olen käyttänyt tuota ohjelmaa viime kesänä YLEn Elävässä arkistossa ja aivan perus kuviot, joilla tänään pärjäsi oikein hyvin tuli yllättäen aika lailla selkäytimestä. Tämän aamuinen editointi osoittautuikin siis yllättäen toistaiseksi ehkä mukavimmaksi työvaiheeksi. Preproduction -vaihe on ollut niin todella yksinäistä puurtamista, että sosiaalisuus tuntuu mahtavalta. Kuvauksia meillä on nyt siis vasta yksi päivä takana, mutta se oli ainakin niin stressaavaa ja älytöntä hulabaloota yrittäessäni samaan aikaan huolehtia muun muassa lavastuksesta, juoksupojan hommista ja "päätyöstäni" ohjaamisesta, että vaikkakin se oli ihan hauskaakin, ei sitä vielä ainakaan tule varsinaisesti ikävä. Opin muuten ensimmäisenä kuvauspäivänä, miksi niillä on niin iso organisaatio kuvauksissa. Kahden ja puolen miehistö on aika surkeaa edes noin pienissä kuvauksissa.

Joka tapauksessa, ediointi on ihanan tuttua, vaikkakin samalla haastavaa ja uuttakin. Vähän samaa fiilistä odotan myös sunnuntailta, jolloin matkustan nauhottamaan ja ohjaamaan voice over -näyttelijäämme Nottinghamiin. Jo ja minä olemme viestitelleet nyt yli kuukauden verran ja hän vaikuttaa todella mukavalta naiselta. Hienoa on myös, ettei sinä päivänä tarvitse ajatella kuvia ollenkaan. Löysin oman visuaalisuuteni vasta lukion kuvaamataidon tunneilla, kun taas äänen kanssa olen ollut tekemisissä tavallaan aina ja aivan eri tasolla sitten päädyttyäni radioon 2004. Äänen ohjaaminen tuntuu siis hyvin kotoisalta ajatukselta.

Tämä on ollut hyvä päivä. Niin hyvä, että inspiroiduin DVDni parista kirjoittamaan ensimmäiset puoli sivua ensimmäistä versiota elokuvasta, josta olen haaveillut jo muutaman vuoden ajan. Voi olla, ettei projekti koskaan etene paljoa enempää. Mutta niin suuri vimma ja tarve minulla on saada tarina maalattua eli kuvattua muillekin, että tämän päiväinen sanavirta tuntui todella hyvältä.

Guinness järvi, Wicklowssa, Irlannissa.
(tuo lempinimi tulee siis siitä, että järvi on niin tumma, että muistuttaa Guinness olutta)

Eri vuodenaika, mutta sama paikka kuin P.S I Love Youn pariskunnan ensitapaamiskohtauksessa.

Glendaloughn luostarin raunioilta

Irlanti oli suunnilleen täynnä tuollaista piikikästä keltaista kukkapuskaa, joka tuoksui ihanasti vaniljalle.

Taru Sormusten Herrasta -maailmaan kuuluu salohaltioita, jotka elävät metsissä. Metsikkö ei pääse näin kuvassa oikeuksiin, mutta Glendaloughssa oli tosiaan sellainen, josta tuli minun oma haltiametsäni. Tämä kuva on sieltä ja siksi omistettu erityisesti Lentsulle. Lúmë anta avánië!

Jatkellaan taas toiste.

love,
Tsuua

She's a superhero

Hyvää äitienpäivää!

Kun elää maassa, jolla on äitien- ja isäinpäivät aivan oudoissakohdin vuotta, on ollut kaksi viikkoa sängynpohjalla ja matka tapaamaan omaa äitiä ihan vain päiväseltään olisi terveenäkin mahdotonta, täytyy kehitellä jotain vähän erilaista äitienpäiväksi. Minun mielikuvituksellani, fyysisen kortin korvaa nyt sitten blogi.

Olen analysoija, joka yrittää ainakin tunteen tasolla ymmärtää asoita mahdollisimman tarkkaan. Tässä viimeisen puolen vuoden aikana, harjoitellessani draamanluomista, olen taas aivan uudella lailla saanut harjoittaa luontaista taipumustani ennen kaikkea läheisten ihmissuhteiden ymmärtämiseen. Tottakai kukin voi lähteä vain omista lähtökohdistaan, mutta varsinainen ajatukseni ei ole ollut analysoida ja visualisoida omia suhteitani vaan yleisemmin äitiyttä, isyyttä ja muita mielenkiintoisia suhteita.

