Minun oli tarkoitus kirjoitella kesälläkin, mutta kirjoitettuani yhden tekstin muistin vasta kuukautta myöhemmin, etten tajunnut julkaista sitä ja siinä kohtaa homma tuntui jo vähän turhalta. Mutta siis sitten viime julkaistun blogitekstini olen käynyt Etelä-Karolinassa ja rakastunut Carolinoihin. Sitten pakkasin tavarani Englannissa Jimin ja Annin yläkertaan ja matkasin viikkoa ennen juhannusta Suomeen toimittamaan yle.fi etusivua. Nyt olen ollut taas viikon verran takaisin Sunderlandissa.
Käyn pikakelauksena läpi kesän, koska juttuni voivat olla välillä joka tapauksessa sen verran hankalasti ymmärrettäviä, ettei parane jättää kauheaa aukkoa, jonka kuitenkin voisi helposti selittää. Karolinan matkani oli siis aikamoista unelmien visualisointia. Siinä ilmassa minusta tuli ulkoilmaihminen (never saw that one coming), siinä kuuman kosteassa ilmassa oli vaan jotain niin pehmeää, että ihan vaan pihalla käveleminenkin oli hyvin nautinnollista. Etelän kulttuurissa taas oli jotain hyvin kotoisan suomalaisia piirteitä, tosin siinä lämmössä ne vain ovat aika erilaisessa muodossa. Se vain tuntui hyvin kodilta. Ehkä, toivottavasti, joku päivä kotini voisikin olla siellä.
Olin odottanut kesää Suomessa hullun lailla ja sitten olikin aikamoinen shokki lopulta palata. Olen tässä todennut, että muuttaminen on lopulta ennen kaikkea psykologiaa. Minä olen vuosi sitten muuttanut pois Helsingistä ja vaikka sitä ennen siellä 19 vuotta asuinkin olin nyt kesällä vain kolme kuukautta kylässä. Ammatillisesti kesä oli erittäin mielenkiintoinen ja sain viettää paljon aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Se oli ihanaa, kiitos siitä. Oli siis hieno kesä, mutta samalla erittäin rankka. 3 kuukautta on pitkä aika olla olematta kotona ja kun takana oli vielä rankka kevät täällä ja 2 viikkoa kodin tuntua Etelä-Karolinassa pää oli aika pyörällä tämän elämän suhteen.
Oli jännää viikko sitten tulla takaisin tänne Englantiin ja päästä heti keskustelemaan asioista, jotka konkreettisesti koskevat omaakin elämää. Jouduin alkuun elämään omassakin huoneessa purkamattomista matkalaukuista, lauantai-iltana, kun Minnan poikaystävä oli ajanut meidät supermarkettiin ostoksille ja jääkaapissa ja pakkasessa oli ruokaa, minusta tuntui jo siltä, että olen kotona. Täällä on riittänyt ensimmäiselle viikolle riittänyt paljon työtä asettumiseksi ja vaikka fyysinen työ nopeasti uuvuttaakin tälläisen fibromyalgikon, olen nauttinut siitä suuresti.
Uusi kotini sijaitsee siis n. 100 metriä poispäin keskustasta verrattuna viime vuoden asuntolaan. Tämä on tälläinen kaksikerroksinen englantilainen "cottage" (en ole aivan perillä näistä paikallisista asuntomääritelmistä, mutta näin Keith taloa luonnehti). Minun ja Minnan huoneet ovat alakerrassa, samoin keittiö, olkkari ja kylppäri. Jos tämä olisi perheasuntona minun huoneeni olisi varmasti olkkari ja meidän olkkari ruokailuhuone. Minun huoneeni on nimittäin aikas iso, minulla on erkkeri-ikkuna ja "takka". Lainausmerkeissä siksi, että se ei käsitykseni mukaan ole kuin koriste. Yläkerrassa on kämppiksiemme Lynnien ja Minhin huoneet.
