Tell Me Why We're Talking When We Dance So Good

Viimeistä päivää Englannissa. Näin on kolme vuotta hurahtanut. Valmistuin maanantaina ja kotini luovutin viikko sitten.

Seuraavaksi matka jatkuu Suomeen. Seuraavan jonkin aikaa olisi tarkoitus panostaa musaprojekteihin. Askarrella Jari Kekäle & C12:n uuden levyn kannet ja käyttää aikaa musiikkiyhteisö/fanityö projektieni kehittämiseen niin, että tien rakentaminen ja raivaaminen sillä saralla voisi jatkua myös kun "päivätyöt" jossain vaiheessa taas kutsuvat.

Sitten viime viestin, vuoden vaihteessa jäin pois Family Records-kuvioista. Hyvässä hengessä ja luonnollisesti. Hetken mietin, mitä haluan ja päätin sitten jatkaa kuitenkin Wakey!Wakey!n kanssa. Se oli tämän vuoden toistaiseksi paras päätökseni. Yhteistyö bändin laulajan Michaelin kanssa oli jo viime vuonna todella antoisaa, mutta tänä keväänä se on ollut vielä aivan erityisen upeaa.

Bändi on nyt studiossa tekemässä uutta albumia ja viimeiset pari kuukautta olemme kehittäneet nettikuviot sellaisiksi, että uuden levyn ja seuraavien kiertueiden odottaminen olisi mahdollisiman kivutonta ja innostavaa bändin faneille. On ollut hienoa saada olla oikealla paikalla, oikeassa seurassa, oikeaan aikaan. Mikäli vain suinkin kykenen jatkossakin, tarkoitus olisi pysyä Wakey!Wakey!n kanssa vielä hyvän matkaa. Kaikki on vasta erinomaisessa alussa.

Muitakin omimman alan kuvioita on vireillä, mutta konkretia on vielä niin vähäistä, etten spekuloi niitä vielä tällä kertaa. Muutamia jo lyhyemmällä tähtäimellä elättäviä kuvioita on myös vireillä, mutta hakuprosessit ovat kesken ja siten ihan lähitulevaisuutenikin sijainti ja muut puitteet ovat aivan auki.

Juuri nyt on kuitenkin ihan hyvä ja luottavainen mieli. Jotain varmasti löytyy, kun aika on sopiva. Paljon olen viettänyt aikaa murehtien tulevasta, peläten työttömäksi valmistumista ja jotenkin elämän taantumista, mutta valmistujaisten illaltana vihdoin iski jokin sellainen rauha, että tästä tilanteestahan voi nauttia. Tyyliin miksi me vaan puhutaan, kun me tanssitaankin niin hyvin? Ehkä nyt on aika jättää kuvannollinen puhuminen vähemmälle ja panostaa tanssiin (ks. laulu alla).

Odotan kovin näkeväni teitä kaikkia taas Suomeen saavuttuani!
Mukavaa kesää!
 

-Pikkusisko

Twenty Two

Tapasin kesällä kummitätiäni, joka oli miettinyt, että jäinköhän Carolinaan, kun ei ole kuulunut mitään sen hehkutuksen jälkeen. En jäänyt ja on ollut pitkään työn alla kesän kertaus. Se tulee kyllä ajallaan, mutta ajattelin pikaisesti päivittää tuoreempia kuulumisia.

Lukuvuosi alkoi aika rankasti sängyn pohjalla pahoissa Fibrokivuissa, mutta siitä on noustu ja oikeastaan toisena hyvänä päivänä matkustinkin Manchesteriin ystävääni Puuhia tapaamaan ja töihin Wakey!Wakey!n Euroopan kiertueen Manchesterin ja Glasgown keikoille. Lokakuun 2. viikosta alkaen en siis ole ollut kokonaista viikkoa kotona. Parissa viikossa olen ehtinyt Manchesterin ja Glasgown lisäksi ELCEn synodiin Lontoon lähelle, sekä erikseen Wakey!Wakey!n Lontoon keikalle töihin.

Huomenna matka jatkuu. Suuntaan illalla Lutoniin, josta lähtee anivarhain lentokone Berliiniin. Liityn kiertueelle vielä yhdeksi pätkäksi: lauantaina Berliini, sunnuntaina Kööpenhamina, maanantaina Tukholma (joka muuten streamataan, eli jos kiinnostaa niin, se näkyy netissä!) ja tiistaina Oslo. Keskiviikkona lennän Suomeen fibro-lääkäriin ja tapaamisiin.

Kuusi pääkaupunkia kuudessa päivässä! Se voi kuullostaa tosi hullulta, kuten ehkä koko tämä syksy. Minullahan on viimeinen vuosi opintoja.. Mutta oikeastaan juuri siksi olen lähdössä matkalle. Tällä on hyvin vähän tekemistä musiikin kanssa - saati sitten coolin rokkielämän. Ennen kaikkea lähden kiertämään haastaakseni itseni. Tälläistä elämäntilannetta, jolloin näin hullut päätökset ovat mahdollisia, tuskin tulee enää koskaan.

