Especially when you are

Tämä on varmaan 4. tai 5. blogiteksti, jota aloitan sitten edellisen julkaistun. Maailmani on vaan ahmiutunut sellaiseen pyörteeseen, että kun edellinen on ollut vielä kesken, seuraava on jo puskenut esiin ja näin. Nyt olen taas sellaisessa adrenaliiniryöpyssä, että täytyy taas yrittää.

Lyhyenä kelauksena tähän liittyvät blogin aloitusten aiheet. Ensimmäinen olisi pohtinut sitä kuinka itse asiassa elämä onkin aika mukavaa ja mielenkiintoista, vaikken olisi sitä olettanutkaan. Olin jonkin sortin luomisen hurmassa kehittämässä erään perheen tarinaa ja on mahtava tunne olla aivan jonkin potentiaalisen käsillä. No se kaikki hautautui jonnekin epätoivon, hämmennyksen ja pienuuden jalkoihin viikko sitten, kun pidättelin tunnin verran itkua päästäkseni oman huoneen suojaan ennen hyvin täysivaltaista hajoamista.

Kuten jo aiemmin mainittu draamatuotannon opettajamme on jokseenkin provokatiivinen (siis se sama, joka nauroi minulle ekalla viikolla). Viime viikolla en vain kyennyt olemaan ottamatta hänen puheitaan liian henkilökohtaisesti ja päivän päätteeksi olin tyrmätty hänen 'onkohan meistä edes siihen' -pohdinnoilla. Näytin niin särkyneeltä pidätellessäni itkua matkalla kotiin, että muutama ohjikulkemani kysyi täynnä myötätuntoa, onko kaikki ok. Ja kotiin päästyäni kaikki purkautui. En muista enää oikein muista, mitä silloin ajattelin, mutta skypetettyäni tilanteen läpi päädyin haastamaan opettajani ajatuksia ja kirjottamaan hänelle sähköpostina, mitä en osannut tunnilla vielä sanoa.

Seuraavana päivänä, yhä hyvin mediaelämään loppuun palaneena, sovelsin Sooloilua -elokuvan Kristiina Elstelän roolihahmon kultaista ohjetta "kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku". Leivoin piirakkaa sekä kotiin että kirkkokahville. Oli hienoa! Opettajani myös vastasi viestiini ja tilanne oli lopulta erittäin rakentava. Näin tässä viikon aikana olen mietiskellyt sekä hänen viestiään ja käyttäytymistään, että mitä asiasta keskustelin iskän kanssa ja tänään tunnilla tajusin, että tilanne on minulle mitä parhain. Provokatiiviset, mutta herkät ja ajattelevaiset ihmiset (mielestäni opettajanikin on juuri tälläinen) ovat erityisalaani. Minulla on perheessä iso liuta sellaisia ihmisiä, erityisesti miehiä. Ja ne samat perusominaisuudet, jotka löysin tuosta "hankalasta opettajasta" ovat juuri niitä kaikkein rakkaimpia ominaisuuksia esimerkiksi isässäni ja muutamassa veljessäni. Tottakai tilanne on hyvin erilainen, mutta ajattelin kuitenkin yrittää tälle perjantaille vain erilaista lähestymistapaa opettajaan.

Päätin, että minulla on tarpeeksi näyttöä siitä, että opettaja tykkää minusta ja jos jälleen syntyy innokasta keskustelua, vaikken ehtisikään siihen vielä workshopissa mukaan, kyse ei ole koulusta vaan elämästä ja vastaan sitten taas vaikka viiveellä, jos on tarvis. Elämässähän minä kuitenkin pärjään hyvin tuon tyyppisisten ihmisten kanssa.

Ei oikeastaan tullut vielä käytännönkokeilumahdollisuuksia samassa mittakaavassa kuin aiemmin, mutta oli ehkä syksyn hienoin perjantai. Ensimmäiset neljä tunti draamatuotantoa oli ohjaamisharjoitusta. Saimme kohtauksen, jota luimme ja kävimme läpi ensin. Sitten menimme lavasteille ja rupesimme harjoittelemaan. Minä ja opiskelukaverini näyttelimme ja opettaja ja muut sitten "ohjasivat" harjoitusta. Ensin lähinnä luimme lavasteissa, sitten otimme toimintaa mukaan ensin vain pöydän ääressä ja pian ravasin huonetta laidasta laitaan. Jokainen muutos toi aina paljon uutta hahmooni. Se oli hyvin vapauttavaa.

