"Let's kick it out of the nest and see if it can fly" (potkaistaan se pesästä ja katsotaan lentääkö se)
Siinä metafora, jonka taas tänään löysin ja tajusin olevani juuri tuossa pisteessä. Neljä kuukautta intensiivistä, älyttömän rankkaa mutta samalla käsittämättömän antoisaa ensimmäisen draamani tuotantovaihetta on nyt takana ja tänään kotiin palattuani en ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voinutkaan "vähän hioa" tuotosta. Aivan hullusti pää vain pursuaa ideoita ja parannuksia ja korjauksia ehkä jopa enemmän kuin siinä hulinassa, kun työtä oli vielä jäljellä.
Pesämetafora sopii niin käsittämättömän hyvin, koska juuri sellainen tilannehan tässä on. Pesä (ja takki) on tyhjä ja se tuntuu käsittämättömän tyhjältä, vaikka tätä niin paljon onkin ehditty odottaa. Sitten pitäisi uskaltaa päästää irti antaa muiden kurkistaa luomaani maailmaan ja luoda omansa siitä. Lyhytelokuva on mielestäni vaikea laji tässä kohtaa. Me olemme totuneet vähintään puolituntisista tv-ohjelmista muutaman tunnin elokuviin tai tv-sarjojen kokonaisuuksiin, mutta neljään minuuttiin emme. Palan sielua tarinalle antaneena ei voi kuin toivoa, että sillä olisi merkitystä jollekin, kiroaa kaikkea vaikeutta, jota maailman vastaanottamiseen tässä muodossa liittyy ja etsiskelee sopivia puskia pään piilottamiseksi.
Jostain on aloitettava ja minulle tämä jokin sattuu olemaan täällä. Vaikka olenkin jo miettinyt monet parannusehdotukset itselleni keskiviikkoiltapäivästä asti on tuntunut, että eiköhän tuota sitten voikin lopulta ihan ylpeänä näyttää. Ja kyllä voinkin. Se on hyvä alku jollekin tulevalle.
Tulevasta puheenollen. Olen tässä miettinyt millaisia töitä sitä haluaisi isona tehdä. Tänä keväänä se on jotenkin noussut erityisen pinnalle. Olen ollut lähes päätoiminen taiteilija ja sydän on sykkinyt tavalla, josta en mitään ennen tiennyt. Samalla olen kuitenkin haaveillut kesän virka-aikatyöstäni. Tälläinen ohjaus/käsikirjoitus/tuottamis homma ja säännöllinen työaika on kuitenkin realistisesti todettava epäpäteväksi yhtälöksi. Onneksi sitä ei tarvitse ainakaan vielä päättää. Nyt riittää, että kirjoittaa DVDstään (1000 sanaa) ja videostaan (1500 sanaa) kriittisen arvioinnin.
Huomenna pidän ensimmäisen lähes-vapaapäiväni sitten Dublinin, josta ei itseasiassa taida olla ihan mahdottoman pitkää aikaa, mutta silti tuntuu kuin se olisi ollut jonain muuna vuonna. Ihan viikontakainenkin tuntuu kuukauden takaiselta. Tiistaina sitten loma!
Tsuua
perjantai 28. toukokuuta 2010
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
World Spins Madly On
Osuikin pieni hengähdystauko ja blogifiilis. Tänään piti olla lyhytelokuvani Our Specialin toinen kuvauspäivä, mutta näyttelijämme sairastumisen vuoksi, jouduimme siirtämään kuvauksia lauantaihin (sillä varauksella, että kuvauspaikalle käy ja jos sille ei käy ryhmäni välittävistä jäsenistä saa hyvän itkukuoron). On ollut hyvin opettavainen viikko. Tosin en vielä ole aivan varma, mitä olen oppinut. Pudottuani flunssan ja tuhkapilven takia kolme viikkoa jälkeen opinnoissa elämä on ollut lähinnä selviytymismoodilla.
