Olen itkenyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin oh, en edes muista milloin olisin viimeksi itkenyt näin paljon. Kirjoitin viime torstaiksi ensimmäisen version lyhytelokuvakäsikirjoitustani ja sain siitä sitten palautetta ja ajatuksia hiontaan. Tämän viikon aikana viimeviikkoisesta ei ole jäljellä kuin kaksi hahmoa ja heidän välinen suhteensa. Maailmaa ja tarinaa on siis kehittynyt aika paljon.
En koskaan uskonut, että voisin nauttia ihan oikeasta kirjoittamisesta näin paljon. Olen kirjoittanut sisäisestä pakosta pätkiä ja kuvia ja ulkoisesta pakosta esseitä ja artikkeleita (ai niin no tämä blogi on sitten toinen juttu), mutta joko teksti on jäänyt hyvin vähäiseksi tai sitten se ei ole ollut itselleni kovin mielekästä. Tällä viikolla kaikki muuttui.
Olin siis viime viikoksi kirjoittanut auki kuvan, joka oli aiemmin viikolla iskostunut päähäni. Videotuotannon opettajani ja tuotantoryhmäläiseni kanssa sitten keskustelimme käsikirjoituksesta ja he haastoivat minua selittämään mistä on kyse ja miksi niin. Tehtäväkseni muodostuikin tehdä lisää tutkimusta teemaan liittyen ja rakentaa maailmani ja henkilöni ennen käsikirjoituksen kirjoittamista.
Minä rakastan kauniita ja puhuttelevia tarinoita, jotka saa paljon tunteita pintaan ja usein silmät punaiseksi. Yllättäen siis päädyin suhteellisen rankkaan elämänläheiseen aiheeseen. Vaikka tarina ei ole sinänsä ole ollenkaan omasta elämästä, luodakseni maailmani ja henkilöni olen saanut repiä itseäni auki ja käydä läpi kasan omia pelkojani ja kipujani kuin myös muiden.
Jännää oli huomata, että prosessi alkoi tuntua hyvältä ja turvalliselta oikeastaan vasta kun laitoin itseni käymään päähenkilöni prosessin ja elämänkaaren läpi. Torstaina nimittäin kun matkasin Lontooseen käytin tunteja tutkimukseen, ideointiin ja pohdintaan ja tuntui todella pahalta, tietää kuinka päähenkilöni kärsii, kun itse ei voi ottaakaan sitä tuskaa kannettavaksi hänen puolestaan. (Kyllä, ystävystyn fiktiivisten hahmojen kanssa olivat ne toisten tai itseni luomia) Clarksonin Kelly perjantaisessa konsertissaan lauloikin sitten suoraan hämmennykseeni ja avuttomuuteeni. Tällä laululla sain itseni kasaan:
Save Youn avulla siis selvisin omasta käsittelykaudestani ja alun kaaoksestani. Viimeiset pari päivää olenkin jo kirjoittanut sujuvasti ja sydämellä, mutta huomattavasti sopivammalla henkilökohtaisuustasolla. Oli hieno terapiamatka, mutta nyt mielelläni jättäisin itseni vähän kauemmas tekstistäni huilimaan. :)
Videotuotanto on myös siitä jännittävää, että teen tässä kässäriä, joka voi olla koskaan päätymättä mihinkään. Yhden lyhytelokuvan tulemme tekemään tämän kevään aikana, mutta voi olla, että päädymmekin johonkin toiseen. Voi siis olla, että vaikka nyt henkisesti valmistaudunkin kirjoittamaan ja ohjaamaan tämän, oikeasti minusta tuleekin johonkin aivan toiseen genreen kuuluvan tarinan Director of Photography tai äänityyppi tai who knows what. Tämä on kuitenkin varmasti kevytlasku siihen ammattilaiselämään, jossa voidaan tuottaa Pilot -jakso tv-sarjaa ja samalla valmistautua mahdolliseen vuosien tuotantoon ja sitten pilotti ei menekään läpi ja on tehtävä jotain muuta.
Mutta siis It's gonna be alright! on tunnari täällä punamustien postereiden valtakunnassa. Ja sillä mennään päivä kerrallaan...
