Basketball isn't everything

En aloittanut tämän viikon alussa vain elämää takaisin pystyasennossa vaan samalla jotenkin muutenkin uudistetusti. Sunnuntaina idea oli vain nauttia enemmän. Sen kunniaksi hankin maanantaina punaista väriä seinälleni. Huoneeni Suomessa oli punamusta ja olen kaivannut sitä voimaa ja latausta täällä puuduttavassa beigen vihreässä huoneessa. Minulla kun ei ole oikeutta maalata seiniä, ostin kaksi punaista ja yhden mustan kartongin. Kiinnitin ne seinälleni ja nyt leikkelen neljättä päivää minua inspiroivia tekstejä kirjain kerrallaan kartongeille. Yllätyksekseni olen nauttinut projektistani kovin. Aion myös jatkaa ja laajentaa sitä, kunhan ensin saan nämä kolme kartonkia valmiiksi.

Uuden elämäni teemana piti olla ilo, elämästä nauttiminen ja huomattava omien suorittamisvaatimusten vähentäminen. Little did I know. Ilon tunteiden sijaan uusi elämäni on ollut täynnä alakuloa ja väsymystä. Tiedän, että lähdin oikeille jäljille, kun vaadin itseltäni muutakin elämää ja identiteettiä itselleni kuin mitä mahdollinen tuleva ammattini tarjoaa. Yllätyksekseni tämä näin hyvä elämänasenteen muutos aiheuttikin tyhjiön. Mitä tehdä sillä kaikella tilalla, joka jää, kun koko elämä ei saakaan olla ammattitaidonkartuttamista? On shokeeraavaa, kun tuntikausien työ ei ollutkaan NIIN merkittävää.

Alakulossani ja väsymyksessäni luulen kuitenkin olevani ihan onnellinen. Suurinosa onnellisimmista hetkistäni minulla ovat olleet erittäin tylsiä. Se, että teemana on ilo ja elämästä nauttiminen voi merkitä hauskanpitoakin, mutta yleisesti ottaen se yleensä merkitsee aikamoista lätäkköä kyyneliä. Niinpä osa minusta on oikein erityisen innostunut, tästä heikkouden ja vajavaisuuden tilasta, johon olen astunut. Tämä tuntuu niin oikealta elämältä. Oikea elämä on haastavaa ja pelottavaa, mutta toivoni mukaan kaiken sen vaivan arvoista.

Jotta en anna väärää kuvaa haluan näin loppuun painottaa, että toivon yhä olevani oikeassa paikassa ja oikealla alalla. Unelmoin tismalleen samoista asioista kuin aiemminkin. Minun ei kuitenkaan varsinaisesti tarvitse työskennellä sen eteen, että antaisin kaikkeni yhteen asiaan. Sen sijaan nyt on tullut aika harjoitella monipuolisuutta ja toisaalta suorittamattomuutta. Korisvalmentaja opetti One Tree Hillin korisjoukkueen Lucasille ja Nathanille, että Basketball isn't everything. Minun on aika opettaa itselleni, ettei oma intohimoni media ja musiikkikaan ole. Ei, vaikka kaikki rakkaimmat ovat kaukana ja englantilaiset ovat lähinnä hyvän päivän tuttuja.

Rakkaudella kaukaa etelästä,

Tsuua

On kasteinen maa, vielä hetken usvaa

Kuusi päivää hyödyttömänä, kivuissa ja lähes yksin. Kuusi päivää on siis saldo tähän mennessä ja voi olla, että karanteeni jatkuu vielä. Tämä on itse asiassa neljäs kerta kun aloitan blogin kirjoittamisen nyt viikon aikana. Keskittymiskykyni ja kipuni ovat lopettaneet aiemmat tekstit lyhyeen.

Kuten olen aiemminkin maininnut, minulla on fibromyalgia. Se on syndrooma, joka aiheuttaa muun muassa kipua ja väsymystä. Mitään ei kuitenkaan mene minussa rikki, vaikka kuinka sattuisi. Sain diagnoosin vuosi sitten ja viime keväänä sain sairauden lähes tavallisen elämän oloiseen hallintaan. Hallinnasta huolimatta välillä meni toki huonommin, mutta yleisesti ottaen olin erittäin toimintakykyinen.