Viime viikonlopun vietin Dublinissa, toisessa Suomen ja Sunderlandin puolivälikaupungissa, Tuijan ja Elinan kanssa. Pakko-opinnoista huolimatta oli kyllä erinomainen matka: mainio paikka ja parasta seuraa. Eilinen meni esseetä kirjoittaessa ja lyhytelokuvaa tuottaessa. Kellon lähestyttyessä puoltayötä jälkimmäinen alkoi tuntua joltain aivan muulta kuin draaman tuottamiselta. Kun joutuu siihen aikaan tekstiviestein selvittelemään voiko ryhmäläiseni poika, joka ei ole toistaiseksi tehnyt mitään 1/3 tämän kevään opinnoista kattavan projektimme eteen, saada kuljetuksia, jotta voisi pistäytyä kuvauksissa hetken aikaa ennen töitään. Totesin siinä aika nopeaan, että minua ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa miten hän selviää opinnoistaan.
Mutta puolen videon kuvat on nyt aseteltu paikoilleen ja sinänsä toivo omasta 2. vuodelle siirtymisestäni elää ja voi hyvin taas. Editointi on kivempaa kuin muistinkaan ja vähemän pelottavaa kuin olen viimeaikoina odottanut. Olen käyttänyt tuota ohjelmaa viime kesänä YLEn Elävässä arkistossa ja aivan perus kuviot, joilla tänään pärjäsi oikein hyvin tuli yllättäen aika lailla selkäytimestä. Tämän aamuinen editointi osoittautuikin siis yllättäen toistaiseksi ehkä mukavimmaksi työvaiheeksi. Preproduction -vaihe on ollut niin todella yksinäistä puurtamista, että sosiaalisuus tuntuu mahtavalta. Kuvauksia meillä on nyt siis vasta yksi päivä takana, mutta se oli ainakin niin stressaavaa ja älytöntä hulabaloota yrittäessäni samaan aikaan huolehtia muun muassa lavastuksesta, juoksupojan hommista ja "päätyöstäni" ohjaamisesta, että vaikkakin se oli ihan hauskaakin, ei sitä vielä ainakaan tule varsinaisesti ikävä. Opin muuten ensimmäisenä kuvauspäivänä, miksi niillä on niin iso organisaatio kuvauksissa. Kahden ja puolen miehistö on aika surkeaa edes noin pienissä kuvauksissa.
Joka tapauksessa, ediointi on ihanan tuttua, vaikkakin samalla haastavaa ja uuttakin. Vähän samaa fiilistä odotan myös sunnuntailta, jolloin matkustan nauhottamaan ja ohjaamaan voice over -näyttelijäämme Nottinghamiin. Jo ja minä olemme viestitelleet nyt yli kuukauden verran ja hän vaikuttaa todella mukavalta naiselta. Hienoa on myös, ettei sinä päivänä tarvitse ajatella kuvia ollenkaan. Löysin oman visuaalisuuteni vasta lukion kuvaamataidon tunneilla, kun taas äänen kanssa olen ollut tekemisissä tavallaan aina ja aivan eri tasolla sitten päädyttyäni radioon 2004. Äänen ohjaaminen tuntuu siis hyvin kotoisalta ajatukselta.
Tämä on ollut hyvä päivä. Niin hyvä, että inspiroiduin DVDni parista kirjoittamaan ensimmäiset puoli sivua ensimmäistä versiota elokuvasta, josta olen haaveillut jo muutaman vuoden ajan. Voi olla, ettei projekti koskaan etene paljoa enempää. Mutta niin suuri vimma ja tarve minulla on saada tarina maalattua eli kuvattua muillekin, että tämän päiväinen sanavirta tuntui todella hyvältä.
Guinness järvi, Wicklowssa, Irlannissa.
(tuo lempinimi tulee siis siitä, että järvi on niin tumma, että muistuttaa Guinness olutta)
Viime viikonlopun vietin Dublinissa, toisessa Suomen ja Sunderlandin puolivälikaupungissa, Tuijan ja Elinan kanssa. Pakko-opinnoista huolimatta oli kyllä erinomainen matka: mainio paikka ja parasta seuraa. Eilinen meni esseetä kirjoittaessa ja lyhytelokuvaa tuottaessa. Kellon lähestyttyessä puoltayötä jälkimmäinen alkoi tuntua joltain aivan muulta kuin draaman tuottamiselta. Kun joutuu siihen aikaan tekstiviestein selvittelemään voiko ryhmäläiseni poika, joka ei ole toistaiseksi tehnyt mitään 1/3 tämän kevään opinnoista kattavan projektimme eteen, saada kuljetuksia, jotta voisi pistäytyä kuvauksissa hetken aikaa ennen töitään. Totesin siinä aika nopeaan, että minua ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa miten hän selviää opinnoistaan.