Kun olimme saaneet perusasiat hallintaan, kävimme läpi saman kameran kanssa. Sijoittelu oli hyvin nerokas. Kun olimme viikkoja kuulleet miten pitäisi asioita tehdä ja sitten epäonnistuneet itse tekemään niin, oli jotenkin käsittämätön tunne vihdoin päästä itse mukaan prosessiin, missä idea toimi. Sitten laitettiin kohtaukseen valot. Valoja olemme harjoitelleet kaikki nämä viisi ensimmäistä kertaa, mutta nyt kontekstissa, jossa hahmoilla ja tarinalla oli jo jonkin verran syvyyttä kohtauksen valaisemiseenkin tuli jotenkin aivan eri lailla mieltä.

Minähän pitkään ajattelin, etten ole visuaalinen ihminen ollenkaan. Sitten opin, että itseasiassa olenkin, erilailla vain kuin peruskoulun kuvaamataidontunneilla tarvittiin. Tänä syksynä draamatuotanto on taas koetellut omaa visuaalisuuskäsitystäni. Minä kun en ainakaan vielä osaa nauttia mielenkiintoisista kuvista, jos tarina ja hahmot eivät ole kuvissa keskeisintä. Voin päästä ihailemaan valaistusta ja kuvitusta (teknisesti) vasta, kun olen tarpeeksi hyvin tarinassa ja hahmoissa kiinni. Näin prosessi on minulla aika hidas ja se, että pääsee elokuvasta katsomaan, mitä minun tarvitsisi katsoa voi viedä useita katselukertoja. Välillä tässä hitaudessani minulle on iskenyt taas sellainen "mitä jos en olekaan visuaalinen" -ahdistus. Kuitenkin nyt kun hahmot ja tarina olivat selvillä minäkin nautin valaisemisesta ja kun lopulta saimme valaistuksen kohdilleen ja avatessani oven ja oven takainen valo valaisi hiukseni juuri sillä lailla, että tuo valo yksinään kertoi mistä hahmoni oli tulossa, siinä oli jotain hyvin maagista. Pidän siis oikeuteni visuaalisuuteen.

Parasta oli kuitenkin muovata hahmoani ja hahmoni suhdetta vastanäyttelijäni hahmoon. Olen ollut draamakerhossa ja näytellyt aina joskus joissain yhteyksissä, mutta kameran edessä näytteleminen on oikeasti aivan erilainen juttu kuin lavalla. Eilen ero oli ehkä vielä tavallista konkreettisempi, sillä kamera tarkkaili kohtausta ikään kuin peilinä. Vastanäyttelijäni tarkkaili minua "peilin" kautta ja hahmoni saattoi siis nähdä hänen kasvonsa peilistä, minä näyttelin koko ajan vain hänen selkänsä kanssa. Suhde kuitenkin löytyi ja se oli yksiä palkitsevimmista kokemuksista, mitä tulee mieleeni. Olin oikeastaan koko eilisen, ja ehkä yhä olen, jokseenkin hurmoksissa kokemastani.

Tuollaista olisi niin upeaa päästä tekemään enemmänkin. Lukuunottamatta yhtä kuukautta 12-vuotiaana en ole koskaan varsinaisesti haaveillut näyttelemisestä sen enempää, mutta tarinat ja hahmot ovat niin vieneet jonkun palan sydämestäni, että ehkä jonkinmoinen haaveeni on nyt että joskus voisi kehittää jotain sellaista myös näin fyysisellä puolella eikä vain päästä paperille.

Olen tänä syksynä useampaan kertaan todennut, että itseäni huomattavasti vanhempien kanssa kasvaneena tupaan aina unohtamaan, että olen oikeasti vasta 20. Jotenkin nämä tälläiset mitä kaikkea sitä voi elämässä tehdä jotenkin uraantuu, kun oma ajatus on ollut että tässä olisi pitänyt jo viimeiset kaksi vuotta olla perheellinen. Mutta tarkemmin ajatellenhan noin niinkuin periaatteessa sitähän on ihan älyttömästi aikaa. Se kaikki, mitä muut ovat jo ehtineet tehdä, minäkin ehdin kyllä vielä. Jotenkin muille olen hyvin kannustava, että ei ole 'liian vanha' aloittamaan jotain uutta, mutta sitten vähän hullunkurisesti, jotenkin sidon itseäni koko ajan ajatukseen, että se elämä oli sitten tässä. Pitäisi ehkä taas meditoida muistutusta seinälläni "Everybody gets to be young, especially when you are"