Jos koskaan pääsemme kuvauksiin asti, tarkoituksenani olisi kuvata erään fiktiivisen äidin ja tyttären suhdetta tämän kevään lyhytelokuvaprojektissani. Käsikirjoitusta tehdessäni olisi pitänyt ymmärtää kaikki ja minä olisin kovin halunnutkin, mutta opin vain etten ymmärrä. Kymmenen vuoden nukkeleikkien jälkeen, montaa hienoa ja erilaista äitiä vierestä seuranneena ja yhden upean ja rakkaan äidin kanssa 19 vuotta eläneenä olin paikoin aivan hukassa. Kun minun olisi tarvinnut luoda äiti, aloinkin havainnollistamaan ja analysoimaan isiä ja isyyttä. Vielä pahempi oli, kun siirryin tyttäreen. Luomaani äitiin sain kuitenkin jonkinlaisen kontaktin, mutta tytär, jollainen itsekin olen, oli minulle aivan mysteeri.

Näin luomiskamppailuni käytyäni olen ehtinyt hieman analysoimaan tapahtunutta. Miksi on helpompi ymmärtää isiä kuin äitejä tai luoda oikeastaan mikä tahansa suhde kuin äiti-tytär suhde? Luulen, että äidit ja tyttäret ovat minulle niin vaikeita ymmärtää, siksi oikeassa elämässä riittää elettävää ja kompasteltavaa sillä saralla. En tiedä tuleeko minusta itsestäni koskaan äitiä, mutta se on kuitenkin mahdollisuus, johon olen koko pienen ikäni välin tietoisesti ja välin tiedostamatta valmistautunut. Isää minusta sen sijaan ei koskaan tule ja siksi isyyteen, oman tai kenen tahansa isän, on jotenkin vähemmän pelottavaa tutustua.

Jos siis kirjoitan täällä enemmän isästäni kuin äidistäni tai James Lucas Scottin isästä, tai isistä ylipäänsä, se ei johdu siitä ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi äitiäni ja muita tuntemiani äitejä. Eräässä Mike Danielsin käsikirjoittamassa kohtauksessa ensimmäistä lastaan odottavasta äidistä sanotaan "You don't know it now but she's a superhero" (suom. Et tiedä sitä vielä, mutta hän on supersankari). Minun äitini ainakin on, kun on selvinnyt niin hyvin jo 20 vuotta tälläisen äitinä. Ja mitä nyt ihmiselämää yhtään tuntee, olen aikas vakuuttunut saman pätevän jokaiseen äitiin.

Hyvää äitienpäivää kaikille supersankareille ja supersankareiden jälkeläisille!
Ja lämmin kiitos kaikesta omalle äidilleni!

rakkaudella,
Tsuua

It's my life. Could someone take the stand?

Minulla on tässä rinnakkain kaksi bloginkirjoitusta rinnakkain. Tuo ensimmäinen osoittautui sensuuriavaativan raskaaksi tapaukseksi, joten ajattelin yrittää toista lähestymistapaa elämään. Takana on nyt puolitoista viikkoa vuodelepoa ja viikon loppuun pitäisi vielä jatkaa. Synkkiä ajatuksia on siis riittänyt ja yksinäisyydessä niitä on pitänyt purkaa lähinnä kyynelinä ja tekstinä, mutta tämä blogi ei nyt mene niihin.

Olen tässä puolentoista viikon aikana itseasiassa useampaankin kertaan havahtunut miettimästä miten pitsan täytteenä ham (kinkku) and pineapple (ananas) kuulostaa hyvin paljon oudommalta kuin kinkku ja ananas. Luulen, että ehdin kehitellä vielä muutaman teorian tässä loppuviikon aikana. Tällähetkellä olen kuitenkin kallistunut versioon, jonka mukaan aikana jolloin viimeksi nautin kyseisen pitsan syömisestä en puhunut englantia ollenkaan ja siksi suomenkielellä vielä assosioin mielikuvani tuonne kauas. Kaikki teoriat otetaan vastaan!

Mitäs muuta triviaalia olen ehtinyt miettiä.. Niin sen olen todennut, että kannattaa kirjotella seinälleen (en siis suosittele suoraan seinään välttämättä, itselläni on kartonki seinällä) luontaisimmalla kielellään tärkeitä oivalluksia. Varsinkin näin bed rest stir-craziyden kasvaessa seinästäni on tullut kumppani yksinäisyyteen ja kiinnekohta elämään. Ehkä vähän säälittävää, mutta jos ulkomaailmasta näkee vain kadun toisellapuolella olevan talon kattoa säälittäväkin tulee elintärkeäksi.

Joskus maaliskuussa ennen Suomeen lähtöäni, kun olin kovassa stressissä ja lähes loppuun palanut olin katsonut One Tree Hilliä, jossa yhdessä jaksossa on mainiosti käsittelyssä se kuinka vaikeaa mutta tarpeen on pitää huoli omista rajoistaan. Siihen liittyen itseäni liikkutti seuraava sitaatti, joka esiintyy jaksossa muutamankin kerran eri yhteyksissä: "It's my life. I'm taking a stand." (suomalaistekstitykset sanovat: Tämä on minun elämäni. Puolustan oikeuksiani.) No minä sitten uupumuksessani hieman alteroin sitaattia seinälleni: "It's my life. pt 3. Could someone else take the stand?" (Tämä on minun elämäni. Osa 3. Voisiko joku muu puolustaa oikeuksiani?")