Mutta puolen videon kuvat on nyt aseteltu paikoilleen ja sinänsä toivo omasta 2. vuodelle siirtymisestäni elää ja voi hyvin taas. Editointi on kivempaa kuin muistinkaan ja vähemän pelottavaa kuin olen viimeaikoina odottanut. Olen käyttänyt tuota ohjelmaa viime kesänä YLEn Elävässä arkistossa ja aivan perus kuviot, joilla tänään pärjäsi oikein hyvin tuli yllättäen aika lailla selkäytimestä. Tämän aamuinen editointi osoittautuikin siis yllättäen toistaiseksi ehkä mukavimmaksi työvaiheeksi. Preproduction -vaihe on ollut niin todella yksinäistä puurtamista, että sosiaalisuus tuntuu mahtavalta. Kuvauksia meillä on nyt siis vasta yksi päivä takana, mutta se oli ainakin niin stressaavaa ja älytöntä hulabaloota yrittäessäni samaan aikaan huolehtia muun muassa lavastuksesta, juoksupojan hommista ja "päätyöstäni" ohjaamisesta, että vaikkakin se oli ihan hauskaakin, ei sitä vielä ainakaan tule varsinaisesti ikävä. Opin muuten ensimmäisenä kuvauspäivänä, miksi niillä on niin iso organisaatio kuvauksissa. Kahden ja puolen miehistö on aika surkeaa edes noin pienissä kuvauksissa.
Joka tapauksessa, ediointi on ihanan tuttua, vaikkakin samalla haastavaa ja uuttakin. Vähän samaa fiilistä odotan myös sunnuntailta, jolloin matkustan nauhottamaan ja ohjaamaan voice over -näyttelijäämme Nottinghamiin. Jo ja minä olemme viestitelleet nyt yli kuukauden verran ja hän vaikuttaa todella mukavalta naiselta. Hienoa on myös, ettei sinä päivänä tarvitse ajatella kuvia ollenkaan. Löysin oman visuaalisuuteni vasta lukion kuvaamataidon tunneilla, kun taas äänen kanssa olen ollut tekemisissä tavallaan aina ja aivan eri tasolla sitten päädyttyäni radioon 2004. Äänen ohjaaminen tuntuu siis hyvin kotoisalta ajatukselta.
Tämä on ollut hyvä päivä. Niin hyvä, että inspiroiduin DVDni parista kirjoittamaan ensimmäiset puoli sivua ensimmäistä versiota elokuvasta, josta olen haaveillut jo muutaman vuoden ajan. Voi olla, ettei projekti koskaan etene paljoa enempää. Mutta niin suuri vimma ja tarve minulla on saada tarina maalattua eli kuvattua muillekin, että tämän päiväinen sanavirta tuntui todella hyvältä.
Guinness järvi, Wicklowssa, Irlannissa.(tuo lempinimi tulee siis siitä, että järvi on niin tumma, että muistuttaa Guinness olutta)
Eri vuodenaika, mutta sama paikka kuin P.S I Love Youn pariskunnan ensitapaamiskohtauksessa.
Glendaloughn luostarin raunioilta
Irlanti oli suunnilleen täynnä tuollaista piikikästä keltaista kukkapuskaa, joka tuoksui ihanasti vaniljalle.
Taru Sormusten Herrasta -maailmaan kuuluu salohaltioita, jotka elävät metsissä. Metsikkö ei pääse näin kuvassa oikeuksiin, mutta Glendaloughssa oli tosiaan sellainen, josta tuli minun oma haltiametsäni. Tämä kuva on sieltä ja siksi omistettu erityisesti Lentsulle. Lúmë anta avánië!
