Save You

Olen itkenyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin oh, en edes muista milloin olisin viimeksi itkenyt näin paljon. Kirjoitin viime torstaiksi ensimmäisen version lyhytelokuvakäsikirjoitustani ja sain siitä sitten palautetta ja ajatuksia hiontaan. Tämän viikon aikana viimeviikkoisesta ei ole jäljellä kuin kaksi hahmoa ja heidän välinen suhteensa. Maailmaa ja tarinaa on siis kehittynyt aika paljon.

En koskaan uskonut, että voisin nauttia ihan oikeasta kirjoittamisesta näin paljon. Olen kirjoittanut sisäisestä pakosta pätkiä ja kuvia ja ulkoisesta pakosta esseitä ja artikkeleita (ai niin no tämä blogi on sitten toinen juttu), mutta joko teksti on jäänyt hyvin vähäiseksi tai sitten se ei ole ollut itselleni kovin mielekästä. Tällä viikolla kaikki muuttui.

Olin siis viime viikoksi kirjoittanut auki kuvan, joka oli aiemmin viikolla iskostunut päähäni. Videotuotannon opettajani ja tuotantoryhmäläiseni kanssa sitten keskustelimme käsikirjoituksesta ja he haastoivat minua selittämään mistä on kyse ja miksi niin. Tehtäväkseni muodostuikin tehdä lisää tutkimusta teemaan liittyen ja rakentaa maailmani ja henkilöni ennen käsikirjoituksen kirjoittamista.

Minä rakastan kauniita ja puhuttelevia tarinoita, jotka saa paljon tunteita pintaan ja usein silmät punaiseksi. Yllättäen siis päädyin suhteellisen rankkaan elämänläheiseen aiheeseen. Vaikka tarina ei ole sinänsä ole ollenkaan omasta elämästä, luodakseni maailmani ja henkilöni olen saanut repiä itseäni auki ja käydä läpi kasan omia pelkojani ja kipujani kuin myös muiden.

Jännää oli huomata, että prosessi alkoi tuntua hyvältä ja turvalliselta oikeastaan vasta kun laitoin itseni käymään päähenkilöni prosessin ja elämänkaaren läpi. Torstaina nimittäin kun matkasin Lontooseen käytin tunteja tutkimukseen, ideointiin ja pohdintaan ja tuntui todella pahalta, tietää kuinka päähenkilöni kärsii, kun itse ei voi ottaakaan sitä tuskaa kannettavaksi hänen puolestaan. (Kyllä, ystävystyn fiktiivisten hahmojen kanssa olivat ne toisten tai itseni luomia) Clarksonin Kelly perjantaisessa konsertissaan lauloikin sitten suoraan hämmennykseeni ja avuttomuuteeni. Tällä laululla sain itseni kasaan:

Save Youn avulla siis selvisin omasta käsittelykaudestani ja alun kaaoksestani. Viimeiset pari päivää olenkin jo kirjoittanut sujuvasti ja sydämellä, mutta huomattavasti sopivammalla henkilökohtaisuustasolla. Oli hieno terapiamatka, mutta nyt mielelläni jättäisin itseni vähän kauemmas tekstistäni huilimaan. :)

Videotuotanto on myös siitä jännittävää, että teen tässä kässäriä, joka voi olla koskaan päätymättä mihinkään. Yhden lyhytelokuvan tulemme tekemään tämän kevään aikana, mutta voi olla, että päädymmekin johonkin toiseen. Voi siis olla, että vaikka nyt henkisesti valmistaudunkin kirjoittamaan ja ohjaamaan tämän, oikeasti minusta tuleekin johonkin aivan toiseen genreen kuuluvan tarinan Director of Photography tai äänityyppi tai who knows what. Tämä on kuitenkin varmasti kevytlasku siihen ammattilaiselämään, jossa voidaan tuottaa Pilot -jakso tv-sarjaa ja samalla valmistautua mahdolliseen vuosien tuotantoon ja sitten pilotti ei menekään läpi ja on tehtävä jotain muuta.

Mutta siis It's gonna be alright! on tunnari täällä punamustien postereiden valtakunnassa. Ja sillä mennään päivä kerrallaan...

Tsuua

ps. Olin siis Kaisan kanssa Lontoossa ja oli mahtavaa. Oli tarkoitus tehdä jonkin sortin blogi aiheesta, mutta se saattoi nyt jäädä. Viikonloppu oli kuitenkin varsin omannäköisemme: täynnä musiikkia, laulunsanoja sekä elokuva- ja tv-viittauksia. Muutamia kuvia matkalta näet täältä.