Anivarhain noin kuuden tunnin matkustus ja illalla myöhään asti töitä seuraavassa kaupungissa. Itseni tuntien seuraava vajaa viikko tulee olemaan fyysisesti ja henkisesti aikamoinen koitos. Mutta tässä vaiheessa koko elämä on vielä niin auki, että tuntuu, että sitä pitää jotenkin erityisesti haastaa, että saisi rauhan. Toivottavasti reissu tuo myös puhtia ja uusia kontakteja ehkä jopa ystäviä tai tuttuvia. Toivottavasti ja luultavasti on myös hauskaa. Joskus on aina hyvä muistaa tuo hauskuuskin, se tuppaa minulta liian helposti unohtua.

Laitetaanpa tähän mukaan biisi, joka koskettaa minua merchandise-pyödälle asti joka ilta lauantaista tiistaihin. Sitä miettii jatkuvasti, että niinkö siinä vielä käy vai ei.. Ei siis kirjaimellisesti, mutta kuitenkin..

I guess you know why they're all looking at you.
For me it started when I turned twenty two.
You count your blessings but you're still black and blue.
You should go home before your money's all gone

You said it was over but you started again
Said it was easy but you still never win
And it was done before it started and they're not your friends
You should go home before your money's all gone

Ja niin edelleen..:

Jos kamerassa riittää akkua ja mulla riittää aikaa ja energiaa, niin ensi blogissa lienee kuvia kiertueelta. Katsotaan, miten käy..

Rakkaudella,
Tsuua

Three Weeks With(out) My Brother

Tervehdys Etelä-Karolinasta!

Kerrionko jo viime reissulta, että mikään muu paikka ei ole koskaan tuntunut niin minulta ja niin potentiaalisesti kodilta kuin erityisesti Carolina-rannikko, josta toistaiseksi olen keskittynyt Charlestoniin? Se kummallinen havainto, saa minut aina täällä miettimään tulevaisuutta ja ennen kaikkea omaa elämääni aivan erityisellä tavalla.

Kyse ei ole, että unelmoisin täällä mitenkään erityisesti. Itseasiassa unelmointi on paljon helpompaa kauempana. Ei, täällä pääsee nimen omaan porautumaan kysymyksiin siitä, mikä on itselle tärkeää, mihin haluaisi omassa elämässä panostaa ja miten ratkaisisi ongelmia ja priorisoisi vaikeissa kysymyksissä, jotta pääsisi panostamaan siihen, minkä kokee tärkeäksi. Rankat, mutta antoisat omanelämän johtamistyön valmennuskoulutuspäivät!

Ostin viikko sitten Nicholas ja Micah Sparksin kirjan Three Weeks With My Brother. Nicholas Sparks kirjoittaa normaalisti fiktiota, mutta tämä on matkakertomus kolmen viikon maailmanympärysmatkasta isoveli Micahin kanssa jonkin aikaa sen jälkeen, kun lapsuuden perheen muut jäsenet (isä, äiti ja pikkusisko) olivat kuolleet.

Minun matkalle uskollisesti kirja on ollut minulle erittäin kotoisa, mutta samalla niin antoisa ja terapeuttinen, että lukeminen on ollut aika hidasta. Jos minä koskaan kirjoittaisin muistelmia, se aika varmasti tapahtuisi vähän niinkuin Three Weeks With My Brother: tärkeä tapahtuma tai kertomus, joka kerrotaan huolella ja hitaasti linkittäen kaikki menneisiin merkittäviin asioihin ja oivalluksiin. (Sivulla 54 ei nimittäin olla vielä päästy itse matkalle ollenkaan.)

Itseasiassa tämä blogini toimii pitkälti juuri näin! Aika vähän minä olen täällä blogissa kertonut varsinaisesti, mitä teen. Ennemminkin olen tarinoinut muistoja, ajatuksia ja yhtymäkohtia liittyen siihen, mitä teen. Ei kuitenkaan huolta, isäni sanontaa käyttäen Nicholas Sparksin teksti “kulkee kuin juna”, eli teksti ei ole mitenkään tylsää tai sekavaa, kuten mahdollisesti omani olisi tällä ajatusten pompinnan tasolla.

Niin matkavalmistelu prosessi kuin muistelmat ja näiden kahden välinen jännite ovat siis kaikki kolahtaneet minulle voimakkaasti. Paljonkin erilaisia oivalluksia ja ajatuksen aiheita on noussut, mutta jaan tässä yhden (selostukseni ei ole lähelläkään suoraa käännöstä vaan referaatti omilla painotuksillani).

Nicholas kuvaa, kuinka veljesten ostettua matkan Micah innoissaan valmisteli ja odotti matkaa, mutta hän työnsi matkan mahdollisimman taka-alalle ja eikä halunnut/antanut itselleen lupaa olla innoissaan tai odottaa matkaa. Erityisesti vaimon ja veljen kommentit aiheesta saivat hänet sitten selvittelemään, mistä moinen johtuu. Sparkseilla on viisi lasta (tuolloin todella pieniä) ja muutenkin elämä oli todella kiireistä ja niin hän oli luonut itselleen tasapainon tunteen keskittymällä tiukasti vain kolmeen asiaan: työhön (olemaan kirjailija, kirjoittamaan), avioliittoon (olemaan aviomies vaimolleen) ja vanhemmuuteen (olemaan isä hänen viidelle lapselle). Kolme viikkoa veljen kanssa ei mahtunut mihinkään näistä kolmesta ja heilutti sitä sisäistä suoritusputken tasapainoa.