Jatkellaan taas toiste.
love,
Tsuua
Jatkellaan taas toiste.
love,
Tsuua
lauantai 8. toukokuuta 2010
She's a superhero
Hyvää äitienpäivää!
Kun elää maassa, jolla on äitien- ja isäinpäivät aivan oudoissakohdin vuotta, on ollut kaksi viikkoa sängynpohjalla ja matka tapaamaan omaa äitiä ihan vain päiväseltään olisi terveenäkin mahdotonta, täytyy kehitellä jotain vähän erilaista äitienpäiväksi. Minun mielikuvituksellani, fyysisen kortin korvaa nyt sitten blogi.
Olen analysoija, joka yrittää ainakin tunteen tasolla ymmärtää asoita mahdollisimman tarkkaan. Tässä viimeisen puolen vuoden aikana, harjoitellessani draamanluomista, olen taas aivan uudella lailla saanut harjoittaa luontaista taipumustani ennen kaikkea läheisten ihmissuhteiden ymmärtämiseen. Tottakai kukin voi lähteä vain omista lähtökohdistaan, mutta varsinainen ajatukseni ei ole ollut analysoida ja visualisoida omia suhteitani vaan yleisemmin äitiyttä, isyyttä ja muita mielenkiintoisia suhteita.
Jos koskaan pääsemme kuvauksiin asti, tarkoituksenani olisi kuvata erään fiktiivisen äidin ja tyttären suhdetta tämän kevään lyhytelokuvaprojektissani. Käsikirjoitusta tehdessäni olisi pitänyt ymmärtää kaikki ja minä olisin kovin halunnutkin, mutta opin vain etten ymmärrä. Kymmenen vuoden nukkeleikkien jälkeen, montaa hienoa ja erilaista äitiä vierestä seuranneena ja yhden upean ja rakkaan äidin kanssa 19 vuotta eläneenä olin paikoin aivan hukassa. Kun minun olisi tarvinnut luoda äiti, aloinkin havainnollistamaan ja analysoimaan isiä ja isyyttä. Vielä pahempi oli, kun siirryin tyttäreen. Luomaani äitiin sain kuitenkin jonkinlaisen kontaktin, mutta tytär, jollainen itsekin olen, oli minulle aivan mysteeri.
Näin luomiskamppailuni käytyäni olen ehtinyt hieman analysoimaan tapahtunutta. Miksi on helpompi ymmärtää isiä kuin äitejä tai luoda oikeastaan mikä tahansa suhde kuin äiti-tytär suhde? Luulen, että äidit ja tyttäret ovat minulle niin vaikeita ymmärtää, siksi oikeassa elämässä riittää elettävää ja kompasteltavaa sillä saralla. En tiedä tuleeko minusta itsestäni koskaan äitiä, mutta se on kuitenkin mahdollisuus, johon olen koko pienen ikäni välin tietoisesti ja välin tiedostamatta valmistautunut. Isää minusta sen sijaan ei koskaan tule ja siksi isyyteen, oman tai kenen tahansa isän, on jotenkin vähemmän pelottavaa tutustua.
Jos siis kirjoitan täällä enemmän isästäni kuin äidistäni tai James Lucas Scottin isästä, tai isistä ylipäänsä, se ei johdu siitä ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi äitiäni ja muita tuntemiani äitejä. Eräässä Mike Danielsin käsikirjoittamassa kohtauksessa ensimmäistä lastaan odottavasta äidistä sanotaan "You don't know it now but she's a superhero" (suom. Et tiedä sitä vielä, mutta hän on supersankari). Minun äitini ainakin on, kun on selvinnyt niin hyvin jo 20 vuotta tälläisen äitinä. Ja mitä nyt ihmiselämää yhtään tuntee, olen aikas vakuuttunut saman pätevän jokaiseen äitiin.
Hyvää äitienpäivää kaikille supersankareille ja supersankareiden jälkeläisille!
Ja lämmin kiitos kaikesta omalle äidilleni!
rakkaudella,
Tsuua
Kun elää maassa, jolla on äitien- ja isäinpäivät aivan oudoissakohdin vuotta, on ollut kaksi viikkoa sängynpohjalla ja matka tapaamaan omaa äitiä ihan vain päiväseltään olisi terveenäkin mahdotonta, täytyy kehitellä jotain vähän erilaista äitienpäiväksi. Minun mielikuvituksellani, fyysisen kortin korvaa nyt sitten blogi.
