That I Would Be Good

Päähenkilöllä on unelma, jota hän tavoittelee. Päähenkilö on potentiaalinen yksilö unelmansa suhteen, mutta unelma on kovan työn ja vähintään muutaman uhrauksen takana. Päähenkilölle aukeaa mahdollisuus saavuttaa unelmaansa, mutta yllättäen mahdollisuus kysyykin päähenkilön arvoja ja pakottaa tämän punnitsemaan unelmansa tarkkaan. Kuullostaako tutulta? Se on aika monen elokuvan juoni, yksi esimerkki voisi olla vaikkapa Paholainen pukeutuu Pradaan (2006). Tuo tuttu narratiivi on pyörinyt mielessäni viime päivät ja tämä blogi kertoo omia viime päivieni havaintoja tasapainoilusta sen suhteen ettei unelma tai päämäärä ryöstä päähenkilöä.

Viimeiset pari blogiani on hyvin pitkälti käsitellyt niitä jännittäviä näköaloja, joita tämä kevät on minulle ammatillisesti tarjoillut. Tällä viikolla olen siirtynyt ja siirtymässä visioinnista ja tavoittelusta käytännön töihin ja kohdannut todellisuuden, jota en kuukausi sitten osannut kuvitella. Löysin tuon mainitsemani juonen omasta elämästäni, mutta tajusin myös, etteivät elokuvat kertoneet siitä tarinasta koko totuutta. Paholainen ei nimittäin tarvitse Pradaa. Ei tarvitse ehtiä ristituleen ulkopuolelta ennen kuin pääsee kamppailemaan itsensä kanssa omista arvoistaan ja omasta arvostaan.

Tällä viikolla olen siis virallisesti aloitellut ja aloittelemassa niin paikallisen tuotantoyhtiön J6:n kuin Family Recordsin harjoittelujani. Tuotantoyhtiöön minulla on ensin paljon tutustuttavaa ennen kuin voin alkaa touhuun se ei myöskään työnä lopulta ole varsinaisesti yhteisömanagerin hommia kuten hain, mutta sen verran mielenkiintoista ja haasteellista vierestä liippaavaa suhteidenluontityötä kuitenkin, että otin paikan vastaan. Familyllä taas tunnen osaa työstä ja firmasta jo todella hyvin, mutta se on niin mun juttu, että siksi ehdotin harjottelua ja siksi haluan ottaa kaiken irti mahdollisuudestani. Suhteessa siihen, olen nämä viimeiset kaksi päivää puhkunut ideoita ja toimintaa. Työhön liittyy paljon varsin selkeää reaktiivistä, joka on pitänyt minut mukavasti kurissa, mutta sen lisäksi toimenkuvaan kuuluu uusien projektien luomista ja uusia ideoita on syntynyt tutkittavaksi ja kehiteltäväksi on tullut näin molempina päivinä.

Jo näin alkuun on ollut mieletön kokemus päästä tekemään jotain niin omalta tuntuvaa juttua. Samalla huomaan myös puolen, joka on minussa aina ollut vahvana, mutta jonka kanssa aiemmin ei ole tarvinnut samalla lailla kamppailla. Ei se ehkä ole vain huono asia, mutta olen älytön suorittaja. Ala-asteella, kun ei annettu numeroja vaan kirjaimia A-E, minun todistukseni oli täynnä A:ta (kiitettävä) ja B:tä (hyvä) ja minä luin todistustani A:t=hyviä, B:t=huonoja. Koulun ulkopuolella pääsi onneksi harjoittelemaan täydellisyyttä tavoittelemattomuutta. Mutta sitäkin harjoitellessa minulla on ollut mentaliteetti, että annan tekemälleni kaikkeni, jotta minut otettaisiin vakavasti eikä pidettäisi vain "harjoittelijana" tai "lapsena" tai "amatöörinä".

Se on saanutkin paljon menestystä aikaan. Juuri tuon asenteeni takia päädyin 14-vuotiaana pyörittämään viikottaista radio-ohjelmaa Radio Deissä, joka kuuluu lähes koko maassa. 9. luokalla meidän luokan voitettua Nelosen järjestämän uutiskilpailun sain tehdä uutisen kanavan iltauutisiin. Se on ollut ainoa päiväni tv-uralla ja suuri osa päivän nautinnostani tuli siitä, että yritin olla niin ammattimainen ja ottaa päivästä niin kaiken irti, että olisin mahdollisimman vähän 9.luokkalainen ja mahdollisimman paljon ihan oikea tv-toimittaja. Lukioaikainen projektini Fansite Connection ei suostunut olemaan "vain fanisivu" vaan loi hyvät suhteet Sum41:n ja Evan Taubenfeldin edustajiin ja päätyi näin tekemään projektit yhteistyössä virallisten tahojen kanssa.