Miettiessään asiaa, Nicholas mietti, millainen ihminen hän oikein on, jos hän ei voi olla innoissaan näin hienosta hänelle erittäin merkittävän veljen kanssa kolmen viikon upeasta matkasta, jota hän itse oli halunnut. Hän tuli siihen tulokseen, ettei tiennyt, mutta ettei halunnut olla sellainen loppuelämäänsä.

Olen ehkä vasta kehittämässä omaa kontrolli-putkeani, mutta tunnistan ajatuksen hyvin. Karrikoituna yksi suurimmista haaveistani on ollut juuri tuo Nicholaksen putki. Kolme hienoa, tärkeää asiaa, antaa niille niin kaikkensa, ettei tarvitse sitten miettiä mitä itsellä tekisi. Parempi vaihtoehto myös noiden kolmen kannalta olisi seistä omilla jaloilla ja luoda identiteettiä siitä käsin laajemmaltikin.

Minun putkeni on kyllä vielä paljon pahempi kuin Nicholasin kuvaama, sillä hänellä oli vaimo, viisi lasta ja työ jo olemassa. Ne kolme identiteettiä olivat todellisia ja hän oli kai tavallaan vaan luisunut balanssinsa kanssa arjen tohinassa. Minä satsaan tuohon samaan putkeen ilman puolisoa, lapsia tai työtä. Olisin edes niin luova, että loisin putkeni vastaamaan todellisuuttani!

Päädyin varmaan samaan pohdintaan ainakin Schnarchin kanssa pari kuukautta sitten, mutta aina jotenkin näytän päätyvän takaisin siihen, että olen aina halunnut määritellä vahvasti muiden ihmisten tai tekemisieni kautta, mutta olen lopulta suoraan sanottuna hukassa siitä, kuka minä olen minuna. Mutta ehka taas pitäisi yrittää panostaa juuri siihen..

No joka tapauksessa, täällä näyttää tältä:

Etupiha saapuessani, viikko sitten.

Middleton Placesta, Charlestonista. Vanhan plantaasin tilusten puistoa/puutarhaa.

yha Middletonista

Alligaattori jonka kanssa saikahdettiin hieman tavan kuvan oton jalkeen.

On taalla ihanaa.. :)

Palaamisiin,

Tsuua

ps. Lukekaa Three Weeks With My Brother! Kaikki mita tassa kirjoitin on VAIN omaa pohdintaani kirjan aarella.

That I Would Be Good

Päähenkilöllä on unelma, jota hän tavoittelee. Päähenkilö on potentiaalinen yksilö unelmansa suhteen, mutta unelma on kovan työn ja vähintään muutaman uhrauksen takana. Päähenkilölle aukeaa mahdollisuus saavuttaa unelmaansa, mutta yllättäen mahdollisuus kysyykin päähenkilön arvoja ja pakottaa tämän punnitsemaan unelmansa tarkkaan. Kuullostaako tutulta? Se on aika monen elokuvan juoni, yksi esimerkki voisi olla vaikkapa Paholainen pukeutuu Pradaan (2006). Tuo tuttu narratiivi on pyörinyt mielessäni viime päivät ja tämä blogi kertoo omia viime päivieni havaintoja tasapainoilusta sen suhteen ettei unelma tai päämäärä ryöstä päähenkilöä.

Viimeiset pari blogiani on hyvin pitkälti käsitellyt niitä jännittäviä näköaloja, joita tämä kevät on minulle ammatillisesti tarjoillut. Tällä viikolla olen siirtynyt ja siirtymässä visioinnista ja tavoittelusta käytännön töihin ja kohdannut todellisuuden, jota en kuukausi sitten osannut kuvitella. Löysin tuon mainitsemani juonen omasta elämästäni, mutta tajusin myös, etteivät elokuvat kertoneet siitä tarinasta koko totuutta. Paholainen ei nimittäin tarvitse Pradaa. Ei tarvitse ehtiä ristituleen ulkopuolelta ennen kuin pääsee kamppailemaan itsensä kanssa omista arvoistaan ja omasta arvostaan.

Tällä viikolla olen siis virallisesti aloitellut ja aloittelemassa niin paikallisen tuotantoyhtiön J6:n kuin Family Recordsin harjoittelujani. Tuotantoyhtiöön minulla on ensin paljon tutustuttavaa ennen kuin voin alkaa touhuun se ei myöskään työnä lopulta ole varsinaisesti yhteisömanagerin hommia kuten hain, mutta sen verran mielenkiintoista ja haasteellista vierestä liippaavaa suhteidenluontityötä kuitenkin, että otin paikan vastaan. Familyllä taas tunnen osaa työstä ja firmasta jo todella hyvin, mutta se on niin mun juttu, että siksi ehdotin harjottelua ja siksi haluan ottaa kaiken irti mahdollisuudestani. Suhteessa siihen, olen nämä viimeiset kaksi päivää puhkunut ideoita ja toimintaa. Työhön liittyy paljon varsin selkeää reaktiivistä, joka on pitänyt minut mukavasti kurissa, mutta sen lisäksi toimenkuvaan kuuluu uusien projektien luomista ja uusia ideoita on syntynyt tutkittavaksi ja kehiteltäväksi on tullut näin molempina päivinä.