Olen analysoija, joka yrittää ainakin tunteen tasolla ymmärtää asoita mahdollisimman tarkkaan. Tässä viimeisen puolen vuoden aikana, harjoitellessani draamanluomista, olen taas aivan uudella lailla saanut harjoittaa luontaista taipumustani ennen kaikkea läheisten ihmissuhteiden ymmärtämiseen. Tottakai kukin voi lähteä vain omista lähtökohdistaan, mutta varsinainen ajatukseni ei ole ollut analysoida ja visualisoida omia suhteitani vaan yleisemmin äitiyttä, isyyttä ja muita mielenkiintoisia suhteita.
Jos koskaan pääsemme kuvauksiin asti, tarkoituksenani olisi kuvata erään fiktiivisen äidin ja tyttären suhdetta tämän kevään lyhytelokuvaprojektissani. Käsikirjoitusta tehdessäni olisi pitänyt ymmärtää kaikki ja minä olisin kovin halunnutkin, mutta opin vain etten ymmärrä. Kymmenen vuoden nukkeleikkien jälkeen, montaa hienoa ja erilaista äitiä vierestä seuranneena ja yhden upean ja rakkaan äidin kanssa 19 vuotta eläneenä olin paikoin aivan hukassa. Kun minun olisi tarvinnut luoda äiti, aloinkin havainnollistamaan ja analysoimaan isiä ja isyyttä. Vielä pahempi oli, kun siirryin tyttäreen. Luomaani äitiin sain kuitenkin jonkinlaisen kontaktin, mutta tytär, jollainen itsekin olen, oli minulle aivan mysteeri.
Näin luomiskamppailuni käytyäni olen ehtinyt hieman analysoimaan tapahtunutta. Miksi on helpompi ymmärtää isiä kuin äitejä tai luoda oikeastaan mikä tahansa suhde kuin äiti-tytär suhde? Luulen, että äidit ja tyttäret ovat minulle niin vaikeita ymmärtää, siksi oikeassa elämässä riittää elettävää ja kompasteltavaa sillä saralla. En tiedä tuleeko minusta itsestäni koskaan äitiä, mutta se on kuitenkin mahdollisuus, johon olen koko pienen ikäni välin tietoisesti ja välin tiedostamatta valmistautunut. Isää minusta sen sijaan ei koskaan tule ja siksi isyyteen, oman tai kenen tahansa isän, on jotenkin vähemmän pelottavaa tutustua.
Jos siis kirjoitan täällä enemmän isästäni kuin äidistäni tai James Lucas Scottin isästä, tai isistä ylipäänsä, se ei johdu siitä ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi äitiäni ja muita tuntemiani äitejä. Eräässä Mike Danielsin käsikirjoittamassa kohtauksessa ensimmäistä lastaan odottavasta äidistä sanotaan "You don't know it now but she's a superhero" (suom. Et tiedä sitä vielä, mutta hän on supersankari). Minun äitini ainakin on, kun on selvinnyt niin hyvin jo 20 vuotta tälläisen äitinä. Ja mitä nyt ihmiselämää yhtään tuntee, olen aikas vakuuttunut saman pätevän jokaiseen äitiin.
Hyvää äitienpäivää kaikille supersankareille ja supersankareiden jälkeläisille!
Ja lämmin kiitos kaikesta omalle äidilleni!
rakkaudella,
Tsuua
torstai 6. toukokuuta 2010
It's my life. Could someone take the stand?
Minulla on tässä rinnakkain kaksi bloginkirjoitusta rinnakkain. Tuo ensimmäinen osoittautui sensuuriavaativan raskaaksi tapaukseksi, joten ajattelin yrittää toista lähestymistapaa elämään. Takana on nyt puolitoista viikkoa vuodelepoa ja viikon loppuun pitäisi vielä jatkaa. Synkkiä ajatuksia on siis riittänyt ja yksinäisyydessä niitä on pitänyt purkaa lähinnä kyynelinä ja tekstinä, mutta tämä blogi ei nyt mene niihin.