Ylen SIISTIin kesäduuniin päästessäni asenne oli jo niin iskostunut, että en edes huomannut jättäväni harjoittelija-identiteettini jälleen pois. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna samaistuin jälleen työkavereihini, jotka olivat "oikeasti töissä" ja hengaus muiden siistien kanssa jäi huomattavasti vähemmälle. Ja yllätys yllätys, pääsinkin YLElle "oikeisiin töihin" heti kuukausi harjoittelun loppumisesta. Innolla odotan taas ensikesän töitä yle.fi -etusivulla. Se onkin jo kolmas kesäni linkkitornin juurella.

Nämä harjoittelut ovat aivan samaa sarjaa: rako tehdä jotain vähän enemmän kuin kuin mitä varsinaisesti kukaan olisi osannut tarjota. Mietin, onko se hyvä vai paha asia, tai hyvempi vai pahempi asia. Kahden päivän itsetutkiskeluni on kallistumassa siihen tulokseen, että se voi olla kumpaa vaan. Hypoteesini on, että itsessään siinä, että tekee työt hyvin tai innostuu työstä ei voi olla mitään vikaa. Voisiko muuten koskaan saavuttaa mitään hyvää saati erityistä..?

Mutta se minun itseltä helposti kieltämäni omanikäisyyteni on vähän kyseenalaista. Kun en suostunut olemaan teini teini-ikäisenä, jäin siitä osakis paitsi. Ja kun vastuut kasvavat saan olla kaksin kerroin tarkkana, etten kaadu vastuuni alle. Siksi viimeiset kaksi päivää pakottanut itseni tekemään työn taukoina "turhiakin" asioita ja tiedostamaan omia rajoja paremmin kuin koskaan ennen. Rakastan työntekoa - olen aina saanut tehdä älyttömän mielekkäitä ja innostavia töitä. Mutta vaikka tiedostan intoni ja pinttyneiden asenteideni vaarat, en suostu pakottamaan elämääni muunlaiseksi, ihan vaan välttääkseni riskit. Josko riittäisi, että tiedostaa ja sen pohjalta kamppailee takaisin. Niin paljon kuin vihaankin liittää itseeni nimeä "harjoittelija" haastan itseni tällä kertaa nauttimaan ja olemaan ylpeästi harjoittelija.

Vietetään elämän juhlaa ja muistetaan nukkua välillä!

Hyvää yötä,
Tsuua

ps. Tämän kertainen otsikko tulee Alanis Morissetten tuon nimisestä laulusta, joka pitkälti haastoi minut näihin pohdintoihin:

That I would be good even if I did nothing
That I would be good even if I got the thumbs down
That I would be good if I got and stayed sick
That I would be good even if I gained ten pounds

That I would be fine even if I went bankrupt
That I would be good if I lost my hair and my youth
That I would be great if I was no longer queen
That I would be grand if I was not all knowing

That I would be loved even when I numb myself
That I would be good even when I am overwhelmed
That I would be loved even when I was fuming
That I would be good even if I was clingy

That I would be good even if I lost sanity
That I would be good
Whether with or without you

The World Spins Madly On

Olen siirtänyt tätä blogia nyt pari päivää, mutta nyt on pakko kirjoittaa tai menee aivan mahdottomaksi. Viime viikko on ollut elämäni mullistavimpia. Mullistukset jatkuvat ja toivoin voivani odottaa tämän tapahtumasarjan loppuun eli uuden alkuun ennen blogi-purkausta, mutta nyt tulee kuitenkin tälläinen kaiken keskeltä -blogi.

Osa 1:
Viikko sitten keskiviikkona sovin viime blogissa maininneeni Family Recordsin pomon Wesleyn kanssa tapaamisen Lontooseen maanantaiksi. Kuten mainitsin, olin ilmaissut kiinnostustani heidän hakemaansa yhteisömanagerin paikkaan ja olimme siinä hieman keskustelleet aiheesta jo sähköpostitse ja olin tarjoutunut matkustamaan Lontooseen tapaamaan ihan kasvotusten, mikäli hän ehtisi lyhyellä visiitillään tapaamaan.