Tsuua
ps. Olin siis Kaisan kanssa Lontoossa ja oli mahtavaa. Oli tarkoitus tehdä jonkin sortin blogi aiheesta, mutta se saattoi nyt jäädä. Viikonloppu oli kuitenkin varsin omannäköisemme: täynnä musiikkia, laulunsanoja sekä elokuva- ja tv-viittauksia. Muutamia kuvia matkalta näet täältä.
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
perjantai 5. helmikuuta 2010
I know a place in Carolina...
Minä elän niin jännittäviä aikoja, että täytyy taas vähän purkaa tänne :)
Aloitetaan viimeisimmästä ja edetään sitten taaksepäin.
Ostin juuri lentoliput South Carolinaan. Päätin jo viime syksynä, että vuoden 2010 aikana ainakin käyn taas Jenkeissä. Silloin yhtenä vaihtoehtona oli aivan vaihtovuosi siellä, mutta kunhan tänne asetuin kunnolla hylkäsin sen idean. Sitten olen vain jännittänyt miten aikataulu antaa myöten huvin vuoksi matkustamiselle ja tällä viikolla ratkesi, että kesäkuun alku toimii erinomaisesti. Tarkka matka-aika on nyt 1.-17.6. Palaan tuolloin 17. päivä vielä tänne Sunderlandiin muuttamaan itseäni pois tästä huoneesta. Uuden kodin metsästys on parhaillaan käynnissä ja toivomme löytävämme 5. hengen kämpän halvalla mahdollisimman läheltä ja hyvältä puolelta nykyistä kotia. Muutama on kiikarissa ja toivottavasti pääsemme katsastamaan asuntoja jo lähipäivinä.
Nyt on myös ensimmäinen viikko uutta toista lukukauutani takana ja kaikki uudet oppiaineet alkaneet. Tänä keväänä kurssini ovat Introduction to Media and Cultural Studies (Media ja kulttuuri teoriaa), Introduction to Video Production (Video tuotantoa), Introduction to Sound (johdanto ääneen) ja Introduction to DVD production (Dvd-tuotantoa). Yllätyksekseni olen erittäin innoissani jokaisesta oppiaineesta. Videotuotannon opettajani sai juuri BAFTA ehdokkuuden. Oli tosi innostavaa miten tulevaisuuskeskeinen ote hänellä oli eilen. Sehän sopii minulle erinomaisesti, sillä tulin tänne sitä varten, että oppisin asioita ennen kaikkea tulevaa varten eikä vain opintojen itsensä takia. Jotenkin aina vaan shokeeraa, että olen niin omalla alallani.
Nyt minun on jatkettava Lee Safarin uusien nettisivujen tekemistä, jotta saan projektin vielä onnellisesti valmiiksikin ajallaan.
Tsuua
Aloitetaan viimeisimmästä ja edetään sitten taaksepäin.
Ostin juuri lentoliput South Carolinaan. Päätin jo viime syksynä, että vuoden 2010 aikana ainakin käyn taas Jenkeissä. Silloin yhtenä vaihtoehtona oli aivan vaihtovuosi siellä, mutta kunhan tänne asetuin kunnolla hylkäsin sen idean. Sitten olen vain jännittänyt miten aikataulu antaa myöten huvin vuoksi matkustamiselle ja tällä viikolla ratkesi, että kesäkuun alku toimii erinomaisesti. Tarkka matka-aika on nyt 1.-17.6. Palaan tuolloin 17. päivä vielä tänne Sunderlandiin muuttamaan itseäni pois tästä huoneesta. Uuden kodin metsästys on parhaillaan käynnissä ja toivomme löytävämme 5. hengen kämpän halvalla mahdollisimman läheltä ja hyvältä puolelta nykyistä kotia. Muutama on kiikarissa ja toivottavasti pääsemme katsastamaan asuntoja jo lähipäivinä.