Olen tässä puolentoista viikon aikana itseasiassa useampaankin kertaan havahtunut miettimästä miten pitsan täytteenä ham (kinkku) and pineapple (ananas) kuulostaa hyvin paljon oudommalta kuin kinkku ja ananas. Luulen, että ehdin kehitellä vielä muutaman teorian tässä loppuviikon aikana. Tällähetkellä olen kuitenkin kallistunut versioon, jonka mukaan aikana jolloin viimeksi nautin kyseisen pitsan syömisestä en puhunut englantia ollenkaan ja siksi suomenkielellä vielä assosioin mielikuvani tuonne kauas. Kaikki teoriat otetaan vastaan!
Mitäs muuta triviaalia olen ehtinyt miettiä.. Niin sen olen todennut, että kannattaa kirjotella seinälleen (en siis suosittele suoraan seinään välttämättä, itselläni on kartonki seinällä) luontaisimmalla kielellään tärkeitä oivalluksia. Varsinkin näin bed rest stir-craziyden kasvaessa seinästäni on tullut kumppani yksinäisyyteen ja kiinnekohta elämään. Ehkä vähän säälittävää, mutta jos ulkomaailmasta näkee vain kadun toisellapuolella olevan talon kattoa säälittäväkin tulee elintärkeäksi.
Joskus maaliskuussa ennen Suomeen lähtöäni, kun olin kovassa stressissä ja lähes loppuun palanut olin katsonut One Tree Hilliä, jossa yhdessä jaksossa on mainiosti käsittelyssä se kuinka vaikeaa mutta tarpeen on pitää huoli omista rajoistaan. Siihen liittyen itseäni liikkutti seuraava sitaatti, joka esiintyy jaksossa muutamankin kerran eri yhteyksissä: "It's my life. I'm taking a stand." (suomalaistekstitykset sanovat: Tämä on minun elämäni. Puolustan oikeuksiani.) No minä sitten uupumuksessani hieman alteroin sitaattia seinälleni: "It's my life. pt 3. Could someone else take the stand?" (Tämä on minun elämäni. Osa 3. Voisiko joku muu puolustaa oikeuksiani?")
Näin kipeänä ei taas ole ollut paljon voimia stand-takingiin ja jotenkin tuo ajatus, että jo ennen sängynpohjalle joutumistani olin ajatellut samaa lämmittää. Kuten myös se, että kun omat voimat eivät ole riittäneet, niiden ei ole tarvinnutkaan riittää. Ensinnäkin näin kristittynä minulla on väsymätön oikeuksien puolustaja läpi elämäni 24/7 töissä. Lisäksi, silloin kun omat voimat riittävät saan puolustella omia oikeuksiani itsekin, mutta kun omat voimat loppuvat, ihan käytännönkin tasolla, aivan näin aikuisenakin, sinkkunakin, ympärillä on ihmisiä, jotka mielellään myös "take the stand" meidän kanssamme. Minä ainakin olen oppinut että on, vaikken tiennytkään.
Tuo ei itseasiassa olekaan kovin triviaalia. Nyt jos jaksaisi nousta sängystä ja mennä keittiöön ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuorokauteen niin olisi aikas kiva..
love,
Tsuua ja punainen kartonki seinällä
ps. Olen kehitellyt iloksi elämääni Soundtrack Saturdayn/lyric lauantain. Nyt ei ole lauantai, mutta viikko kuluu liian hitaasti sängyn pohjalla, joten päätin saada viettä leikki lyriclauantaita täällä blogissakin nyt. Tämä laulu oli sen rankemman blogin otsikkobiisi. Kun elämä kääntyi tämän taudin myötä ylösalaisin ja on ollut aikaa analysoida mikä kaikki elämässä on mennyt pieleen ja todeta, että jotenkin olen päätynyt hukkaan ja umpikujaan aika monella tasolla, tämä laulu löysi minut iTunesissani. Siitä on tullut hiljainen rukoukseni ja sanat ahdinkooni:
"Heaven bend to take my hand and lead me through the fire.
Be the long awaited answer to a long and painful fight"
Sarah McLachlan - Fallen:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)