Opinnot alkoivat maanantaina. Minulla on pitkät päivät ma ja pe ja keskiviikkona yksi tunti. Varsinkin alkuviikolla olin hyvin innoissani syksyn opinnoista. Minulla on yksi kurssi median teoriaopintoja, yksi kurssi käsikirjoittamista ja yksi kurssi draamatuotantoa. Erityisesti innostuin tuosta käsikirjoittamisesta. Sain todella hyvää palautetta viime kevään lyhytelokuvan käsikirjoituksesta ja olen nyt viikolla lueskellut muiden kässäreitä ja kun takaraivossa painaa pari tarinaa, jotka on joskus hamassa tulevaisuudessa saatava paperille ja toivottavasti ruudulle minulla on kova tarve päästä kirjoittamaan ja kehittyä kirjoittajana.
Draamatuotannon aloitus olikin sitten varsin jännittävä. Se tulee olemaan kovaa työtä tänä vuonna ja ainakin alun perusteella henkisesti haastavaa. Kurssin kuusi viikottaista oppituntia ovat siis perjantaisin yhdeksästä neljään ja syksyn aikana pitäisi oppia hyvin paljon kaikenlaisia teknisiä juttuja, joista olen toistaiseksi hyvin pihalla. Viimekeväinen opettajani oli siis ohjaaja-käsikirjoittaja, joka panosti vähän eri asioihin kuin tämän vuoden opettajani ja jotkut termit, joita ekalla tunnilla olisi ollut hyvä jo ainakin tunnistaa olivat aivan vieraita.
Ehkä mielenkiintoisin opinto, mitä eilen koin oli kuitenkin se, kun opettajani kysyi meiltä, mitä me itse yleensä katsomme. Kun kukaan muu ei tuntunut uskaltavan vastata, minä sitten avasin suuni ja kerroin ja opettajamme nauroi minulle. Ala-asteella jotkut nauroivat sukunimelleni, niiltä ajoilta muistan myös muutaman kerran kun tein tai sanoin jotain huonosti ja sille naurettiin, mutta en ainakaan saa päähäni, että kukaan olisi koskaan nauranut muuten mielipiteilleni tai maulleni. Se oli jännä kokemus.
Päätin kaksitoistavuotiaana luoda omat mielipiteeni ja olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Mutta tottakai olen välittänyt senkin jälkeen ja yhä välitän. Hetken aikaa tuli sellainen olo, että voi ei kun minulla on niin huono maku, taidan olla aivan väärällä alalla. Voiko tälläinen kirjoittaa tai ohjata mitään? Kuitenkin kun alemmuuden tunto pääsi näin pitkälle se sama 12-vuotiaan palo palasi ja samalla tarve sanoa entistä enemmän, mitä ajattelen. Niin, tälläinen minä olen polje maahan tai ole vihdoin hiljaa, ehkä joku päivä saan kertoa tarinani ja sitten näet, ettei se ollut aivan niin huonoa kuin kuvittelit. Opettaja totesikin, "luulin, että sinulla on tästä jotain sanottavaa". Ja olihan minulla sitten.
Lopuksi on vielä mainittava, että sosiaalinen elämäni sujuu vihdoin vähän paremmin. Olemme taas lähentyneet Minnan kanssa. Opiskelukaverit nyt on mitä on, mutta tällä samalla taisteluntahdolla yritän nyt ainakin vähän uudestaan myös heidän kanssaan. Lisäksi, annoin yhteystietoni yhdelle tytölle ja pääsen toivottavasti yliopiston koripallopeleihin hommiin. Eilen illalla kävin jälleen opiskelijaillassa katsomassa voisiko siellä käydä ja se oli tällä kertaa sosiaalisesti todella positiivinen kokemus. Juttelin enemmän neljän tytön kanssa ja varmaan ensimmäistä kertaa sitten viimevuoden kämppisporukkaan tutustumisen se oli jotenkin todella luonnollista ja mukavaa. Ehkä uusi alku on oikeasti mahdollista ja ehkä tällä kertaa ei tarvitse olla niin älyttömän yksinäinen.
Forever and Almost Always,
Tsuua
Evakossa meidän olkkarissa, kun mun huonetta maalattiin.
Samaan aikaan maalaajan valtakunnassa.
Nyt asetuttua
Mun Carolina Wall on vielä vähän keskeneräinen, mutta näyttää tällä hetkellä tältä
Takan seutuaps. Onnea ja siunausta Samille, Eerolle, Jani-Matille, Markukselle ja perheille! Kurjaa missata kaikki hienot juhlat, kuten tämän päiväinen pappisvihkimys, mutta iloitsen mukana näin kauempaa kuitenkin.