Jo näin alkuun on ollut mieletön kokemus päästä tekemään jotain niin omalta tuntuvaa juttua. Samalla huomaan myös puolen, joka on minussa aina ollut vahvana, mutta jonka kanssa aiemmin ei ole tarvinnut samalla lailla kamppailla. Ei se ehkä ole vain huono asia, mutta olen älytön suorittaja. Ala-asteella, kun ei annettu numeroja vaan kirjaimia A-E, minun todistukseni oli täynnä A:ta (kiitettävä) ja B:tä (hyvä) ja minä luin todistustani A:t=hyviä, B:t=huonoja. Koulun ulkopuolella pääsi onneksi harjoittelemaan täydellisyyttä tavoittelemattomuutta. Mutta sitäkin harjoitellessa minulla on ollut mentaliteetti, että annan tekemälleni kaikkeni, jotta minut otettaisiin vakavasti eikä pidettäisi vain "harjoittelijana" tai "lapsena" tai "amatöörinä".

Se on saanutkin paljon menestystä aikaan. Juuri tuon asenteeni takia päädyin 14-vuotiaana pyörittämään viikottaista radio-ohjelmaa Radio Deissä, joka kuuluu lähes koko maassa. 9. luokalla meidän luokan voitettua Nelosen järjestämän uutiskilpailun sain tehdä uutisen kanavan iltauutisiin. Se on ollut ainoa päiväni tv-uralla ja suuri osa päivän nautinnostani tuli siitä, että yritin olla niin ammattimainen ja ottaa päivästä niin kaiken irti, että olisin mahdollisimman vähän 9.luokkalainen ja mahdollisimman paljon ihan oikea tv-toimittaja. Lukioaikainen projektini Fansite Connection ei suostunut olemaan "vain fanisivu" vaan loi hyvät suhteet Sum41:n ja Evan Taubenfeldin edustajiin ja päätyi näin tekemään projektit yhteistyössä virallisten tahojen kanssa.

Ylen SIISTIin kesäduuniin päästessäni asenne oli jo niin iskostunut, että en edes huomannut jättäväni harjoittelija-identiteettini jälleen pois. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna samaistuin jälleen työkavereihini, jotka olivat "oikeasti töissä" ja hengaus muiden siistien kanssa jäi huomattavasti vähemmälle. Ja yllätys yllätys, pääsinkin YLElle "oikeisiin töihin" heti kuukausi harjoittelun loppumisesta. Innolla odotan taas ensikesän töitä yle.fi -etusivulla. Se onkin jo kolmas kesäni linkkitornin juurella.

Nämä harjoittelut ovat aivan samaa sarjaa: rako tehdä jotain vähän enemmän kuin kuin mitä varsinaisesti kukaan olisi osannut tarjota. Mietin, onko se hyvä vai paha asia, tai hyvempi vai pahempi asia. Kahden päivän itsetutkiskeluni on kallistumassa siihen tulokseen, että se voi olla kumpaa vaan. Hypoteesini on, että itsessään siinä, että tekee työt hyvin tai innostuu työstä ei voi olla mitään vikaa. Voisiko muuten koskaan saavuttaa mitään hyvää saati erityistä..?

Mutta se minun itseltä helposti kieltämäni omanikäisyyteni on vähän kyseenalaista. Kun en suostunut olemaan teini teini-ikäisenä, jäin siitä osakis paitsi. Ja kun vastuut kasvavat saan olla kaksin kerroin tarkkana, etten kaadu vastuuni alle. Siksi viimeiset kaksi päivää pakottanut itseni tekemään työn taukoina "turhiakin" asioita ja tiedostamaan omia rajoja paremmin kuin koskaan ennen. Rakastan työntekoa - olen aina saanut tehdä älyttömän mielekkäitä ja innostavia töitä. Mutta vaikka tiedostan intoni ja pinttyneiden asenteideni vaarat, en suostu pakottamaan elämääni muunlaiseksi, ihan vaan välttääkseni riskit. Josko riittäisi, että tiedostaa ja sen pohjalta kamppailee takaisin. Niin paljon kuin vihaankin liittää itseeni nimeä "harjoittelija" haastan itseni tällä kertaa nauttimaan ja olemaan ylpeästi harjoittelija.

Vietetään elämän juhlaa ja muistetaan nukkua välillä!

Hyvää yötä,
Tsuua

ps. Tämän kertainen otsikko tulee Alanis Morissetten tuon nimisestä laulusta, joka pitkälti haastoi minut näihin pohdintoihin:

That I would be good even if I did nothing
That I would be good even if I got the thumbs down
That I would be good if I got and stayed sick
That I would be good even if I gained ten pounds

That I would be fine even if I went bankrupt
That I would be good if I lost my hair and my youth
That I would be great if I was no longer queen
That I would be grand if I was not all knowing

That I would be loved even when I numb myself
That I would be good even when I am overwhelmed
That I would be loved even when I was fuming
That I would be good even if I was clingy

That I would be good even if I lost sanity
That I would be good
Whether with or without you

The World Spins Madly On

Olen siirtänyt tätä blogia nyt pari päivää, mutta nyt on pakko kirjoittaa tai menee aivan mahdottomaksi. Viime viikko on ollut elämäni mullistavimpia. Mullistukset jatkuvat ja toivoin voivani odottaa tämän tapahtumasarjan loppuun eli uuden alkuun ennen blogi-purkausta, mutta nyt tulee kuitenkin tälläinen kaiken keskeltä -blogi.