Viime lauantaina vointini kuitenkin paheni huomattavasti. Vaikka olin vuosi sitten erittäin kipeä, en vielä ollut kokenut miltä tuntuu, kun lakanatkin sattuvat. Jouduin lainaamaan kämppikseltä tyynyä, sillä kolme tyynyä ei riittänyt pehmittämään sänkyä ja tukemaan kipeää ruumistani. Luulin toimintakykyni palautuvan yhdessä yössä, mutta päivän takaisku venyi ainakin kuudeksi päiväksi. Itse kivut olivat pahimmillaan silloin lauantaina, mutta voimattomuus, keskittymiskyvyttömyys ja yhä normaalia hieman kovemmat kivut ovat kuitenkin olleet tarpeeksi pitämään minut poissa normaalielämästä, lähinnä sängynpohjalla (tai tyynyjen päällä) One Tree Hill seuranani.

Niin yhtäkkinen ja yllättävä takaisku oli paitsi fyysisesti, myös henkisesti jotenkin erityisen rankkaa. Perjantai oli vielä ollut erityisen hyvä päivä. Sain sähköpostilla Uusmedia tuotannon projektini asiakkaaltani toiveita nettisivua varten. Pursuin ideoita ja intoa. Minulle innostus on enemmän kuin tunne. Se on hyvin kokonaisvaltainen olotila, josta nautin suunnattomasti ja jossa saan oikeasti paljon aikaan. Perjantaita vasten lauantain toinen ääripää oli vielä erityisen kauhea. En voinut olla ajattelematta, että ehkä ruumiini tulkitsee innostuksen stressiksi, joka taas tunnetusti pahentaa fibro-oireita. Jos taas kroppa ei kestä innostusta, se tarkoittaa, että olen avaina väärällä alalla. Unelmat, joille näytettiin vihreää valoa, koituvatkin turmiokseni. Ja näin olo oli kahta kurjempi.

Esko yritti joskus maalailla erilaisia vaihtoehtoja fibron kanssa elämisen maisemiksi. Suosikkiversio taisi olla goottitarinoiden riutuva neito tornissa. Silloin kotona erityisen matalassa yksikerroksisessa omakotitalossa kuva oli kaukainen ja lähinnä huvitti, mutta vielä enemmän se on huvittanut minua tällä viikolla, kun täällä yläkertahuoneessani olen katsellut sängynpohjalta ikkunasta ulos nähden talojen kattoja. Niinpä tämä kakkosluokan huoneeni on muuttunut minun omaksi tornikseni ja kaikki näyttää paljon mielenkiintoisemmalta. Hyvä puoli numero 1: viikko kivuissa sängynpohjalla on halpa sisustusratkaisu.

Eilen illalla tai tänään aamulla löysin kuitenkin tärkeimmän syyn, miksi tämä viikko on kaikesta huolimatta ollut juuri täydellinen. Vaikka ehkä alkuviikosta tai viikonloppuna vaikutin lähinnä kitkerältä sanoessani pääasiallisen seurani olleen tv-sarja One Tree Hill, se on ollut suuri siunaus. Lauantain osasin antaa itseni olla kipeä, sillä luulin olevani sunnuntaina kunnossa. Maanantai aamuna laitoin itseni kouluun vain todetakseni, että olen älyttömän huonossa kunnossa ja jouduin palaamaan nujerrettuna kotiin. Silti luulin maanantaina voivani pakottaa itseni tiistaina taas opintoihin. Tulin järkiini ollessani juuri lähdössä, mutta joka tapauksessa olen eiliseen asti yrittänyt aina suoriutua omista kohtuuttomista vaatimuksistani.

