The fairytale starts to fade, but our story won't end today

Kuulin, että tätä blogia luetaan. :) Ja minä kun tykkään kirjoitella tätä, niin ei voi sitten mitään.

Eilen illalla iski tyhjyys. Tänään ei ollut mitään ja niinpä eilisillasta saakka olen saanut tehdä mitä vain tai olla tekemättä. Suunnilleen yksin vieraassa kaupungissa se tuntuu aika tyhjältä.

Olotilaa vielä syvensi se, että fibromyalgiani on tällä viikolla ollut varsin ärhäkkä seuralainen ja kun eilen kotimatka kesti puolen tunnin sijasta 45 minuuttia ihan vain kipujen takia päätin ottaa syndroomani taas akuutiksi asiaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tähän päivään loppui kokojyvätön ruokailu ja toisin sanoen ruokahuoltooni on nyt panostettava ehkä puolta enemmän.

Tänään vietin siis pari tuntia ruokakaupoissa harhailemassa. Yritin selvittää minkä verran ja minkälaisia ravitsemusvaihtoehtoja minulla nyt on. Usean kaupan kiertäminen onkin varmaan paras ratkaisu tästä lähtien. Onneksi asun keskustassa.

Kaiken tämän henkisen alamäen ja heikkouden tunteen keskellä päässäni on pyörinyt Australialaisen laulajan Lee Safarin kanssa maanantaina käymäni keskustelu. Lopettaessamme juttutuokiomme, jossa olin muun muassa kertonut kuulumisiani opiskelujen alkamisesta hän sanoi: "Such a pleasure to watch you living your dreams" (likimain suom. Mikä ilo seurata kuinka elät unelmaasi todeksi). Vaikken sitä sinällään ollut ajatellut niin en voinut muuta kuin itselleni todeta Leen olevan oikeassa, että elän nyt unelmaani todeksi.

Iltaa myöhemmin sitä kuitenkin vain ihmetteli, että tältäkö se paljon haaveiltu unelmien todeksi eläminen näyttää ja tuntuu. Niin, kyllä, tältäkin. Jos unelmat näyttäisivät vain juuri niiltä kohdilta ja hetkiltä, joita me osaamme kuvitella, ne jäisivät jotenkin aivan liian laihoiksi. Onhan se paljon mielenkiintoisempaa, että mukaan mahtuu myös harmaita alueita. Minun unelmani oli nimeltään Breakaway ja näin nyttemmin ja tarkemmin ajateltuna tottakai sen on näytettävä tältä. :)

Näin lopuksi jaan muutaman maiseman paikasta, jossa tänään kävin ja jossa olin haaveillut käveleväni jo ensimmäisestä joenylityksestäni alkaen. Alueella on nyt sydämessäni Sunderlandin Sibeliuspuiston titteli, vaikka se tuskin sopii minun mielensisäisten sopukoideni ulkopuoliseen kuvaukseen.

Tänne olin siis haaveillut pääseväni.

Arvatkaa mikä tuolla nurmikon toisella puolella häämöttää?

5p. vihje jos Luoja suo ja eletään, minu olisi tarkoitus kulkea hassu hattu päässä siellä kolmen vuoden päästä.

3p. Normaalimmin siellä liikkuu lauma miehiä, jotka saavat koko kaupungin pukeutumaan punavalkoiseen.

1p. Yksi noista miehistä oli vielä vähän aikaa sitten suomalainen Teemu Tainio.

Aiemmissa kuvissa olimme varmaan tuolla sillalla. Tämä on siis sillaltapäin kotiani lähin ranta-alue, opiskelen joen ja sillan toisella puolella.

Pihlajanmarjoja "Sunderlandin Sibeliuspuistossa"

Ihana River Wear. Oikei, ei se oikeasti niin kummallinen ole, mutta jotain siinä on aivan hurmaavaa, jos katsoo oikeisiin kohtiin.

Teitä ikävöivä, mutta kiitollisena Sunderlandissa asuva,

Tsuua

ps. Vietin hetken blogin asetuksissa ja vaihdoin kommentit mahdollisiksi kenelle tahansa. Anteeksi hitauteni. :)

It's so beautiful it makes you wanna cry

Minna toi minulle kolme kirjekuorta pariakymmentä minuuttia ennen kuin minun piti lähteä kouluun. Pankin kirjeen avasin ihan vain nähdäkseni mitä ne tällä kertaa ilmoittaa (pankilta on tullut postia tähän asti oikeastaan joka päivä). Sitten oli kaksi ihanaa postia, joista toisen ehdin avata jo ennen lähtöä - toinen oli pakko pantata iltaan. Ja onko mitään täydellisempää kuin lysähtää sänky-tuoli -yhdistelmälleni nauttia samalla päivän lounasta/päivällistä, kuunnella musiikkia ja lukea megakirjettä Suomesta. Niin, kyllä posti on oikeastaan ehkä parasta ulkomailla asumisessa. :)

No joka tapauksessa, tänään alkoi varsinaiset opinnot. Paitsi ettei oikeastaan alkanut. Minulla oli tänään Cyberculturea ja Academic Research Skillsiä, mutta Cyberculturen seminaarit on maanantaina ja luennot tiistaina niin eihän sitä tänään oikeastaan mitään pystytty tekemään. Academic Research Skills oli kyllä sen tunnin kuten pitikin, mutta sekin oli vain modulin esittelyä toistaiseksi. Opinnoista siis tarkemmin joskus toiste.