Tapaamisessa oli mukana myös toinen työntekijä Lauren, ja vaikutti siltä tunnin keskustelumme aikana itse kukin meistä inspiroitui. Kuitenkin työntekijä, jota he etsivät tarvitsisi olla mahdollinen työskentelemään heidän Brooklynin toimistollaan, eli minä en siinä mielessä ole soveltuva työhön. W kutsui minut sitten soundcheckiä ja keikkaa katsomaan, sillä bussini kotiin lähti vasta vähän ennen puolta yötä.

Olen pienen elämäni aikana muutaman soundcheckiä kuunnellut, että konsepti ei sinänsä ollut mitenkään uusi tai juhlava, mutta meidän iskä tai ylä-aste ei keikkaillut ihan yhtä hienoissa saleissa kuin HMV Apollo. Sinne kauniiseen saliin mahtuu ilmeisesti yli 3500 ihmistä ja olla kuunnella sellaisessa paikassa yksinään oli ihan oma kokemuksensa. Paljon parempaa oli kuitenkin vielä, kun tarjouduin Wesleylle, että voin auttaa häntä töissä. Niinpä soundcheckiä kuunnellessa ja oikeastaan koko ajan ennen kuin yleisö pääsi sisään, minä vastailin Wakey!Wakey!n fanien kysymyksiin ja seinäkirjoituksiin bändin facebook-sivulla. Yleisön päästessä sisään otin kontaktia muutamaan heistä ja tarkkailin, millaista porukka on.

Olin nähnyt bändin kahdesti viimeisen vajaan puolen vuoden aikana, joten ei se yllätyksenä tullut, miten Mike persoonallaan ja musiikillaan saa voitettua yleisön. Silti kuitenkin oli todella koskettavaa, millaisen yhteyden ihmisiin se hieno musiikki loi. Lisä mielenkiintoa minulle toi yleisö, joka oli kaikkein vaikuttuneinta. Erityisesti aiemmilla keikoilla, mutta myös muuten sosiaalisessa mediassa minun ikäiset ja oloiset tytöt ovat olleet aika normi. Ensimmäisellä Lontoon keikalla oli suorastaan huvittavaa, miten ympärillä soivasta tasaisesta puheensorinasta erotti tämän tästä One Tree Hill aiheisia sanoja bändejä, joita itsekin usein mainitsee ja normaalisti kukaan ei ymmärrä. James Bluntin konsertissa vaikuttuneimmat, jotka itse tapasin olivat noin 40-vuotiaita äitejä ja äijiä. Aivan mahtava meininki!

W!W!n osuuden jälkeen Michael tapasi faneja salin ulkopuolella yläkerrassa. Wesley jutteli ihmisten kanssa Michaelin viereltä, mutta itse valitsin keskittyä jonottavien ja jonoon haluavien kohtaamiseen. Oli vähintään yhtä liikuttavaa, kuulla sanallisesti ihmisten ajatuksia musiikista, joka oli juuri tehnyt vaikutuksen kuin mitä oli hienoa katsella keikalla yhteyden syntymistä. Tajusin myös, että olen kirjaimellisesti kasvanut siten ihmisiä kohdaten. Ollessani noin 10 vuotias iskä piti juhlakonsertin, jossa hengasin intohimoisesti levypöydän ympärillä ja nautin suuresti saadessani etsiä asiakkaille juuri oikean levyn, josta löytyi heidän suosikkibiisinsä. Maanantaina osa vuorovaikutuksesta oli samanlaista. Yksi mies jopa nimenomaan kysyi löytyykö setin toinen biisi levyltä, jonka hän oli ostanut ja toi nyt nimikirjoitettavaksi. Mutta samaan sarjaan kuului kaikki keskustelut, jossa nämä uudet juuri tutustuneet ovat vähän ihmeissään kaikesta ja sain olla avuksi.