Näin kipeänä ei taas ole ollut paljon voimia stand-takingiin ja jotenkin tuo ajatus, että jo ennen sängynpohjalle joutumistani olin ajatellut samaa lämmittää. Kuten myös se, että kun omat voimat eivät ole riittäneet, niiden ei ole tarvinnutkaan riittää. Ensinnäkin näin kristittynä minulla on väsymätön oikeuksien puolustaja läpi elämäni 24/7 töissä. Lisäksi, silloin kun omat voimat riittävät saan puolustella omia oikeuksiani itsekin, mutta kun omat voimat loppuvat, ihan käytännönkin tasolla, aivan näin aikuisenakin, sinkkunakin, ympärillä on ihmisiä, jotka mielellään myös "take the stand" meidän kanssamme. Minä ainakin olen oppinut että on, vaikken tiennytkään.

Tuo ei itseasiassa olekaan kovin triviaalia. Nyt jos jaksaisi nousta sängystä ja mennä keittiöön ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuorokauteen niin olisi aikas kiva..

love,
Tsuua ja punainen kartonki seinällä

ps. Olen kehitellyt iloksi elämääni Soundtrack Saturdayn/lyric lauantain. Nyt ei ole lauantai, mutta viikko kuluu liian hitaasti sängyn pohjalla, joten päätin saada viettä leikki lyriclauantaita täällä blogissakin nyt. Tämä laulu oli sen rankemman blogin otsikkobiisi. Kun elämä kääntyi tämän taudin myötä ylösalaisin ja on ollut aikaa analysoida mikä kaikki elämässä on mennyt pieleen ja todeta, että jotenkin olen päätynyt hukkaan ja umpikujaan aika monella tasolla, tämä laulu löysi minut iTunesissani. Siitä on tullut hiljainen rukoukseni ja sanat ahdinkooni:

"Heaven bend to take my hand and lead me through the fire.
Be the long awaited answer to a long and painful fight"

Sarah McLachlan - Fallen:

My name is James Lucas Scott!

iTunesini syytää minulle sattumanvaraisesti audiota. Minulla on materiaalia koneella vajaa kaksi päivää, joten listalta nousee aina silloin tällöin koskettavia yllätyksiä. Soittolistani on myös siinä mielessä mukava, että vaikka se sisältää suurimmaksi osaksi musiikkia, joukossa on myös muutamia erityisiä dialogeja sekä podcastejä. Minä rakastan sanoja. Yhdistele niitä upeasti laulunsanoiksi, puheeksi, tekstiksi tai ihan miksi vaan, ja olen aivan myyty. Niinpä soittolistani monipuolisuudessaan sopii minulle oikein hyvin.

Hetki sitten soi dialogia One Tree Hillistä. Yksi suosikeistani sarjassa on sellaisen suloisen 5-7 -vuotiaan pikkupojan ja suhde isäänsä. Viisivuotiaana James Lucas Scott eli Jamie tippuu vahingossa uima-altaaseen ja on vähällä hukkua. Sen jälkeen uintia rakastanut poika välttelee entistä suosikkipaikkaansa, kunnes isänsä huomaa ongelman. Äsken kuuntelemani dialogi oli kohdasta, jossa Jamie sitten myöntää isälleen pelkäävänsä uima-altaaseen menoa ja sitten isänsä rohkaisemana, isänsä kanssa uhmaa pelkonsa.

Jamien pelko ja lopputulos osui jotenkin kohdalle. Joka päivä lyhytelokuvani edistyy, tai tulisi edistyä, merkittävimmät päätökset, valmistelut ja kuvaukset lähenee. Ja on kuin jokainen päivä tyrkkäisi minua yksinäni hieman lähemmäs uima-allasta. Nyt ruvetaan olemaan aika reunalla ja I'm scared. En ehkä siksi, että taustalla olisi ikäviä kokemuksia. Ja kuten Jamie tiedän rakastavani sitä uima-allasta eli minulla elokuvantekoa. Mutta se pudotus ja syvyys ja tuntemattomuus ja oma pienuus ja kaikki muu sellainen pelottaa.

Tulen siis Suomeen lomalle reilun viikon päästä ja sitä ennen meidän pitäisi järjestää koekuvaukset ja valita näyttelijämme, hankkia (mahdollisesti vielä löytää) kuvauspaikka, organisoida tuotantoryhmämme muut jäsenet ja kehittää kuvausaikataulu. Kolmen viikon lomani jälkeen mahdollisesti heti paluustani seuraavana arkipäivänä saattaa jo alkaa kuvaukset. Olen viimeisen vuorokauden aikana ollut tekemisissä näyttelijäopiskelijoiden kanssa ja heidän innostuneisuutensa on kyllä rohkaissut minuakin paljon, mutta jotenkin tämä on vain todella hurjaa puuhaa.