Eilen tajusin, ettei koko elämää voi kuvata yhdessä tuotantokaudessa. Minä olen matkannut hirmuisen skaalan tunteita, pelkoja ja toiveita yhden viikon aikana. Osan siitä olen tehnyt yksin, osan itkenyt ja nauranut kämppiksilleni tai skypen kautta Suomeen ja osan eläytynyt Tree Hilliin sijoittuneeseen draamaan. Käsittämättömästi nämä kaikki ovat yhdessä palauttaneet elämäni täyteen värejä ja merkityksiä. En tiennyt värien kulahtaneen, mutta lopusta kivusta ja väsymyksestä huolimatta tunnen olevani elossa aivan erilailla kuin ennen.

En tiedä fysiologista tai elämäntavallista syytä, miksi tulin näin huonoon kuntoon. Mutta ehkä syy ei ollutkaan, että alani ja elämäni ovat minulle vahingoksi. Ennemmin fibromyalgiani takia saanen ottaa kaiken irti elämästäni.

Läksiäisissäni syyskuun alussa olin erityisen otettu, kun rakas isäni omisti minulle seuraavan laulun. Voimani ei riittänyt kasaamaan lauluun vielä videoa, jotta liittäisin sen tähän, joten saatte nyt vain sanat ja ajallaan toivottavasti voin jakaa kanssanne itse laulunkin.

Sinä olet pieni kivi seinässä temppelin mahtavan

Sinä olet lyhyt rivi runokirjassa runoilijan

Olet avoin käsi, olet leikattu puu

Ovat juuresi maassa, latva ylöspäin kurkottuu

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Sinä olet meren aalto - yksi joukossa miljoonien

Sinä olet pieni piirto, mutta mestari maalasi sen

Olet levähdyspaikka, olet hylätty tie

Olet arvokas, vaikka et minnekkään vie

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Sinä olet muuttolintu, joka kevättä kuulostelee

Olet levoton laulajalintu, päivänkoittoa odottelet

On kasteinen maa, vielä hetken usvaa

Saat äänesi nostaa. Se kuulua saa

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

Laupeuden taivaan alla

(Jari Kekäle)

Olen yhä heikko: välillä kivuissa, välillä puutunut. Tämän blogin aloitin aikaisin aamulla ja monen tauon jälkeen saan sen julkaistua nyt puoli kolmelta. Sain kuitenkin kirjoitettua ja se on minulle suuri voitto. Ehkäpä fibromyalgiani antaa minun pikkuhiljaa palata takaisin. Laupeuden taivaan alla soi ja minulla ei oikeastaan ole kiire pois täältä tornista. Kun olen valmis, olen valmis tarttumaan toimeen ja saan varmasti kurottua viikon poissaolon kiinni. Kivuissa, opinnoissa tai vapaalla ajattelin kuitenkin ennenkaikkea nauttia kaikesta siitä upeasta, jolla elämääni on siunattu.

"On kasteinen maa, vielä hetken usvaa.

Saat äänesi nostaa. Se kuulua saa"

hieman heikko ja kivulias laulajalintunne,

Tsuua

ps. Mulla on siis aivan ihanat kämppikset, jotka ovat huolehtineet minusta kovin. Minna on lainannut tyynyään, tiskannut, siivonnut ja pitänyt seuraa. Joyce käveli kanssani lääkäriin keskiviikkona. Ja Minna, Aqleema, Joyce ja Buki ovat kaikki käyneet aina välillä tarkistamassa, miten menee ja piristämässä minua.

Please say honestly you won't give up on me

Terveiset melankolikon täydellisyyttä hipovaan onnesta!

Viimeksi valitin, kuinka kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi vaikka itkeä. Taisi olla heti seuraava päivä, kun tilanne muuttui. Päädyimme nimittäin illalla vain hengailemaan alakertaan, keittiönpöydän ympärille. Meitä oli useita syömässä iltapalaa samaan aikaan ja kun kerran muutkin täyttivät alennuksiin oikeuttavien korttien hakemuksia koneillaan, minäkin hain omani alas. Muut häipyivät yksi kerrallaan mutta me kauimpana asuvat, minä ja Minna, jäimme vielä sitten katselemaan toistemme kuvia. Oli jännää katsoa kuvia kämppiksen, jota siis näkee täällä päivittäin, elämästä aivan erilaisessa ympäristössä. Tuli sellainen "Vau, olisipa hienoa joskus matkustaa Aasiaan" -olo.