Nyt on myös ensimmäinen viikko uutta toista lukukauutani takana ja kaikki uudet oppiaineet alkaneet. Tänä keväänä kurssini ovat Introduction to Media and Cultural Studies (Media ja kulttuuri teoriaa), Introduction to Video Production (Video tuotantoa), Introduction to Sound (johdanto ääneen) ja Introduction to DVD production (Dvd-tuotantoa). Yllätyksekseni olen erittäin innoissani jokaisesta oppiaineesta. Videotuotannon opettajani sai juuri BAFTA ehdokkuuden. Oli tosi innostavaa miten tulevaisuuskeskeinen ote hänellä oli eilen. Sehän sopii minulle erinomaisesti, sillä tulin tänne sitä varten, että oppisin asioita ennen kaikkea tulevaa varten eikä vain opintojen itsensä takia. Jotenkin aina vaan shokeeraa, että olen niin omalla alallani.
Nyt minun on jatkettava Lee Safarin uusien nettisivujen tekemistä, jotta saan projektin vielä onnellisesti valmiiksikin ajallaan.
Tsuua
maanantai 1. helmikuuta 2010
No strangers, just friends who've never met
Heipsan!
Viimeviikonlopun "Minnan synttärireissu Dubliniin" olikin sitten ikimuistoinen seikkailu. En olisi uskonut, että puolentoista vuorokauden matkaan voisi mahtua niin paljon kaikkea. Kävi nimittäin niin, että synttärisankari ei päässyt Newcastlen lentokenttää pidemmälle. Mutta aloitanpa alusta.
Hyvin valmistautuneina lähdimme (minä, Minna ja kolme muuta aasialaiskämppistäni) kotoota Sunderlandista matkaan vähän ennen kahdeksaa perjantai-iltana. Jostain syystä väsytti aivan älyttömästi ja tunnin metromatka lentokentälle meni pilkkiessä. Metrosta noustuamme Minna yritti nostaa rahaa automaatista, mutta jostain syystä tililtä laskutettiin kyllä rahat, mutta ulos ei tullut mitään. Täällä on yleistä kahden tilin systeemi, joten tili, jolta Minna oli nostamassa rahaa tyhjeni täysin ja otaakseen huomioon, että lähtöön oli aikaa vain tunti tilanne näytti varsin epätoivoiselta. Kun selvisi, ettei lentokentällä voi asialle mitään menimme sitten vain turvatarkastukseen ja odottamaan koneen lähtöä.
Tiesimme, että kämppiksieni pitää leimauttaa viisuminsa poistuessaan maasta, mutta missään kun ei ilmaistu miten se tapahtuu minä ja ilmeisesti me kaikki luulimme päätyvämme jossain kohtaa passintarkastukseen tai muuten viranomaisten pariin. Luulimme väärin. Ensinnäkin kone oli myöhässä ehkä puolisentoista tuntia ja niinpä ensin vain istuimme ja odotimme pitkään portille pääsyä. Portilla kävi sitten ilmi, että viisumi olisi pitänyt leimautta Check-in tiskillä ennen turvatarkastuksia. Siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja niinpä kämppikseni ja muutama amerikkalainen käännytettiin portilta selvittelemään asiaa Ryan Airin tiskille. Minun oli tehtävä nopea päätös lähteäkö matkaan yksin ja mahdollisesti tavata muut seuraavana päivänä vai jäädäkö heidän kanssaan kentälle.
Päätin lähteä ja niinpä minä saavuin yksin Dublinin lentokentälle vähän ennen puolta yhtä perjantain ja lauantain välisenä yönä. Otin taksin, joka maksoi enemmän kuin lentolippuni Newcastlesta Dubliniin, mutta oli se sen arvoista. Irlantilaiskuskit ovat mahtavia! Kaiken hämmennykseni keskellä oli varsin terapeuttista jutskailla taksikuskin kanssa ja samalla ihailla itselleni varsin rakasta kaupunkia.
Olin tavannut kaksi Minnan synttäreille saapunutta ystävää jo yöllä saapuessani, mutta aamulla paikalle oli sitten saapunut vielä kaksi bruneilaista poikaa lisää. Kävelimme yhdessä Dubliniaan (keskiaika ja viikinki aiheinen museo) ja päätin sitten itse jo aiemmalla kerralla museon kiertäneenä lähteä kävelylle sillä välin. Minä sitten tykkään Dublinista. Kiersin kaikki turistikarttaan merkityt kohteet Dublinian ympäriltä ja nautiskelin vain siitä, että sain yksikseni kävellä Dublinissa.