Mutta odotan kyllä Suomea innolla! Elämä täällä on ajautunut aika yksinäiseksi ja kunnianhimoiseksi. Loma ja ylitäysi sosiaalinen elämä lienevät oikein hyvää vastapainoa. Odotan myös Suomelta jonkinlaista Jamien isä efektiä. Meillä on kyllä Jamien kanssa hyvin samankaltaiset isäsuhteet, mutta vaikka innolla odotankin isäni tapaamista, en nyt kirjoita tätä blogia vinkatakseni hänelle, että hän, tai kenenkään muunkaan, tarvistsisi mitenkään erityisesti psyykata minua. Luulen, että minulle riittää psyykkaukskseksi ihan vain, että saan viettää kolme viikkoa normaalissa ympäristössä ja rauhassa valmistella kuvauksia omaan tahtiini, ilman muuta tuotantoryhmää. Toivon, että taktinen suunnitteluni osuu oikeaan. :)

Ai niin joo, asuntoasiani ratkesi viikko sitten, kun allekirjoitimme vuokrasopimuksen ja maksoimme takuumaksun. Ensivuoden kodissamme on todella kaunis musta ulko-ovi, kaksi kerrosta, neljä makuuhuonetta, yksi olohuone, yksi keittiö ja yksi kylppäri. Se on täältä asuntolasta muutama kymmenen metriä väärään suuntaan, mutta ei niin lyhyellä matkalla ole käytännössä mitään vaikutusta. Mutta olen todella hyvällä ja kiitollisella mielellä, että asia on nyt ratkennut.

Palaillaan!

Tsuua

Oih, kun nyt kerran olen näin mainostanut Jamietä ja hänen isäänsä (jonka nimeä en tässä juonipaljastuksellisista systä mainitse) niin täytyyhän tämä lopettaa lainaamalla Jamien isää.

"You know it's been said that we just don't recognize the significant moments of our lives while they are happening. We grow complacent with ideas, or things or people and we take them for granted and it's usually not until that thing is about to be taken away from you that you've realized how wrong you've been that you realized how much you need it, how much you love it."

Niin, vaikka välillä haluaisikin löytää helpon oikopolun, niin ehkä tästä voisi ja pitäisi vain nauttia, että on hyvin tietoisessa tilassa, kun jotain merkittävää ja upeaa tapahtuu.. :)

Our Life Is Not A Movie Or Maybe

Vaikka monet asiat toimivatkin mielestäni Suomessa paremmin kuin Englannissa, tämä viikko on nostanut suuren kunnioituksen Englannin täsmällisyydelle. En ole nimittäin näin täsmällistä kevättä vielä tavannut. Maanantaina ensimmäinen maaliskuuta olikin yhtäkkiä ensimmäistä päivää aivan kevään tuntuista ja kevät on jatkunut nämä neljä päivää. Anteeksi, jos masennan tällä hehkutuksellani teitä Suomen lumessa eläviä. Minähän en siis edes ole mikään kevät ihminen, mutta oikeastaan tälläinen kevät sopii minulle oikein hyvin. Mutta jos kevät on ennemmin värisävyllinen ja tunnelmallinen olotila kuin lumien sulamisaika, voin aivan hyvin ollakin kevätihminen!

Tänne kevääseen kuuluu lähinnä lyhytelokuvan tekoa ja asunnonmetsästystä. Jälkimmäinen näistä ahdistaa, tuskastuttaa ja väsyttää jo kovin. Meitä olisi kolme mielellään muuttamassa naapurin viiden hengen taloon, vielä päivällä oli mahdollisesti neljä, mutta se neljäs hyytyi illalla. Kolmisin hinta nousee liian kalliiksi, nelisin se olisi mennyt. Ei oikeasti tule mieleen mitään turhauttavampaa kuin tämä meidän asunnon metsästyksemme. Asunnon kun pitäisi olla lähellä keskustan kampusta ja tarpeeksi halpa ja sopivan kokoinen ja tuntuu, että yhtälössä on ainakin yksi kriteeri liikaa ja kaikki myyvät lähinnä ei-oota. Saa siis muistaa meitä, että sopiva asunto löytyisi tai että osaisimme erkaantua kukin omien tärkeimpien kirteeriemme mukaan erillemme.

Ensimmäinen osa kuulumisia on taas vähän positiivisempi, vaikkakin ainakin yhtä jännittävä. Kerroin muistaakseni viime blogissani, että tänä keväänä pitäisi tehdä lyhytelokuva ja, että sitä varten olen kokeillut kirjoittaa käsikirjoitusta. Ryhmäni on niin ihanan aktiivinen, että saan toteuttaa itseäni sydämeni kyllyydestä. Kukaan muu ei siis keksinyt ideoita, joten minun ideani valittiin siis tänään projektiksemme ja minut valittiin ohjaajaksemme. Toistaiseksi kaikki tekemisemme ovat olleet täysin minun varassani ja läsnäolo kuvausharjoituksissa olematonta, joten luottamukseni projektiimme ei ole ollut tällä viikolla kovin korkealla. Tänään kuitenkin olimme koko ryhmä paikalla tunneilla ja kävimme hyvin innostavan keskustelun käsikirjoituksen kehittämisestä ja ideoistamme ja tavoitteistamme filmin suhteen. Jos kaikki menee hyvin saatamme tehdä elokuvaa oikein hyvin yhdessä. Ja minä niin toivon, että menisi paremmin kuin huonommin, sillä projektista on viime viikkoina tullut minulle erittäin tärkeä.