Osa 1:
Viikko sitten keskiviikkona sovin viime blogissa maininneeni Family Recordsin pomon Wesleyn kanssa tapaamisen Lontooseen maanantaiksi. Kuten mainitsin, olin ilmaissut kiinnostustani heidän hakemaansa yhteisömanagerin paikkaan ja olimme siinä hieman keskustelleet aiheesta jo sähköpostitse ja olin tarjoutunut matkustamaan Lontooseen tapaamaan ihan kasvotusten, mikäli hän ehtisi lyhyellä visiitillään tapaamaan.

Tapaamisessa oli mukana myös toinen työntekijä Lauren, ja vaikutti siltä tunnin keskustelumme aikana itse kukin meistä inspiroitui. Kuitenkin työntekijä, jota he etsivät tarvitsisi olla mahdollinen työskentelemään heidän Brooklynin toimistollaan, eli minä en siinä mielessä ole soveltuva työhön. W kutsui minut sitten soundcheckiä ja keikkaa katsomaan, sillä bussini kotiin lähti vasta vähän ennen puolta yötä.

Olen pienen elämäni aikana muutaman soundcheckiä kuunnellut, että konsepti ei sinänsä ollut mitenkään uusi tai juhlava, mutta meidän iskä tai ylä-aste ei keikkaillut ihan yhtä hienoissa saleissa kuin HMV Apollo. Sinne kauniiseen saliin mahtuu ilmeisesti yli 3500 ihmistä ja olla kuunnella sellaisessa paikassa yksinään oli ihan oma kokemuksensa. Paljon parempaa oli kuitenkin vielä, kun tarjouduin Wesleylle, että voin auttaa häntä töissä. Niinpä soundcheckiä kuunnellessa ja oikeastaan koko ajan ennen kuin yleisö pääsi sisään, minä vastailin Wakey!Wakey!n fanien kysymyksiin ja seinäkirjoituksiin bändin facebook-sivulla. Yleisön päästessä sisään otin kontaktia muutamaan heistä ja tarkkailin, millaista porukka on.

Olin nähnyt bändin kahdesti viimeisen vajaan puolen vuoden aikana, joten ei se yllätyksenä tullut, miten Mike persoonallaan ja musiikillaan saa voitettua yleisön. Silti kuitenkin oli todella koskettavaa, millaisen yhteyden ihmisiin se hieno musiikki loi. Lisä mielenkiintoa minulle toi yleisö, joka oli kaikkein vaikuttuneinta. Erityisesti aiemmilla keikoilla, mutta myös muuten sosiaalisessa mediassa minun ikäiset ja oloiset tytöt ovat olleet aika normi. Ensimmäisellä Lontoon keikalla oli suorastaan huvittavaa, miten ympärillä soivasta tasaisesta puheensorinasta erotti tämän tästä One Tree Hill aiheisia sanoja bändejä, joita itsekin usein mainitsee ja normaalisti kukaan ei ymmärrä. James Bluntin konsertissa vaikuttuneimmat, jotka itse tapasin olivat noin 40-vuotiaita äitejä ja äijiä. Aivan mahtava meininki!

W!W!n osuuden jälkeen Michael tapasi faneja salin ulkopuolella yläkerrassa. Wesley jutteli ihmisten kanssa Michaelin viereltä, mutta itse valitsin keskittyä jonottavien ja jonoon haluavien kohtaamiseen. Oli vähintään yhtä liikuttavaa, kuulla sanallisesti ihmisten ajatuksia musiikista, joka oli juuri tehnyt vaikutuksen kuin mitä oli hienoa katsella keikalla yhteyden syntymistä. Tajusin myös, että olen kirjaimellisesti kasvanut siten ihmisiä kohdaten. Ollessani noin 10 vuotias iskä piti juhlakonsertin, jossa hengasin intohimoisesti levypöydän ympärillä ja nautin suuresti saadessani etsiä asiakkaille juuri oikean levyn, josta löytyi heidän suosikkibiisinsä. Maanantaina osa vuorovaikutuksesta oli samanlaista. Yksi mies jopa nimenomaan kysyi löytyykö setin toinen biisi levyltä, jonka hän oli ostanut ja toi nyt nimikirjoitettavaksi. Mutta samaan sarjaan kuului kaikki keskustelut, jossa nämä uudet juuri tutustuneet ovat vähän ihmeissään kaikesta ja sain olla avuksi.

Kokemus oli niin innostava, että päätin tarjoutua hoitamaan yhteisömanagerin toimia vapaa-ehtoisena/harjottelijana näin keväällä, kun he etsivät sitä varsinaista työntekijää. Mielestäni ajankohta olisi sekä minulle erityisen mielenkiintoinen, että heille erityisen tarpeellinen. W otti tarjouksen vastaan ja sanoi seuranneensa, kuinka olen jo vastaillut kysymyksiin heidän puolestaan twitterissä ja että minun tyylini on samalla lailla ystävällinen kuin mitä he hakevat. Ensi viikolla olisi tarkoitus pitää nettivälitteinen palaveri jälleen kolmisin, jossa sovimme mitä tämä "harjoittelu" nyt sitten käytännössä tarkoittaa.