Kävimme sitten yhdessä syömässä pub-lounaan 11 (TARKISTA VUOSILUKU) rakennetussa talossa ja jatkoimme matkaa Liffey-joen rantaa pitkin, kunnes päätimme käydä katsomassa vielä Trinity Collegea. Sielläkin olin käynyt jo joitain vuosia sitten äidin kanssa, mutta eipä tuo haitannut minua ollenkaan. Aamulla saapuneet eivät olleet saaneet nukkua kovin paljoa edellisenä yönä, joten Trinity Collegen jälkeen oli luvassa lepotauko.
Minä olin pirteä kuin peipponen ja päätin lähteä kävelylle katsomaan (St.) Luke'sia, lempitaloani Dublinissa. Äidin kanssa Dublinissa käydessäni asuimme hotellissa lähellä lentokenttää ja Luke's osui päivittäisen kävelymatkamme kaupunkiin varrelle. Jotenkin Dorset Street, jonka varrella siis Luke's sijaitsee, on niin kotoisa ja mukava katu. Aikalailla Luke'sin kohdille päästyäni fibrojalkani olivat jo todella kipeät ja takasintulomatka oli hidas. Silti nautin täysillä jokaisesta retkeni hetkestä.
Kello oli puoli kuusi illalla, kun sitten lysähdin jääkylmän hostellihuoneeni sängylle enemmän tai vähemmän joka paikka kipeänä. Ilmoitin pojille, etten taida selvitä enää mihinkään illalla, otin pienet päiväunet ja lähdin sitten selvittämään, miten selviän ennen kukonlaulua lentokentälle. Sain ohjeeksi mennä Aircoach -bussilla ja näin kartasta missäpäin pysäkki on, mutta enhän minä kuitenkaan löytänyt pysäkkiä ennen kuin kahdesti kadulla apua pyydettyäni. Söin vähän iltapalaa hostellissa ja yritin käydä suihkussa. Mutta en vain mitenkään ymmärtänyt miten suihku saadaan päälle. Käyttöohjeet olisivat olleet poikaa. Yritin kyllä kiskoa ja painaa ka vääntää kaikkia mahdollisia osia, mutta mysteeriksi jäi mitä olisi pitänyt tehdä. Britteinsaarten selviytymiskouluna päätin sitten yrittää pestä hiukseni kaksihanaisessa lavuaarissa, johon ei mahtunut kuin yksineljäsosa päätä. Koskaan, missään en ole pessyt hiuksiani epämukavammin.
Kuten jo ehkä mainitsin hostellihuoneeni oli siis aikamoinen pakastin. Selviytyäkseni sain laittaa viisi kerrosta paitoja päällekäin ja siis aika lailla kaikki mukanani olleet vaatteet. Itseasiassa kylmyys oli minulle kuitenkin hyvästä, sillä muuten olisin ollut vaikeuksissa pakkausteni kanssa. Ryanair kun on hyvin tiukka käsimatkatavarasäädöksistään ja oli vähällä, ettei käsilaukkuni olisi mahtunutkaan reppuuni. Vaatteet kulkee kuitenkin ilman valituksia koneeseen, kun ne on puettuna päälle!
Eilen vietimme sitten Minnan synttäreitä ihan kotona pitsaa syöden ja kilpailimme Minnan kanssa syyllisyydentunteessa ja pahoitteluissa. Minä siksi, ettei Minna päässyt Dubliniin ja itse nautin siitä niin paljon ja Minna siksi, että jouduin menemään yksin. Kumpikin yritti yhtä suurella tenholla vakuuttaa, ettei ollut syytä syyllistymiseen tai pahoitteluihin ja nyt aloitamme sitten helmikuuta puhtaalta pöydältä.
Juttuahan riittäisi, mutta jatketaan tästä sitten toiste, kun Tammikuu on näin saatu hyvin pulkkaan.