Minä palaan nyt takaisin omaan maailmaani käsikirjoitusten, ohjaajaopintojen, populaarikulttuurin ja asunto-ongelmien hetkelliseen unohduksen tilaan.

Tervetuloa kevääseen milloin ikinä niin pitkälle siellä pohjoisessa sitten päädyttekkään!

Forever and Almost Always,
Tsuua

Save You

Olen itkenyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin oh, en edes muista milloin olisin viimeksi itkenyt näin paljon. Kirjoitin viime torstaiksi ensimmäisen version lyhytelokuvakäsikirjoitustani ja sain siitä sitten palautetta ja ajatuksia hiontaan. Tämän viikon aikana viimeviikkoisesta ei ole jäljellä kuin kaksi hahmoa ja heidän välinen suhteensa. Maailmaa ja tarinaa on siis kehittynyt aika paljon.

En koskaan uskonut, että voisin nauttia ihan oikeasta kirjoittamisesta näin paljon. Olen kirjoittanut sisäisestä pakosta pätkiä ja kuvia ja ulkoisesta pakosta esseitä ja artikkeleita (ai niin no tämä blogi on sitten toinen juttu), mutta joko teksti on jäänyt hyvin vähäiseksi tai sitten se ei ole ollut itselleni kovin mielekästä. Tällä viikolla kaikki muuttui.

Olin siis viime viikoksi kirjoittanut auki kuvan, joka oli aiemmin viikolla iskostunut päähäni. Videotuotannon opettajani ja tuotantoryhmäläiseni kanssa sitten keskustelimme käsikirjoituksesta ja he haastoivat minua selittämään mistä on kyse ja miksi niin. Tehtäväkseni muodostuikin tehdä lisää tutkimusta teemaan liittyen ja rakentaa maailmani ja henkilöni ennen käsikirjoituksen kirjoittamista.

Minä rakastan kauniita ja puhuttelevia tarinoita, jotka saa paljon tunteita pintaan ja usein silmät punaiseksi. Yllättäen siis päädyin suhteellisen rankkaan elämänläheiseen aiheeseen. Vaikka tarina ei ole sinänsä ole ollenkaan omasta elämästä, luodakseni maailmani ja henkilöni olen saanut repiä itseäni auki ja käydä läpi kasan omia pelkojani ja kipujani kuin myös muiden.

Jännää oli huomata, että prosessi alkoi tuntua hyvältä ja turvalliselta oikeastaan vasta kun laitoin itseni käymään päähenkilöni prosessin ja elämänkaaren läpi. Torstaina nimittäin kun matkasin Lontooseen käytin tunteja tutkimukseen, ideointiin ja pohdintaan ja tuntui todella pahalta, tietää kuinka päähenkilöni kärsii, kun itse ei voi ottaakaan sitä tuskaa kannettavaksi hänen puolestaan. (Kyllä, ystävystyn fiktiivisten hahmojen kanssa olivat ne toisten tai itseni luomia) Clarksonin Kelly perjantaisessa konsertissaan lauloikin sitten suoraan hämmennykseeni ja avuttomuuteeni. Tällä laululla sain itseni kasaan:

Save Youn avulla siis selvisin omasta käsittelykaudestani ja alun kaaoksestani. Viimeiset pari päivää olenkin jo kirjoittanut sujuvasti ja sydämellä, mutta huomattavasti sopivammalla henkilökohtaisuustasolla. Oli hieno terapiamatka, mutta nyt mielelläni jättäisin itseni vähän kauemmas tekstistäni huilimaan. :)

Videotuotanto on myös siitä jännittävää, että teen tässä kässäriä, joka voi olla koskaan päätymättä mihinkään. Yhden lyhytelokuvan tulemme tekemään tämän kevään aikana, mutta voi olla, että päädymmekin johonkin toiseen. Voi siis olla, että vaikka nyt henkisesti valmistaudunkin kirjoittamaan ja ohjaamaan tämän, oikeasti minusta tuleekin johonkin aivan toiseen genreen kuuluvan tarinan Director of Photography tai äänityyppi tai who knows what. Tämä on kuitenkin varmasti kevytlasku siihen ammattilaiselämään, jossa voidaan tuottaa Pilot -jakso tv-sarjaa ja samalla valmistautua mahdolliseen vuosien tuotantoon ja sitten pilotti ei menekään läpi ja on tehtävä jotain muuta.