Päivään ja iltaan mahtui paljon kaikkia cooleja rock-elämän osia, kuten tyylikkäästi taka-ovista kulkemista, takahuoneessa hengausta ja lavan sivussa James Bluntin keikkan seurausta. Vaikka net tarinat varmasti nostaisivat tämän blogin viihde arvoa, jätän ne nyt väliin, sillä minulle tärkeintä oli, että kokemus oli ammatillisesti niin antoisa. Olemme jo tällä viikolla työstäneet yhtä maanantaina puhumaamme projektia ja on tuntunut mukavalta nauttia sellaista luottamusta uusienkin ihmisten parissa, että minun ideoitani, mielipiteitäni ja ajatuksiani kysytään ja kuunnellaan.

Osa 2:
Samaisena keskiviikkona tapasin myös yliopistomme mediaopiskelijoiden työllistymistä tukevan placement koordinaattorin osana yhtä kurssiani. Hän kävi CVni läpi ja yllätyksekseni kehui sitä todella rohkaisevasti. Hän myös kertoi saaneensa juuri viestiä eräältä paikalliselta tuotantoyhtiöltä, joka tekee pääasiassa musiikkivideoita, että he hakevat yhteisömanageriharjoittelijaa. Otin asian varauksella harkintaani. Koordinaattori oli selvittänyt, että harjoittelun aikataulu on joustava ja niinpä maanantain innostuksen mainingeissa päädyin sitten eilen lähettämään paperini siihenkin.

Tänään iltapäivällä tuotantoyhtiön pomo soitti ja tapaan hänen kanssaan ensi torstaina keskustellakseni, minkälainen harjoittelu voisi olla. Näyttää vahvasti siltä, että olen onnistunut parissa päivässä hommaamaan itselleni kaksi todella mielenkiintoista harjoittelua tälle keväälle koulun oheen. En tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa ja pää on avain pyörällä asioiden kehityksestä, mutta tuntuu siltä, että olen valmis tuleviin haasteisiin ja juuri näin tätä kevättä tulee nyt sitten viettää.

Parasta tässä hullunmyllyssä ja innostavien mahdollisuuksien tulvassa on olleet ystävät. Olen hirmu kiitollinen, että minulla on nyt ystäviä jakamassa tätä arkea. Stacey ja Victoria kihisivät ja intoilivat eilen puolestani maanantain tarinalleni. Itse olen yrittänyt tasoittaa ja normalisoida tilanteen päähäni, jottei se "nousisi päähän" tai muuten häiritsisi suorituskykyäni, mutta oli äärimmäisen lohdullista, että he ymmärsivät kuinka iso ja jännittävä juttu oli kyseessä ja iloitsivat kanssani. Shelly on ollut myös todella tärkeänä tukenani. Hän on alusta asti jotenkin erityisesti rohkaissut minua ja vei minut tänään kahville voidaksemme käydä läpi tämän viikon käänteitä. Meillä oli todella mukava iltapäivä ja omat hermoni ja sekasortoiset ajatukseni paranivat huomattavasti. Tietysti ystävissä ja "englannin perheessäni" on myös se ihana tuki kaiken keskellä, että he pitävät myös tavallisen elämän ja innostukseni vastapainon puolia ja siitä olen erittäin kiitollinen.

Kaipaan teitä, mutta olen kyllä todella onnellinen, että paikkani on nyt täällä..

Tsuua

ps. Löysin tällä viikolla täältä Fazerin karkkeja ja Pandan lakua halvemmalla kuin Suomesta ja olen löydöstäni super-innoissani. Stacey ja Victoria nauroivat eilen, että kuullostin innostuneemmalta Fazerin karkista kuin maanantain kokemuksista, mutta suomalaiset vaan tekevät niin paljon parempia karkkeja kuin täkäläiset...

Someday

Hyvää ystävänpäivää vähän ennakkoon!

Minun elämäni meni keskiviikkona jokseenkin ylösalaisin. Kuukauden "olen aivan hukassa tämän elämän kanssa" -vaihe päättyi aivan yllättäen ja tilalle tuli ennenkokematon innostus. Minulla on paljon aikaa. Koko loppu kevään tosi vähän koulua ja helmikuun kunniaksi olin päättänyt jättää haaveeni University of North Carolinan superkalliista maisteriopinnoista ainakin toistaiseksi, eikä minun siksi tarvitse erityisesti valmistautua tulevaan, josta en vielä osaa sanoa mitään. Ajan omaaminen on ollut todella kivaa, mutta samalla minulle poikkeuksellinen elämän suunnattomuus on ollut älyttömän kuluttavaa.

Viime viikolla huomasin twitterissä työkokemuspaikkailmoituksen Newcastleläis PR-toimistoon. Innostuin ajatuksesta, mutta sain myös hylätä sen samana päivänä, kun vastasivat, että haluavat PR:ää opiskelevan. Mutta takaraivoon jäi kuitenkin ajatus, että ehkäpä voisin käyttää tätä ylimääräistä aikaani työntekoon.

Keskiviikkona illansuussa huomasin Twitterissä sen musiikkifirman, josta viime blogissa kerroin - Family Recordsin, etsivän osa-aikaista community manageria. Minä katselin, että onpa hyvän kuuloinen nimi, mutta en ollut koskaan aiemmin kuullut moisesta ammatista, enkä tiennyt yhtään mitä se tarkoittaa. Selvisi, että community manager on juuri se ihminen, josta olen ajatellut, että a) musiikkibisneksessä ja viihdeteollisuudessa tarvittaisiin sellaisia kipeästi ja b) haluaisin itse olla sellainen ihan virallisesti. Käytännössä työni yle.fi -etusivulla on ollut suosikkiosiltani community managementiä, samoin työni Fansite Connectionissa.