St. Patrick's Cathedral aamupäivän omalta retkeltäni
Katedraalin puisto
Viimeviikonlopun "Minnan synttärireissu Dubliniin" olikin sitten ikimuistoinen seikkailu. En olisi uskonut, että puolentoista vuorokauden matkaan voisi mahtua niin paljon kaikkea. Kävi nimittäin niin, että synttärisankari ei päässyt Newcastlen lentokenttää pidemmälle. Mutta aloitanpa alusta.
Hyvin valmistautuneina lähdimme (minä, Minna ja kolme muuta aasialaiskämppistäni) kotoota Sunderlandista matkaan vähän ennen kahdeksaa perjantai-iltana. Jostain syystä väsytti aivan älyttömästi ja tunnin metromatka lentokentälle meni pilkkiessä. Metrosta noustuamme Minna yritti nostaa rahaa automaatista, mutta jostain syystä tililtä laskutettiin kyllä rahat, mutta ulos ei tullut mitään. Täällä on yleistä kahden tilin systeemi, joten tili, jolta Minna oli nostamassa rahaa tyhjeni täysin ja otaakseen huomioon, että lähtöön oli aikaa vain tunti tilanne näytti varsin epätoivoiselta. Kun selvisi, ettei lentokentällä voi asialle mitään menimme sitten vain turvatarkastukseen ja odottamaan koneen lähtöä.
Tiesimme, että kämppiksieni pitää leimauttaa viisuminsa poistuessaan maasta, mutta missään kun ei ilmaistu miten se tapahtuu minä ja ilmeisesti me kaikki luulimme päätyvämme jossain kohtaa passintarkastukseen tai muuten viranomaisten pariin. Luulimme väärin. Ensinnäkin kone oli myöhässä ehkä puolisentoista tuntia ja niinpä ensin vain istuimme ja odotimme pitkään portille pääsyä. Portilla kävi sitten ilmi, että viisumi olisi pitänyt leimautta Check-in tiskillä ennen turvatarkastuksia. Siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja niinpä kämppikseni ja muutama amerikkalainen käännytettiin portilta selvittelemään asiaa Ryan Airin tiskille. Minun oli tehtävä nopea päätös lähteäkö matkaan yksin ja mahdollisesti tavata muut seuraavana päivänä vai jäädäkö heidän kanssaan kentälle.
Päätin lähteä ja niinpä minä saavuin yksin Dublinin lentokentälle vähän ennen puolta yhtä perjantain ja lauantain välisenä yönä. Otin taksin, joka maksoi enemmän kuin lentolippuni Newcastlesta Dubliniin, mutta oli se sen arvoista. Irlantilaiskuskit ovat mahtavia! Kaiken hämmennykseni keskellä oli varsin terapeuttista jutskailla taksikuskin kanssa ja samalla ihailla itselleni varsin rakasta kaupunkia.
Olin tavannut kaksi Minnan synttäreille saapunutta ystävää jo yöllä saapuessani, mutta aamulla paikalle oli sitten saapunut vielä kaksi bruneilaista poikaa lisää. Kävelimme yhdessä Dubliniaan (keskiaika ja viikinki aiheinen museo) ja päätin sitten itse jo aiemmalla kerralla museon kiertäneenä lähteä kävelylle sillä välin. Minä sitten tykkään Dublinista. Kiersin kaikki turistikarttaan merkityt kohteet Dublinian ympäriltä ja nautiskelin vain siitä, että sain yksikseni kävellä Dublinissa.
Kävimme sitten yhdessä syömässä pub-lounaan 11 (TARKISTA VUOSILUKU) rakennetussa talossa ja jatkoimme matkaa Liffey-joen rantaa pitkin, kunnes päätimme käydä katsomassa vielä Trinity Collegea. Sielläkin olin käynyt jo joitain vuosia sitten äidin kanssa, mutta eipä tuo haitannut minua ollenkaan. Aamulla saapuneet eivät olleet saaneet nukkua kovin paljoa edellisenä yönä, joten Trinity Collegen jälkeen oli luvassa lepotauko.