Mutta siis It's gonna be alright! on tunnari täällä punamustien postereiden valtakunnassa. Ja sillä mennään päivä kerrallaan...

Tsuua

ps. Olin siis Kaisan kanssa Lontoossa ja oli mahtavaa. Oli tarkoitus tehdä jonkin sortin blogi aiheesta, mutta se saattoi nyt jäädä. Viikonloppu oli kuitenkin varsin omannäköisemme: täynnä musiikkia, laulunsanoja sekä elokuva- ja tv-viittauksia. Muutamia kuvia matkalta näet täältä.

I know a place in Carolina...

Minä elän niin jännittäviä aikoja, että täytyy taas vähän purkaa tänne :)
Aloitetaan viimeisimmästä ja edetään sitten taaksepäin.

Ostin juuri lentoliput South Carolinaan. Päätin jo viime syksynä, että vuoden 2010 aikana ainakin käyn taas Jenkeissä. Silloin yhtenä vaihtoehtona oli aivan vaihtovuosi siellä, mutta kunhan tänne asetuin kunnolla hylkäsin sen idean. Sitten olen vain jännittänyt miten aikataulu antaa myöten huvin vuoksi matkustamiselle ja tällä viikolla ratkesi, että kesäkuun alku toimii erinomaisesti. Tarkka matka-aika on nyt 1.-17.6. Palaan tuolloin 17. päivä vielä tänne Sunderlandiin muuttamaan itseäni pois tästä huoneesta. Uuden kodin metsästys on parhaillaan käynnissä ja toivomme löytävämme 5. hengen kämpän halvalla mahdollisimman läheltä ja hyvältä puolelta nykyistä kotia. Muutama on kiikarissa ja toivottavasti pääsemme katsastamaan asuntoja jo lähipäivinä.

Nyt on myös ensimmäinen viikko uutta toista lukukauutani takana ja kaikki uudet oppiaineet alkaneet. Tänä keväänä kurssini ovat Introduction to Media and Cultural Studies (Media ja kulttuuri teoriaa), Introduction to Video Production (Video tuotantoa), Introduction to Sound (johdanto ääneen) ja Introduction to DVD production (Dvd-tuotantoa). Yllätyksekseni olen erittäin innoissani jokaisesta oppiaineesta. Videotuotannon opettajani sai juuri BAFTA ehdokkuuden. Oli tosi innostavaa miten tulevaisuuskeskeinen ote hänellä oli eilen. Sehän sopii minulle erinomaisesti, sillä tulin tänne sitä varten, että oppisin asioita ennen kaikkea tulevaa varten eikä vain opintojen itsensä takia. Jotenkin aina vaan shokeeraa, että olen niin omalla alallani.

Nyt minun on jatkettava Lee Safarin uusien nettisivujen tekemistä, jotta saan projektin vielä onnellisesti valmiiksikin ajallaan.

Tsuua

No strangers, just friends who've never met

Heipsan!

Viimeviikonlopun "Minnan synttärireissu Dubliniin" olikin sitten ikimuistoinen seikkailu. En olisi uskonut, että puolentoista vuorokauden matkaan voisi mahtua niin paljon kaikkea. Kävi nimittäin niin, että synttärisankari ei päässyt Newcastlen lentokenttää pidemmälle. Mutta aloitanpa alusta.

Hyvin valmistautuneina lähdimme (minä, Minna ja kolme muuta aasialaiskämppistäni) kotoota Sunderlandista matkaan vähän ennen kahdeksaa perjantai-iltana. Jostain syystä väsytti aivan älyttömästi ja tunnin metromatka lentokentälle meni pilkkiessä. Metrosta noustuamme Minna yritti nostaa rahaa automaatista, mutta jostain syystä tililtä laskutettiin kyllä rahat, mutta ulos ei tullut mitään. Täällä on yleistä kahden tilin systeemi, joten tili, jolta Minna oli nostamassa rahaa tyhjeni täysin ja otaakseen huomioon, että lähtöön oli aikaa vain tunti tilanne näytti varsin epätoivoiselta. Kun selvisi, ettei lentokentällä voi asialle mitään menimme sitten vain turvatarkastukseen ja odottamaan koneen lähtöä.

Tiesimme, että kämppiksieni pitää leimauttaa viisuminsa poistuessaan maasta, mutta missään kun ei ilmaistu miten se tapahtuu minä ja ilmeisesti me kaikki luulimme päätyvämme jossain kohtaa passintarkastukseen tai muuten viranomaisten pariin. Luulimme väärin. Ensinnäkin kone oli myöhässä ehkä puolisentoista tuntia ja niinpä ensin vain istuimme ja odotimme pitkään portille pääsyä. Portilla kävi sitten ilmi, että viisumi olisi pitänyt leimautta Check-in tiskillä ennen turvatarkastuksia. Siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja niinpä kämppikseni ja muutama amerikkalainen käännytettiin portilta selvittelemään asiaa Ryan Airin tiskille. Minun oli tehtävä nopea päätös lähteäkö matkaan yksin ja mahdollisesti tavata muut seuraavana päivänä vai jäädäkö heidän kanssaan kentälle.