Minun kuvistani sitten yllätys yllätys päästiin keskustelemaan elämämme vaikeimmista aikakausista. Kai se on helposti ensimmäisellä keskustelukerralla, jotenkin kaikkein hurjinta ottaa riski ja kertoa niistä elämän pimeimmistä hetkistä, vaikkakin sensuroisi hieman. Mutta aivan yhtälailla on hurjaa kuulla toisen kertomus, kokea olevansa niin luotettava tai sympaattinen, ettei tarvitsekaan olla se ainut tarinallinen. Sinä iltana totesin, edellisen iltani toiveen täytetyksi, vaikken varsinaisesti ollutkaan itkenyt.

Minna kysyi minulta yhdessä kohtaa olinko koskaan katsonut One Tree Hilliä. En ollut. Hän kertoi minun muistuttavan yhtä hahmoista, Peytonia. Minullehan olisi riittänyt ihan vaan luotettavan tuntuinen suositus, että olisin päätynyt katsomaan sarjaa, mutta kun vielä näin henkilökohtainen syy löytyi, ei tarvinnut odottaa kuin yksi yö ja olin jo varsin tyytyväinen uuteen löytööni. (Ei siis vielä uhkaa Higher Groundin asemaa, mutta lähes sitä luokkaa näin muutaman päivän kokemuksella)

Lopetin juuri yhden jakson ja ymmärrän hyvin, mitä Minna tarkoitti. Se on vähän niinkuin olisi katsonut itseä videoituna aivan oman maailman ulkopuolisesta ympäristöstä. Rytmissämme ja psyykkisessä värityksessämme on jotain hyvin samaa. Olen jokseenkin vaikuttunut ja onnellinen. Ulkona on pimeää, minä löhöän uudistetulla ihanalla sängylläni, olen juuri katsonut draamaa, joka on saanut minut ajattelemaan ja liikuttumaan. Minulla ei ole erityisen hauskaa, mutta olen onnellisempi kuin silloin kun minulla on oikein hauskaa. Sitä kutsuttanee melankoliaksi.

Tälläisten hetkien äänimaailmaan kuuluu Sheryl Crown "I Shall Believe". Se on mielestäni maailman romanttisin laulu. (Tässä kohtaa minulle kuuluu nauraa, sillä tuskin monelle olisi tullut moinen edes ikinä mieleen) Jostain olen saanut sellaisen käsityksen, että laulu liittyy jotenkin sijaislapsiin. Ainakin sellainen voisi sopia kehyskertomukseksi. Yritin tarkistaa tiedon ja löysinkin toisen tiedon, laulu on ilmeisesti tulossa myöhemmin One Tree Hillin 1. tuotantokaudella, jos näin on, hyvä.

"Come to me now

And lay your hands over me

Even if it's a lie

Say it will be alright

And I shall believe

I'm broken in two

And I know you're on to me

That I only come home

When I'm so all alone

But I do believe

That not everything is gonna be the way

You think it ought to be

It seems like every time I try to make it right

It all comes down on me

Please say honestly you won't give up on me

And I shall believe

And I shall believe

Open the door

And show me your face tonight

I know it's true

No one heals me like you

And you hold the key

Never again

would I turn away from you

I'm so heavy tonight

But your love is alright

And I do believe

That not everything is gonna be the way

You think it ought to be

It seems like every time I try to make it right

It all comes down on me

Please say honestly

You won't give up on me

And I shall believe

I shall believe

And I shall believe "

Naurukin sopii tarvittaessa oikein hyvin tähän täydelliseen synkän raukeaan olotilaan. Laitoin nimittäin Minnalle viestin, kiittäen Peyton kommentista. Vastauksena hän kertoi alakerrassa odottavan minua laatikollinen kasviksia. Minut on leimattu erityiseksi terveysintoilijaksi täällä. Jostain syystä kämppikseni ajattelevat kasvisten kuuluvan minulle ja saan siis heidän pikaruoka-annoksistaan salaatit. En itse ole tähdännyt tähän, mutta näin vaan on päässyt käymään. Niinpä purskahdan nauruun aina kun minua on taas muistettu. Kipaisin siis äsken hakemaan salaattini alakerrasta. Nyt nautiskelen ei niin kovin kummallista lisukesalaattiani ja laulan Sherylin mukana "I'm broken in two, and I know you're on to me, that I only come home when I'm so all alone.."