Community manager nimittäin on linkki firman ja asiakkaiden välillä. Hän palvelee asiakkaita henkilökohtaisesti ja selvittää, miten heitä parhaiten palvellaan. Community manager toimii aktiivisesti asiakkaiden kanssa sosiaalisessa mediassa rakentaen ja tukien uudenlaisesta suhteesta muotoutuvaa yhteisöä. Community managerit ovat tärkeä osa sosiaalisen median- ja monia muita uusia nettiin vahvasti perustuvia yrityksiä. Ja työ perustuu aivan toisenlaisiin ajatuksiin ja käytäntöihin kuin mihin esimerkiksi digiajassa kaukana jäljessä tuskaileva musiikkiteollisuus on tottunut. Perinteinen menetelmä suurilla levy-yhtiöillä on ollut luoda suurta rakoa artistien ja fanien välille ja rahastaa runsaasti luomallaan tähtikultilla, kun taas community managerit pyrkivät inhimillistämään suhteita.

Voisin kirjoittaa kappaletolkulla asiaan liittyen, sen verran innostunut olen siitä, että sain visiolleni yleisesti ajateltuja sanoja ja ammattinimikkeen, mutta hillitsen itseni tällä kertaa ja laitan mukaan muutamia linkkejä aiheeseen liittyen ja jos kiinnostaa niin jutellaan sitten muuten lisää. Joka tapauksessa, minä työstin itselleni CVn ja tänään lähetin sen ja ilmaisuni kiinnostuksestani paikkaa kohtaan Family Recordsille. Siinä on aika monta jo ihan minun taitoihini ja soveltuvuuteeni liittymätöntä mutkaa minun valitsemiseeni, mutta heidän visionsa ja minun visioni ja mitä he etsivät ja mitä minä etsin vain tuntui osuvan niin kohdilleen, että minun oli ja on pakko kokeilla kaikesta huolimatta.

Oikeastaan tällä hetkellä minua ei kauheasti edes harmittaisi vaikken paikkaa saisikaan tai saisi edes haettua, on vain upeaa, kun sai konkretiaa ja nimikkeen omille visioille. Hakuprosessi on ollut paitsi oman havahtumiseni takia, myös muuten ammatti-identiteettini ja sosiaalisen median kokemusteni takia hieno kokemus. Eilen nimittäin bongasin Family Recordsin perustajan Wesley Verhoeven artikkelin siitä, miksi he haluavat panostaa community managementiin. Minä keskeytin CV:n työstöni ja kommentoin artikkeliin omia kokemuksiani ja ajatuksiani ja vähän ajan päästä twitterini kertoi, että sivusto, jossa artikkeli oli julkaistu kiitti ja kehui kommenttiani. Samoin myös tämä artikkelin kirjoittanut hakemaani paikkaan valittavan henkilön pomo kiitti minua kommentistani ja sitten erikseen suositteli sitä eteenpäin. Se oli ensimmäinen kertani tuolla lailla ammatilliseen keskusteluun osallistumisessa ja tuntui hyvältä saada positiivista palautetta.

No joo, mutta tälläistä kuuluu tänne: ihmeellisen rauhaisaa jännitystä. Kävi miten kävi, niin on hyvä.

Palaamisiin,
Tsuua

Valitettavasti nämä kaikki ovat englanniksi, sillä minä en tiedä suomeksi aiheesta juurikaan:
Family Recordsin "työpaikkailmoitus"
Wesley Verhoeven artikkeli ja minun kommenttini
Muuten keräämiäni artikkeleita aiheeseen liittyen

Jos osaatte vinkata mulle suomalaista materiaalia tai, miten community management on virallisesti suomennettu, niin otan kaiken tiedon mielelläni vastaan!

Brooklyn

Hyvää uutta vuotta!

Joululoma Suomessa on nyt takana ja tähänastisen elämäni pisin poissaolo aika alkanut. Tänä vuonna en tule pääsiäislomaksi sinne vaan suuntaan vastakkaiseen suuntaan, lähes kahdeksi viikoksi takaisin Etelä-Karolinaan ja toiseksi vastaavaksi ajaksi Kanadaan, näin olen lähes viisi kuukautta yhtä menoa poissa Suomesta. Toinen merkittävä virstanpylväs näillämain on, että opintoni ovat nyt puolessa välissä ja jokainen päivä tästedes on lähempänä valmistumista ja kauempana opintojen alusta. Luultavimmin sama pätee myös täällä asumiseen.

Tammikuu on aina vähän outo kuukausi täällä opiskellessa. Seuraava jakso alkaa vasta ensi maanantaina ja opetus on loppui jo jouluun. Tänne palatessani minua odotti vain deadline-rysä, se on vähän niinkuin stressaava loma. Suurimman osan ajastani ja voimistani vei jälleen lyhytelokuvamme valmiiksi saattaminen. Verrattuna viime kevääseen, kokemus oli aika päinvastaisesti ristiriitainen ja stressaava. Tällä kertaa koko ryhmä teki töitä ja osallistui, eikä vastuu ollut minun. Mutta samalla oma vastuuni oli karsittu minulle kuuluvaa vastuuta huomattavasti pienemmäksi, mikä teki oman osuuden turhauttavaksi. Kokemus oli kuitenkin varsin opettavainen ja ihan innolla valmistan itseäni nyt viimeiseen vuoteen. Saimme myös aika hyvää palautetta filmistä, muun muassa ehdotuksen lähettää se Lontoon SoHossa järjestettäville filmi festivaaleille.