Päätin lähteä ja niinpä minä saavuin yksin Dublinin lentokentälle vähän ennen puolta yhtä perjantain ja lauantain välisenä yönä. Otin taksin, joka maksoi enemmän kuin lentolippuni Newcastlesta Dubliniin, mutta oli se sen arvoista. Irlantilaiskuskit ovat mahtavia! Kaiken hämmennykseni keskellä oli varsin terapeuttista jutskailla taksikuskin kanssa ja samalla ihailla itselleni varsin rakasta kaupunkia.

Olin tavannut kaksi Minnan synttäreille saapunutta ystävää jo yöllä saapuessani, mutta aamulla paikalle oli sitten saapunut vielä kaksi bruneilaista poikaa lisää. Kävelimme yhdessä Dubliniaan (keskiaika ja viikinki aiheinen museo) ja päätin sitten itse jo aiemmalla kerralla museon kiertäneenä lähteä kävelylle sillä välin. Minä sitten tykkään Dublinista. Kiersin kaikki turistikarttaan merkityt kohteet Dublinian ympäriltä ja nautiskelin vain siitä, että sain yksikseni kävellä Dublinissa.

Kävimme sitten yhdessä syömässä pub-lounaan 11 (TARKISTA VUOSILUKU) rakennetussa talossa ja jatkoimme matkaa Liffey-joen rantaa pitkin, kunnes päätimme käydä katsomassa vielä Trinity Collegea. Sielläkin olin käynyt jo joitain vuosia sitten äidin kanssa, mutta eipä tuo haitannut minua ollenkaan. Aamulla saapuneet eivät olleet saaneet nukkua kovin paljoa edellisenä yönä, joten Trinity Collegen jälkeen oli luvassa lepotauko.

Minä olin pirteä kuin peipponen ja päätin lähteä kävelylle katsomaan (St.) Luke'sia, lempitaloani Dublinissa. Äidin kanssa Dublinissa käydessäni asuimme hotellissa lähellä lentokenttää ja Luke's osui päivittäisen kävelymatkamme kaupunkiin varrelle. Jotenkin Dorset Street, jonka varrella siis Luke's sijaitsee, on niin kotoisa ja mukava katu. Aikalailla Luke'sin kohdille päästyäni fibrojalkani olivat jo todella kipeät ja takasintulomatka oli hidas. Silti nautin täysillä jokaisesta retkeni hetkestä.

Kello oli puoli kuusi illalla, kun sitten lysähdin jääkylmän hostellihuoneeni sängylle enemmän tai vähemmän joka paikka kipeänä. Ilmoitin pojille, etten taida selvitä enää mihinkään illalla, otin pienet päiväunet ja lähdin sitten selvittämään, miten selviän ennen kukonlaulua lentokentälle. Sain ohjeeksi mennä Aircoach -bussilla ja näin kartasta missäpäin pysäkki on, mutta enhän minä kuitenkaan löytänyt pysäkkiä ennen kuin kahdesti kadulla apua pyydettyäni. Söin vähän iltapalaa hostellissa ja yritin käydä suihkussa. Mutta en vain mitenkään ymmärtänyt miten suihku saadaan päälle. Käyttöohjeet olisivat olleet poikaa. Yritin kyllä kiskoa ja painaa ka vääntää kaikkia mahdollisia osia, mutta mysteeriksi jäi mitä olisi pitänyt tehdä. Britteinsaarten selviytymiskouluna päätin sitten yrittää pestä hiukseni kaksihanaisessa lavuaarissa, johon ei mahtunut kuin yksineljäsosa päätä. Koskaan, missään en ole pessyt hiuksiani epämukavammin.

Kuten jo ehkä mainitsin hostellihuoneeni oli siis aikamoinen pakastin. Selviytyäkseni sain laittaa viisi kerrosta paitoja päällekäin ja siis aika lailla kaikki mukanani olleet vaatteet. Itseasiassa kylmyys oli minulle kuitenkin hyvästä, sillä muuten olisin ollut vaikeuksissa pakkausteni kanssa. Ryanair kun on hyvin tiukka käsimatkatavarasäädöksistään ja oli vähällä, ettei käsilaukkuni olisi mahtunutkaan reppuuni. Vaatteet kulkee kuitenkin ilman valituksia koneeseen, kun ne on puettuna päälle!

Eilen vietimme sitten Minnan synttäreitä ihan kotona pitsaa syöden ja kilpailimme Minnan kanssa syyllisyydentunteessa ja pahoitteluissa. Minä siksi, ettei Minna päässyt Dubliniin ja itse nautin siitä niin paljon ja Minna siksi, että jouduin menemään yksin. Kumpikin yritti yhtä suurella tenholla vakuuttaa, ettei ollut syytä syyllistymiseen tai pahoitteluihin ja nyt aloitamme sitten helmikuuta puhtaalta pöydältä.