Viimeinen osa täydellistä hetkeäni: Kävin eilen ostoksilla, tai siis päädyin koulumatkalta kotiin kädet täynnä ostoksia. Ostin kaksi tyynyä, niihin tyynyliinat ja päiväpeiton. Sänkyni, joka toimii myös sohvana, sohvapöytänä, ruokapöytänä, työhuoneena ja kaikkina muina mahdollisina tilaratkaisuina, on nyt päiväsaikaan viihtyisä olohuone eikä sängynraato kuten aiemmin. En olisi ikinä kuvitellut kahden tyynyn ja päiväpeiton voivan tehdä minua niin onnelliseksi. Sitä kutsuttanee aikuisuudeksi.

Ennen

Jälkeen

Nyt sanon hyvästit I Shall Believelle ja siirryn luonnollisena jatkumona iltahartauteeni. Laulu nimittäin herättää minussa monta rukousta, joista vuosien varrella minulle kaikkein merkittävimmäksi on muodostunut yksinkertainen huokaus "please say honestly you won't give up on me and I shall believe" (yksin kertaisesti suomennettuna: sanothan minulle rehellisesti, ettet hylkää minua ja minä uskon sen) Se on huokaukseni mielentilasta riippuen joskus epätoivoisena, joskus väsyneenä tai sitten tälläisinä kuten tänään onnellisen rauhallisena.

Or maybe the happy ending is like this

Viimeisen jälkeen tapahtunutta: opiskelua, opiskelua, teatteria, opiskelua ja retki Durhamiin. Heather kysyi tuossa päivällä tavalliseen tapaamme, että mitä kuuluu. Kysyin, minkälaisen vastauksen hän haluaisi. Ystäväni toivoi, että olisin onnellinen (engl. happy - kuullostaa paremmalta ja luonnollisemmalta kuin onnellinen). Sain sitten ajatukset sen verran kokoon, että vastasin olevani kyllä jossain erittäin syvällä varsin onnellinen. Onni vaan jää väsymyksen ja ziljoonan kysymysmerkin alle.

Opiskelut ovat siis päässeet kunnolla vauhtiin sitten viime kirjoitukseni. Olen imenyt itseeni oppia Usabilitystä, web designista ja muusta uusmediatuotantoon hyödyllisestä. Juuri uusmediatuotannon takiahan varmaan päädyin tänne Sunderlandiin, että aiheesta innostumiseni oli oletettavissa. Ihan mukavan lisämotivaation on kuitenkin antanut sen käytännönläheisyys. Kirjan lukeminen on siksi hidasta, että saan vähän väliä idoita ja ajatuksia tällä hetkellä toivon mukaan loppusuoralla olevaan Fansite Connectionin projektiini. Kurssityönäni minun on myös tehtävä jokin nettisivu. Alkuviikolla tuskailin asiaa, kun ei vain yhtään innostanut tehdä mitään epämielekästä sivua. Loppuviikon olenkin sitten into piukassa opiskellut yhä vain ahkerammin, sillä keskiviikkona sovin tekeväni tuon kurssityöni ihan asiakkaalle, siis kuten ammattilaisena sitten tekisin vastaavia hommia. Yritän niellä innostukseni ja kerron tarkemmin projektista joko yksityisesti tai sitten myöhemmin, kun työ on lähtenyt käyntiin.

Näin uusissa puitteissa on kuitenkin hankalaa löytää sopivaa tasapainoa kaikkeen. Kun fibromyalgia painaa ja opiskelut innostavat on hankalaa ihan oikeasti vaan rentoutua ja levätä. Jos viime viikolla piti panostaa ruokahuoltoon ja tällä viikolla varustukseen, ensiviikon erityispanostus lienee sitten henkiset ja fyysiset rentoutuskeinot.