Viikonloppuna pääsin kämppisporukkamme viralliseksi navigaattoriksi/oppaaksi. Aqleemalle tuli vieras viikonlopuksi ja hän pyysi minua sitten mukaan vastaan metroasemalle. Jostain syystä minä olen se, joka siis virallisesti tuntee kaupungin. Onneksi rooli on ihan mielenkiintoinen ja haastavimmillaan kutkuttava (kuten perjantaina, kun kauppakeskus, jonka läpi olisi pitänyt mennä, olikin kiinni ja piti yrittää jotenkin kiertää se), mutta usein ihan vain tosi helppo.

Muuten viikonloppuna orientoiduin mediatuotannon opintoihini panostamalla taas vaihteeksi Fansite Connectionin isompaan projektiin, jonka olen aikoinaan ideoinut ja josta vastaan. Olisi ihanaa jakaa kaikella tällä innolla, mitä tällä hetkellä teen/teemme ystäväni Heatherin kanssa, mutta valitettavasti joudun palaamaan siihenkin tarkemmin myöhemmin.

Oih, ja sitten päivän otsikkoon/quoteen: "It's so beautiful it makes you wanna cry" on linkittävä säe Evan Taubenfeldin Evan Wayn ja Avril Lavignen Innocencen välillä. (Evan ja Avril Sum41in kanssa, mihin työ Fansite Connectionissa keskittyy ja he ovat yhdessä kirjoittaneet Innocencen.) Kyseiset laulut ovat ainakin tämän vuosikymmenen kauneimmat laulut.

Evan Way kertoo lapsen näkökulmasta alkoholismista ja onnettomuudesta, johon Evanin isä joutui vuotta ennen poikansa syntymää. Innocence taas on herkkä kuvaus täydellisestä onnesta. Näiden yhdistelmä maalaa musiikillisesti sen, miltä ainakin oma elämäni näyttää. Itsekin kun varsin pahaankykeneväinen olen, elämään mahtuu paljon haavoja ja traumoja, paljon aihetta syvään syyllisyyden tunteeseen. Näiden lisäksi ja näihin liittyen Evan Way kertoo myös anteeksi antamisesta. Innocence taas maalaa kuvan ihmetyksestä ja ihastuksesta, jolla parhaimmillaan kohdata kaikki se kaunis ja ihana, jota maailmaan myös mahtuu.

Ja näin viime vuosina olen tullut siihen tulokseen, ettei kaikelle saamallemme upealle tee oikeutta, jos siitä saa puhua vain pahaan verraten. Kaikkia niitä upeita lahjoja, joita elämään myös mahtuu, ei tarvitse yrittää "ansaita" tuskalla. Oli kyseessä pahin trauma tai suurin onni, parasta on saada ottaa se kiitollisena vastaan.

Rakkaudella, kaipauksella ja kiitollisuudella,

Tsuua

But I bet it's hard to pronounce

Wow!

Nelisen päivää kokemusta Sunderlandista ja samalla Englannissa asumisesta. Päiviin on mahtunut niin paljon, että pää on vähän pyörällä. Eilisestä lähtien innostus on kuitenkin valloittanut ykköspaikan eikä omilleen ulkomaille muuton negatiiviset puolet ole enää liioin haitannut.

Saavuin siis lauantaina ja jo lentokentällä bussiin mennessä tapasin ensimmäsen kämppikseni. Minna vastapäisestä huoneesta tunnisti minut facebookin perusteella. Talolle päästyämme olin reilun viiden aasialaisen porukassa. He kaikki puhuivat mandariini kiinaa keskenään ja minulle hyvin vaikeasti ymmärrettävää englantia. Minna oli kyllä poikkeus - hyvää englantia ja jutteli erityisesti minullekin. Vielä myöhemmin illalla tapasin kyllä Aqleemankin, jonka tiesin jo ennestään olevan ihan englanninkielinen.