Minä juhlistin elokuvan valmistumista matkaamalla Screeningin jälken Lontooseen Casey Shean ja Wakey!Wakey!n keikalle. Molemmat artistit kuuluvat pieneen New Yorkilaiseen "musiikki firmaan" Family Recordsiin, joka on suunnilleen sellainen firma, kuin mistä itse musiikki bisnes unelmani aikana haaveilin: pieni, mutta sinnikäs - jokseenkin perheenomainen, mutta pullollaan lahjakkaita ammattilaisia. Joulukuussa olin tutustunut Casey Shean musiikkiin hänen ollessa lämmittelijänä Wakey!Wakey!n ekalla euroopan keikalla tämänkertaisen keikkapaikan yläkerrassa. Tuolloin kaikki oli akustista ja yleisöä oli vain 150. Tämä oli "koko bändi" versio ja 600 ihmistä yleisössä. Vähän olin skeptinen, että pystyvätkö aivan niin hienoon tunnelmaan isommalla volyymilla, mutta oli ihan mieletön ilta. Erityismaininta tehtäköön, että oli hauska törmätä Casey Sheaan keikan jälkeishengauksessa, hän tunnisti ja muisti minut joulukuulta ja juttelimme kuin vanhat tuttavat. Kun liikkuu ja tekee asioita yksin, on jotenkin erityisen mukavaa, kun joku tunnistaa.

Olin Lontoossa vain torstai-illan ja yön ja palasin aamulla aikasin takaisin Sunderlandiin, mutta erityiset ajat olivat vasta alussa. Kaisa nimittäin saapui jo samana iltana ja Ellen seuraavana aamuna. Vietimme hulvattoman pitkän viikonlopun yhdessä. Joka päivälle oli oma teemoitettu ohjelma ja huolella valittu ruokalista - aina jonkin verran aktiviteettejä kodin ulkopuolella ja sitten paljon musiikkia ja katseltavaa kotona. Paitsi että meillä oli mainio pitkä viikonloppu, oli myös hienoa pystyä majottamaan ja hostaamaan (Mitä tämä on oikeaksi suomeksi?) ihan itse täällä omassa kodissa.

Oli myös jotenkin erityisen mukavaa ja tärkeää, että nyt Kaisakin on nähnyt tämän paikan, jossa elän. Näin kaukana asumisen huono puoli on, että vaikka kuinka pitäsi yhteyttä läheisiin Suomessa, omaa myös elämänpiirin, jota muiden ei ole helppo ymmärtää. Äiti, iskä ja Aulihan kävivät täällä silloin reilu vuosi sitten. Vaikka moni asia on yli vuodessa muuttunut minun elämänpiirissäni, väitän, että monista asioista on paljon helpompi jutella, kun he ovat nähneet edes jonkin verran tätä ympäristöä.

Aloitin eilen uuden elämän, josta voisin tässä vielä mainita, mutta ehkä juuri sen kunniaksi säästän kaiken sen seuraavaan kertaan. Mutta tässä kuvia tammikuulta ja pari videoa Casey Shea/Wakey!Wakey! keikoilta.

Forever and Almost Always,
Tsuua

Leffailtaa Victorian kanssa pari viikkoa sitten. Meillä oli varmaan 50 elokuvaa, mistä valita ja old-school leffailta eväät, joista oli vähän paha olo vielä seuraavanakin päivänä.

Casey ja minä

Sunderlandin ihana ranta on oikeastaan mun mielestä vielä parempi kun on harmaata ja kylmää.

Toiseen suuntaan rannalta.

Laulu, joka inspiroi tämän kertaisen otsikon. WakeyWakeyn ihana Brooklyn. Brooklyn on muuten ehkä paras lyriikoista nouseva nimi. Tosi monet upeat biisit mainitsevat sen. Joka tapauksessa, tämä Brooklyn osuu jotenkin omaan etäisyys-mitälie kipuiluun. "So tonight I'll be your Brooklyn, So cool and yet so far away, Just tell me what you want for me to say, And if it brings you home" Tämä video on ekalta keikalta, viulua soittaa Naomi, joka keikan jälkeen tuli halaamaan minua ja sanoi, että oli ihanaa nähdä minun hymyilevän. Erittäin koskettava kohtaaminen.


Esitellään samalla vielä toinen Wakey!Wakey! biisi. Tämä video on juuri mainitsemaltani keikalta. Minä olin paljon paremmalla paikalla, kuin tämän kuvaaja, mutta Dance So Good on yksi suosikeistani ja tässä videolla saa hieman tuntumaa Grubbsin tyylistä.

Casey Shean Chelsea on ilmeisesti alunperin Chelsea Clintonista, mutta joulukuussa hän sovelsi biisin Englantiin sopivaksi. Oli vaikuttavaa, vaikka en erityisempi jalkapallofani olekaan.