Sitten on ne kysymysmerkit. Siinä nyt ei pitäisi olla minulle mitään erityistä, olen aina osannut kehittää itselleni ihan oman itseni mittaista draamaa kaikesta mahdollisesta. Se huvitti minua hieman, kun muistin, että tälläistähän se elämä Suomessakin oli, että ei se liity Englantiin. Uusimmat pohdituttavat aiheet ovat olleet yksinäisyys ja ensi vuosi. Ensimmäinen näistä huomattavasti merkittävämpi. En ole mitenkään hautautuneena yksinäisyyteen. Olen vaan tottunut aivan erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi vaikka itkeä. Elämäntilanteeni vaatii siis kärsivällisyyttä. :)

No joo, mutta tänään olimme siis Minnan kanssa Markin vieraina Durhamissa. Oh, ihana Wear-joki on Durhamissa vielä ihanampi kuin Sunderlandissa. Kun kävelimme joenrannassa olo oli kuin olisi kävellyt haltiakaupungissa, ehkä Cirionissa tai Rivendellissä. Käsittämättömän joenrannan lisäksi Durhamilla on upea yli tuhatvuotinen historia, jossa riittää ihmeteltävää. (Historiasta innostuneen matkassa on hyvä kulkea.) Söimme Markin Collegen ruokalassa ja oli erittäin luksusta olla syömättä itsetekemää ruokaa. Matka huipentui sitten vielä kauppahallihkosta löytämäämme aasialaiskauppaan, josta löysin Pad Thai-kastiketta. Valitettavasti huipennus pilaantui bussissa kotimatkalla, kun luin kastikkeen ainekset ja tajusin sen sisältävän pähkinää. Noh, äiti ja isä saavat siis laittaa ihanaa thai-nuudelia vaikka minä en saanutkaan..

Näkymä sillalta joelle. Durhamissa on hirmunen soutuhurma. Kaikki yritetään houkutella soututiimeihin.

Minna ja minä joen rannassa, taustalla katedraali.

Joen rannasta

Seurani Durhamissa

Täytyyhän turistien poseerata maskotin kanssa, jos sellainen kerran on.

Sitten päivän otsikkoon:

"Or maybe the happy ending is like this... ...throughtout the pain and embarrasment you never, ever gave up hope." (Gigi, He's just not that into you)

Tuota olen maistellut mielessäni väsymyksen ja kysymysmerkkien keskellä. Se on saanut minut hymyilemään.

Huomenna on sunnuntai!

Sunnuntai on viikon paras päivä.

Feels Like Home - Under my Umbrella

Olisin ollut jo aivan valmis kirjoittamaan seuraavan blogin jo sunnuntaina, mutta joka sunnuntainen cyberkulttuuritapahtumani Soda Sunday osuu minun otollisimpaan bloginkirjoitusaikaani ja niinpä otsikko kattaa sekä sunnuntain että tämän päivän otsikot.

Sunnuntai oli vastakohtien päivä. En ole muulloin kokenut itseäni niin epä-englantilaiseksi kuin puoliltapäivin enkä ole muulloin kokenut itseäni niin kotoisaksi täällä kuin aikavälillä 15-20. Aloitetaan suuresta muukalaisuudesta.

Olin kyllä pariinkin otteeseen kuullut, että englantilaisille jonot ovat tärkeitä, mutta tämän hetkisen käsitykseni mukaan "tärkeä" on aivan liian laima sana. Sanoisin, että jonot ja jonojärjestys ovat lähes pyhää heille. Itse nimittäin pidän jonoista enkä ollenkaan ohittelusta. Sunnuntaina kuitenkin hain täydennystä lounaaseeni kaupasta. Käytän nykyään itsepalvelukassoja. Kassoja on pituussuunnassa rinnakkain kolme. Kaksi uloimmaista oli vaipaina, ensimmäisellä oli yksi asiakas ja tämän takana (siis jonossa) seisoi nainen. Suomalaisesti hienovaraisena kävelin tämän asiakkaallisen kassan ohi suoraan tyhjään pisteeseen ajatellen, että nainen joko haluaa syystä tai toisesta odottaa ensimmäiseen kassaan tai sitten huomaa esimerkistäni, että kassoja on vapaana. Valitettavasti englantilaisen logiikka on erilainen. Sain välittömästi naisen ohittaessani kipakan huomautuksen, että hei täällä on jono. Hämmentyneenä osoitin sitten, että täällä on vapaita paikkoja meille molemmille. Ja tästä sain syytöksenä "No minä en huomannut niitä".