Minä olin pirteä kuin peipponen ja päätin lähteä kävelylle katsomaan (St.) Luke'sia, lempitaloani Dublinissa. Äidin kanssa Dublinissa käydessäni asuimme hotellissa lähellä lentokenttää ja Luke's osui päivittäisen kävelymatkamme kaupunkiin varrelle. Jotenkin Dorset Street, jonka varrella siis Luke's sijaitsee, on niin kotoisa ja mukava katu. Aikalailla Luke'sin kohdille päästyäni fibrojalkani olivat jo todella kipeät ja takasintulomatka oli hidas. Silti nautin täysillä jokaisesta retkeni hetkestä.
Kello oli puoli kuusi illalla, kun sitten lysähdin jääkylmän hostellihuoneeni sängylle enemmän tai vähemmän joka paikka kipeänä. Ilmoitin pojille, etten taida selvitä enää mihinkään illalla, otin pienet päiväunet ja lähdin sitten selvittämään, miten selviän ennen kukonlaulua lentokentälle. Sain ohjeeksi mennä Aircoach -bussilla ja näin kartasta missäpäin pysäkki on, mutta enhän minä kuitenkaan löytänyt pysäkkiä ennen kuin kahdesti kadulla apua pyydettyäni. Söin vähän iltapalaa hostellissa ja yritin käydä suihkussa. Mutta en vain mitenkään ymmärtänyt miten suihku saadaan päälle. Käyttöohjeet olisivat olleet poikaa. Yritin kyllä kiskoa ja painaa ka vääntää kaikkia mahdollisia osia, mutta mysteeriksi jäi mitä olisi pitänyt tehdä. Britteinsaarten selviytymiskouluna päätin sitten yrittää pestä hiukseni kaksihanaisessa lavuaarissa, johon ei mahtunut kuin yksineljäsosa päätä. Koskaan, missään en ole pessyt hiuksiani epämukavammin.
Kuten jo ehkä mainitsin hostellihuoneeni oli siis aikamoinen pakastin. Selviytyäkseni sain laittaa viisi kerrosta paitoja päällekäin ja siis aika lailla kaikki mukanani olleet vaatteet. Itseasiassa kylmyys oli minulle kuitenkin hyvästä, sillä muuten olisin ollut vaikeuksissa pakkausteni kanssa. Ryanair kun on hyvin tiukka käsimatkatavarasäädöksistään ja oli vähällä, ettei käsilaukkuni olisi mahtunutkaan reppuuni. Vaatteet kulkee kuitenkin ilman valituksia koneeseen, kun ne on puettuna päälle!
Eilen vietimme sitten Minnan synttäreitä ihan kotona pitsaa syöden ja kilpailimme Minnan kanssa syyllisyydentunteessa ja pahoitteluissa. Minä siksi, ettei Minna päässyt Dubliniin ja itse nautin siitä niin paljon ja Minna siksi, että jouduin menemään yksin. Kumpikin yritti yhtä suurella tenholla vakuuttaa, ettei ollut syytä syyllistymiseen tai pahoitteluihin ja nyt aloitamme sitten helmikuuta puhtaalta pöydältä.
Juttuahan riittäisi, mutta jatketaan tästä sitten toiste, kun Tammikuu on näin saatu hyvin pulkkaan.
St. Patrick's Cathedral aamupäivän omalta retkeltäni
Katedraalin puisto
Vielä omalta retkeltäni: St. Audoen's Church 1100-luvulta, tää oli muistaakseni alueen vanhin Parish church (vai säilynyt sellainen, enpä muista kovin kummoisesti)
Matkaseurani odottelemassa lounasta Brazen Head Innissä (taas älyttömän vanha rakennus arviolta 1198lta)
Trinity Collegen pihaa
Yhä Trinity Collegesta, tuo pallo pyöri kun aluksi katsoimme ja sitten lakkasi.
(St.) Luke's - suosikkitaloni Dublinissa, jonne siis tein iltapäivällä erityisretken. Talon edessä oli niin hieno musta auto, etten uskaltanut ottaa kuvaa lähempää.
Viisi paitaa ja hihat, näillä selvisin Hostellissa ja pakkauksissa.
Tsuua-E
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)