Juttuahan riittäisi, mutta jatketaan tästä sitten toiste, kun Tammikuu on näin saatu hyvin pulkkaan.

St. Patrick's Cathedral aamupäivän omalta retkeltäni

Katedraalin puisto

Vielä omalta retkeltäni: St. Audoen's Church 1100-luvulta, tää oli muistaakseni alueen vanhin Parish church (vai säilynyt sellainen, enpä muista kovin kummoisesti)

Matkaseurani odottelemassa lounasta Brazen Head Innissä (taas älyttömän vanha rakennus arviolta 1198lta)

Trinity Collegen pihaa

Yhä Trinity Collegesta, tuo pallo pyöri kun aluksi katsoimme ja sitten lakkasi.

(St.) Luke's - suosikkitaloni Dublinissa, jonne siis tein iltapäivällä erityisretken. Talon edessä oli niin hieno musta auto, etten uskaltanut ottaa kuvaa lähempää.

Viisi paitaa ja hihat, näillä selvisin Hostellissa ja pakkauksissa.

Tsuua-E

23

Hyvää uutta vuotta!
Vaikka ei se enää niin uudelta tunnu. Minä ainakin olen jo melkein tottunut kirjoittamaan 20:n jälkeen ykkösen eikä nollan.

Kolme viikkoa Suomessa meni älyttömän nopeasti. Enemmän olisi ollut ihmisiä kuin kolmeen viikkoon mahtuu, mutta yhtä flunssaa lukuunottamatta olin erittäin tehokas Suomi-elämän tankkauksessa. Ja nautin joka hetkestä! Se on kai ulkomailla asumisen hyvä puoli, että kun aika on rajattu siitä tulee otettua kaikki irti.

Oli kyllä vajaa kaksi viikkoa sitten todella kiva myös palata takaisin kotoisiin ympyröihini tänne Englantiin. Torstaina palautin viimeisetkin tehtäväni (assignments?) ja sitten annoin itselleni vapautuksen kaikista velvollisuuksista ja paineista. Eilen vain hengasin yksin huoneessani, katselin DVDitä, kuuntelin musiikkia ja leikkelin kirjaimia seuraavaa punaista kartonkiani varten. Itseasiassa olen tänään jatkanut samalla linjalla, vaikka käväisinkin kaupungilla ahdistumassa koriskamojen ostosta ja hakemassa omenamehua muroihin. Sen verran deadlinet niin Suomessa ollessa ihmisten tapaamiselle kuin täällä kouluun liittyen veivät voimia, että yksinäisyys ja vapaus ovat tehneet hyvää.

Toisaalta tässä yksinäisyydessä kaikessa nautittavuudessaan on jotain vähän freakyä (pahoitteluni, että mun suomen sanat ovat vähän hukassa). Tämä on nimittäin kolmas vai neljäs aloittamani blogiteksti ja kaikki edelliset ovat jääneet julkaisematta siksi, että minun kieleni on muuttunut tsuuaksi. Kun yksin pohtii ja kehittelee asioita, joista muilla tai ainakaan suurimmalla osalla ei ole mitään käsitystä. Logiikka muuttuu niiksi asioiksi, joita pyörittelee. Perustin yhden punaisista pahveistani omaksi facebookin seinää vastaavaksi seinäkseni ja kämppikseni eivät ymmärrä ollenkaaan mitä siihen kirjoittelen. Kouluun taas kun kirjoittelin raportteja töistäni yhtäkkiä olinkin aivan liekeissä ja pohdin lähes tuplasti minimivaatimuksesta, koska oli vaan niin upeaa päästä kertomaan kaikkia mitä oli pohtinut eikä aina vain visioida ja toimia yksinään (tai musiikkinsa, draamansa ja töidensä kanssa).

Niinpä olenkin päättänyt kokeilla laajentaa maailmaani täälläkin päin maailmaa. Ensimmäinen yritys on aloittaa koripallo. Aivan hullu avaus fibromyalgikolta, mutta se oli mielenkiintoisin sosiaalinen urheilulaji ja oikeastaan ainoa sopivaan aikaan. Valmentaja tietää rajoitteistani ja toivon, että pystyn osallistumaan. Jos koris ei toimi tai ei monipuolistuta elämääni riittävästi, täytynee keksiä jotain muutakin, mutta katsotaan miten käy.

Mitenkäs teidän 10-lukunne on käynnistynyt?

Tsuua

ps. Olen erittäin tyytyväinen, että onnistuin pitäytymään ihan normaali-ihmisten kielessä, mutta otsikko on nyt sitten blogiteksti lyhennettynä minun kielelleni. Tsuua-etymolgian oppitunti ei nyt ole ehkä paikallaan tässä kohtaa, mutta mikäli puhut jotain tsuuan sukulaiskieltä ja tarkempikommentaari kiinnostaa niin teretulemast juttelemaan ;)