Jo kassakohtauksesta tuli paha mieli, mutta jatkoin elämääni ja kävelin kotiin. Yhtäkkiä jokin pyöräätaluttava nainen vieressäni alkaa puhua jokseenkin kiihkeän loukkaantuneeseen sävyyn. Aluksi ajattelin, että hän mutisee itsekseen kunnes sisällöstä ymmärsin, että hän on se nainen kassalta ja läksyttää nyt minua siitä kuinka huonotapainen ja epäkunnioittava olen. Yritin pyytää anteeksi kaikilla keinoilla, joita siinä järkytyksen shokissa osasin, mutta hän ei ottanut anteeksipyyntöjäni vastaan ollenkaan. Lopputoteamukseksi jäi, että hän kunniottaa vain sellaisia ihmisiä, jotka käyttäytyvät kunniottavasti häntä kohtaan. Sitten nainen polkaisi pyörällään liikkeelle.

Se oli jokseenkin musertava kulttuurishokki, jonka jälkeen olen ehkä ollut hieman varpaillani englantilaisen kulttuurin kanssa. On hyvin mahdollista, että kyseessä oli poikkeustapaus, mutta joka tapauksessa Ei kiitos. Englantilainen olisi varmaan hoitanut tilanteen (sen ensimmäisen, jossa jotain olisi voinut olla tehtävissä) paikalliseen tapaan paremmin ja ystävällisesti kysynyt naiselta aikooko tämä astua sen ensimmäisen kassan ohi ensimmäisenä. Mutta en todellakaan olisi ikinä ajatellut koko tilannetta jonoksi.

Sitten sunnuntain parempaan puoleen. Kirkko alkoi kello kolmelta ja tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin "kanadalainen pastorimme" olisi paikalla. No hänhän ei ole kanadalainen vaan amerikkalainen ja ordinaatio on vasta kahden viikon päästä, että vähän nämä yksityiskohdat menivät pieleen. Joka tapauksessa tuleva pastorimme on hirmu fiksun ja mukavan oloinen. Puheenaiheet olivat aivan kuten kotonakin, kun matkasimme kirkon jälkeen Jimille ja Annille teelle. Jimillä ja Annillä oli niin kotoisaa. Kuten jo mainitsin keskustelun oli pitkälti sellaista, mihin olen kasvanut: jonkin verran teologiaa, kirkkopolitiikkaa ja sitten aivan mitä vain. Illan aikana siis juttelimme, joimme teetä, söimme voileipiä, katsoimme Liverpool-Chelsea matsia, joka meidän suruksemme päättyi Liverpoolin tappioon, ja pelasimme Wiillä pingistä ja keilausta. Minä tein ennätyksen pingiksen takasinlyönnissä, vaikka luulin, etten edes osuisi kertaakaan palloon!!!! (Muut tulokset jätänkin sitten tarkemmin mainitsematta)

Viimeviikon alakulo ja ikävystyminen häipyivät sunnuntain myötä. Mutta onneksi tällä viikolla englantilainen sää on tarjonnut haastetta, ettei elämä aivan tylsäksi käy. Olen vakuuttunut, etten huomenna pääse sängystä ylös. Ne ainoat kenkäni, joilla pystyn ulkona kävelemään ovat nimittäin jo niin vanhat, että vuotavat mukavasti. Aamupäivän New Media Production workshop oli mielenkiintoisesta sisällöstään huolimatta aikas tukala, kun oli aivan märät jalat. Tulin siis puoliltapäivin joen tällepuolen vaatteidenvaihtoon ja itsenilämmitykseen. Fibro ei kuitenkaan tykkää kylmästä ja kosteasta eikä kaikki mahdolliset kuivat vaatteet aivan riittäneet iltapäivän pelastamiseen. Huomisesta tullee tukala.