Kokemus oli niin innostava, että päätin tarjoutua hoitamaan yhteisömanagerin toimia vapaa-ehtoisena/harjottelijana näin keväällä, kun he etsivät sitä varsinaista työntekijää. Mielestäni ajankohta olisi sekä minulle erityisen mielenkiintoinen, että heille erityisen tarpeellinen. W otti tarjouksen vastaan ja sanoi seuranneensa, kuinka olen jo vastaillut kysymyksiin heidän puolestaan twitterissä ja että minun tyylini on samalla lailla ystävällinen kuin mitä he hakevat. Ensi viikolla olisi tarkoitus pitää nettivälitteinen palaveri jälleen kolmisin, jossa sovimme mitä tämä "harjoittelu" nyt sitten käytännössä tarkoittaa.

Päivään ja iltaan mahtui paljon kaikkia cooleja rock-elämän osia, kuten tyylikkäästi taka-ovista kulkemista, takahuoneessa hengausta ja lavan sivussa James Bluntin keikkan seurausta. Vaikka net tarinat varmasti nostaisivat tämän blogin viihde arvoa, jätän ne nyt väliin, sillä minulle tärkeintä oli, että kokemus oli ammatillisesti niin antoisa. Olemme jo tällä viikolla työstäneet yhtä maanantaina puhumaamme projektia ja on tuntunut mukavalta nauttia sellaista luottamusta uusienkin ihmisten parissa, että minun ideoitani, mielipiteitäni ja ajatuksiani kysytään ja kuunnellaan.

Osa 2:
Samaisena keskiviikkona tapasin myös yliopistomme mediaopiskelijoiden työllistymistä tukevan placement koordinaattorin osana yhtä kurssiani. Hän kävi CVni läpi ja yllätyksekseni kehui sitä todella rohkaisevasti. Hän myös kertoi saaneensa juuri viestiä eräältä paikalliselta tuotantoyhtiöltä, joka tekee pääasiassa musiikkivideoita, että he hakevat yhteisömanageriharjoittelijaa. Otin asian varauksella harkintaani. Koordinaattori oli selvittänyt, että harjoittelun aikataulu on joustava ja niinpä maanantain innostuksen mainingeissa päädyin sitten eilen lähettämään paperini siihenkin.

Tänään iltapäivällä tuotantoyhtiön pomo soitti ja tapaan hänen kanssaan ensi torstaina keskustellakseni, minkälainen harjoittelu voisi olla. Näyttää vahvasti siltä, että olen onnistunut parissa päivässä hommaamaan itselleni kaksi todella mielenkiintoista harjoittelua tälle keväälle koulun oheen. En tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa ja pää on avain pyörällä asioiden kehityksestä, mutta tuntuu siltä, että olen valmis tuleviin haasteisiin ja juuri näin tätä kevättä tulee nyt sitten viettää.

Parasta tässä hullunmyllyssä ja innostavien mahdollisuuksien tulvassa on olleet ystävät. Olen hirmu kiitollinen, että minulla on nyt ystäviä jakamassa tätä arkea. Stacey ja Victoria kihisivät ja intoilivat eilen puolestani maanantain tarinalleni. Itse olen yrittänyt tasoittaa ja normalisoida tilanteen päähäni, jottei se "nousisi päähän" tai muuten häiritsisi suorituskykyäni, mutta oli äärimmäisen lohdullista, että he ymmärsivät kuinka iso ja jännittävä juttu oli kyseessä ja iloitsivat kanssani. Shelly on ollut myös todella tärkeänä tukenani. Hän on alusta asti jotenkin erityisesti rohkaissut minua ja vei minut tänään kahville voidaksemme käydä läpi tämän viikon käänteitä. Meillä oli todella mukava iltapäivä ja omat hermoni ja sekasortoiset ajatukseni paranivat huomattavasti. Tietysti ystävissä ja "englannin perheessäni" on myös se ihana tuki kaiken keskellä, että he pitävät myös tavallisen elämän ja innostukseni vastapainon puolia ja siitä olen erittäin kiitollinen.

Kaipaan teitä, mutta olen kyllä todella onnellinen, että paikkani on nyt täällä..

Tsuua

ps. Löysin tällä viikolla täältä Fazerin karkkeja ja Pandan lakua halvemmalla kuin Suomesta ja olen löydöstäni super-innoissani. Stacey ja Victoria nauroivat eilen, että kuullostin innostuneemmalta Fazerin karkista kuin maanantain kokemuksista, mutta suomalaiset vaan tekevät niin paljon parempia karkkeja kuin täkäläiset...