Sunnuntaina kirkossa tutustuin paikallisiin ja paikalliseen aksenttiin. Ensimmäisen tuttavuuden totean erittäin positiiviseksi toisen varsin haastavaksi. Paikallisia on riittänyt myös tällä viikolla. Suurin osa opiskelukavereistani on täältä ympäristöstä yleensä parikymmentä minuuttia johonkin suuntaan, paikasta, jonka nimeä on todellakaan tunnista. Paikan nimien ja ihmisten nimien tulva uuvutti ja hankaloitti ensimmäisinä päivinä koululla, mutta kyllähän niihin brittinimiinkin pikkuhiljaa tottuu. Tiedän nimeltä ehkä hieman vajaa kymmenen opiskelukaveria ja maantietoni on avartunut ainakin Gatesheadin verran.

Ensimmäistä päivää lukuunottamatta opintoihin tutustuminen on ollut erittäin antoisaa ja innostavaa. Kouluun on juuri tehty laitehankintoja yli miljoonalla punnalla ja käyttämämme medialaitteisto on tasoltaan parempaa kuin BBCllä tai muilla arvostetuilla brittimediayhtiöillä. Moduulivalintojen suhteen ongelmana on ollut vain, ettei kaikkea mielenkiintoista voi millään opiskella. Tein siis tänä aamuna raskaan päätöksen olla opiskelematta PR juttuja nyt ja panostaa vain täysillä mediatuotantoon.

Eilen iltapäivällä/illalla teimme retken kämppis Minnan, Aqleeman ja Joycen kanssa. Tylsä mutta tärkeä aloitus oli lääkäriasema, sen jälkeen suuntasimme poliisille toteamaan, että rekisteröityminen on tehtävä Newcastlessa. Sitten alkoi huvit. Vein tytöt katsomaan jokea, siltaa ja merta. Ette voi kuvitella miten ihmeellistä vesi voi olla. Aqleema oli jo aiemmilla retkillämme moneen kertaan ihan haltioissaan kysynyt minulta “oi onko tuolla meri?” Joten odotin innoissani että todella pääsisimme sinne. Täytyy myöntää, että meriin ja jokiin tottuneenakin haltioituneisuus tarttui ja joen rannassa oli erittäin ihanaa.

Aqleema, Minna ja Joyce matkalla Poliisiasemalta sillalle, jännitys tiivistyy.

se kuuluisa silta, joka kuuluu

Kämppikset ihailemassa jokea ja sen rantojen ihania puistoja.

Aqleema ja Wear-joki

Joyce, Minna ja Minä

Tuolla mä opiskelen

...to be continued..

ps. Tässä Tsuuan suosikkilainauksin tunnelmat pähkinänkuoressa:

"I don't know what you have, Freakin', but I bet it's hard to pronounce." (Shelby, Higher Ground)

Shelbyn kuolematon on nyt aivan eri käyttötarkoituksessa, mutta sopii moneltakin kantilta. Elämään täällä. En aio selittää tässä blogissa sen enempää, mutta muut toki voivat kuten haluavat. :)

"I will take the ring" he said "though I do not know the way"

Vähän hirvittää. Ei oikeastaan se, että olen muuttamassa pois kotoa ja lähdössä Englantiin, vaan että lopulta päädyin blogiin. En ole järin innostunut yhdestä lisä nettiosoitteesta hoidettavana, mutta uskon, että näin on paras. Pyrin kirjoittamaan kuulumisiani Englannista vähintään kerran kuussa. Blogissa on kommentointimahdollisuus, MUTTA vahdin kommentteja kuin pieni pupujussi ja poistan surutta kaiken, mikä ei tänne kuulu. Lisäksi, periaatteessa kuka vain voi lukea tätä sivua, joten kommentoi "hymyillen" ja kerro loput yksityisemmin. :)

Miltä nyt tuntuu? Jaa-a. Koko elämä on jonkin sortin tyhjiössä. Tyhjiön toisella laidalla häämöttää tien alku, tai sellaisen mahdollisuus, mutta vilaustakaan siitä en pysty edes kuvittelemaan. Vanhana haltianeitona samaistun nyt ehkä parhaiten Frodo Bagginsiin (Taru Sormusten Herrasta, - kirja voittaa ihan hyvät elokuvat mennen tullen, toim. huom.)

"I will take the Ring," he said,
"though I do not know the way."

Joskus oma elämä on aikamoinen Sormus. Sitä voi vihata ja rakastaa, jopa yhtä aikaa, aivan kuten mahtisormusta. Kuitenkin sen kun on saanut se on vain otettava, vaikkei tietä tietäisi. Kai se vähän pelottaa, jos tarkemmin ajattelee, mutta se on myös kunniatehtävä, jonka tulee kantaa pää pystyssä. Ja kaiken lisäksi, hehee, enpä minä moiseen vastuuseen yksin joudu, että mikäs tässä on ollessa!

Matkakertomus jatkuu sitten Sunderlandistä.

-Tsuua