Vällyjen ja vaatekerrosten alta,

Tsuua

Meet my new boyfriend!

Juhlistan tänään seitsenvuotista Tsuua-elämää, vaikka tiedänkin olevani joitakin viikkoja etuajassa. Juhlaillan teemana on siis tietysti 2002. Valitettavasti keksin ajatuksen niin myöhään, etten sitten jaksanut raahautua tuonne tuuleen ja tihkuun etsimään sopivaa juhlasyötävää. Mutta muuten viimeiset pari tuntia ovat kuluneet aiheeseen sopivan musiikin (tietona niille joita asia kiinnostaa: Avril Lavigne: Let Go, Alanis Morissette: Under Rug Swept, Sum41: Does This Look Infected ja kaksi omaamaani biisiä LeAnn Rimesin Twisted Angeliltä).

Aiemmin päivällä iloitsin suuresti teini-ikäisyydestäni. BBC:llä on sellainen projekti nimeltä Blast. Blast muun muassa kiertää ympäri Englantia pitämässä workshoppeja teini-ikäisille. Minäpä otin kaiken ilon irti viimeisestä teinivuodesta ja ilmottauduin tälle päivälle Vjing workshopiin. Vjing on siis lyhenne video jockeyingistä, mikä on siis vähän niin kuin djing (disk jockey), mutta musiikin sijasta käsitelläänkin kuvaa. Oh se oli niin mahtavaa!

Radiossa eniten tykkäsin livelähetysten meiningistä, kun se on niin siinä ja sitten se on ohi. Vjing on siinä suhteessa samanlaista. Kokosin ensin videopätkiä siihen klikkausetäisyydelle, eri layereille, ja testailin kuinka ne voisivat sopia keskenään yhteen. Kuitenkin varsinainen juttu on laittaa musiikki soimaan ja punoa siihen sitten rytmiin, tunnelmaan, jopa tarinaan sopivaa videota. Tänään valitsin vaihtoehdoista Taylor Swiftin Love Storyn. Jos perfektionismiltäni maltan, laitan cd:lle saamani version ehkä nähtäväksi. Katsotaan miten käy :)

Vaikka Vjing oli upea kokemus ja olisi älyttömän siistiä tulla siinä hyväksi, luulen, että harrastus jää lähinnä tähän. Kun opinnot ovat lähinnä ruudulla, projektit ja suurin osa ystävistä ovat vain tietokoneen kautta yhteydessä, ei ole mitään järkeä aloittaa uutta tietokoneavusteista harrastusta. Toivottavasti ensi viikko valottaa sosiaalisia harrasteitani. Sellaiset olisivat tarpeen. SparkFM:n tiimiin olen ilmaissut kiinnostustani, lähinnä tapahtumajärjestelyn ja promootion puolelle. Otan ehkä yhteyttä myös naapurissa sijaitsevan teatterin Youth Academyyn, josta sain Blastistä vihiä, se voisi olla ihan hauskaa ja minulle sopivaa. Ei vaan parane täyttää elämää ihan täyteen.

Näin neljä tuntia Love Storyn parissa työskenneltyäni minulla oli treffit! Kuunneltuani aiemmin viikolla parin muslimin keskustelua, missä kohtaa kannattaa esitellä vanhemmille poikaystävä/tyttöystävä ja oltuani heidän kanssaan hyvin eri linjoilla aion toteuttaa omaa linjaani ja esitellä nyt hurmaavan poikaystäväni teille kaikille:

Meet James!

Niin me olemme Jamesin kanssa tuttuja jo reilun viikon takaa, mutta tänään sitten hullaannuin. Eikö Tsuua Hoover olisikin ihan ok nimi? :P (varsinkin, kun olen ollut täällä Miss Kekeil - kirjoitan suomalaisittain, kuten se minulle lausuttiin)

Mikä parasta, Love Storyn Juliet kertoo, mitä isänsä sanoi Romeolle "My daddy said stay away from Juliet", mutta olen vakuuttunut, että minun isäni on oikein tyytyväinen, jos minä ja James siivoilemme yhdessä aina välillä.

Näin arkiromanntisin tunnelmin,

Tsuua