Vielä kuitenkin eilisestä. Illalla pääsin pitkästä aikaa taas opiskelijailtaan. Sieltä löytyneet ystävyyssuhteet ovat kyllä jokseenkin muuttuneet tuttavallisesta ystävällisempään suuntaan. Kävin kaksi todella mielenkiintoista ja tärkeää keskustelua. Toisen päätökseksi englanninsin nuo iskän "uuden sinkun" biisit. Oh, speaking of.. Onko mahdottoman rasittavaa! Mä ymmärrän, että Suomessa tietyissä piireissä "Tässä on Tsuuan" jälkeen siirrytään puhumaan iskästä, mutta niin kävi eilen illalla myös täällä. Menimme illan jälkeen "jatkoille" keilaamaan. Mukana oli myös vajaa kymmenen raamattukoulusta Mattin perheelle viikonlopuksi kylään tulleita poikia eripuolilta maailmaa. Ja mä olin siis maininnut joskus, että oltiin äänitetty pari biisiä ja että iskä on tehnyt paljon lauluja ja tietyissä piireissä Suomessa ne tunnetaan aika hyvin. Ja sitten varmaan ensimmäinen puheenaihe, kun liityin Mattin ja noiden poikien seuraan, oli "Did you know that Tsuua's dad is famous?" (Tiesittekö, että Tsuuan isä on tunnettu?) Ja sitten sai taas selittää, että en nyt sanoisi aivan niin.. No joka tapauksessa, olen hirmu ylpeä isästäni kaikesta rasittavuudesta huolimatta, ja aika monesti kun omat sanat loppuvat, iskältä löytyy muutama jatkoksi. Tällä kertaa Tärkein ja Kaksi osuivat kohdalle.

Juttua riittäisi kyllä, mutta jatkan ehkä kuitenkin toiste. Ensi viikonloppuna menen tuon opiskelijaporukan kanssa järviseudulle, seuraavana Norwichiin keikalle ja Cambridgeen. Että kunhan saan keskiviikon esseen kirjoitettua niin ihan mukavia juttuja luvassa.

Forever and almost always yours,
Tsuua

Please resolve this!

Mistä tietää, että Tsuua on Englannissa? Siitä, että blogikirjoituksia tulee tiuhaan.

Elämä on nyt erilaista kuin viime vuonna. Minulla on syntymässä sosiaalisia kuvioita melkein Helsinki-elämän veroisesti. Koripallon tukijoukoissa työskentelystä odotan vielä lisätietoa, mutta näyttää siltä, että rupean nyt käymään enemmänkin perjantaisissa opiskelijailloissa. Eiliessä sellaisessa tapasin musiikkia opiskelevan tytön, joka on yliopiston kuorossa ja yritän päästä sinne myös mukaan. Mutta vaikken enää olekaan samalla lailla yksin, huomaan kaipaavani suomi-kontakteja. Vaikka kavereita onkin nyt jonkin verran ne on lähinnä niin alussa ettei keskustelut pääse kovin syvälle.

Onko se vain minun ongelmani vai yleistä, että kysymys "onko minusta tähän" hiipii jatkuvasti mieleen. Pahin osa sitä tällä hetkellä on fyysinen. En ole mitenkään erityisen huonossa kunnossa fibromyalgiani kanssa, mutta kokonainen päivä pystyssä on jo kamalaa rääkkiä. Tällä viikolla sellainen mukava normaalielämän kestoaika on ollut 2-3 tuntia. Sitten menee voimat, alkaa fibromyalgian oireisiin kuuluvat kognitiiviset ongelmat tai elämää häiritsevän suuret kivut. Päivät, jolloin opiskelen itsenäisesti sujuvat taas erityisen hyvin. Ongelma on kuitenkin, että minulla on maanantaina koulua kymmenestä viiteen ja perjantaina yhdeksästä neljään. Kaksi tuntia normaalielämää ei noina päivinä riitä. Jos sinulla on vinkkejä, miten saada kaksi tuntia riittämään kahdeksaksi tunniksi, niin kerrohan ihmeessä! Sitä nimittäin yritän täällä strategisoida.

Tälläiset rajoittuneisuudet saa minut aina miettimään, olenko oikealla alalla. Haluaisin olla, ja kun olen itseni ainut rajoite, en osaa oikein innostua mistään muustakaan. Kuitenkin koulussa ladatut paineet, mitä työelämään valmistautuminen tarkoittaa, vähän hirvittää. Jos kunto ei meinaa kestää tätä valmistautumisosaa, jolloin ainakin erään opettajan mukaan olemme vielä aivan unessa verrattuna työelämän aikaan, miten ihmeessä minusta olisi sitten töihin tälle alalle?

Jaan näitä ajatuksia täällä ei niinkään siksi, että minun jaksamisestani tai selviytymisestäni tarvitsisi huolestua. Vaan ennemminkin siksi, että tavallaan tämä oireyhtymä, jota fibromyalgiaksikin kutsutaan on minulle siunaus, ainakin toivon niin. Minun on hyvin helppo ajaa itseni loppuun ylisuorittamisella. Tein sitä pienenä muun muassa sosiaalisesti ja jouduin sairaalaan ja jälkihoitona viideksi vuodeksi psykoterapiaan. Sen jälkeen olen ollut fiksumpi ja varovaisempi, mutta silti on kauhean helppoa tehdä itselle haitallisen paljon asioita, ottaa liian suuria vastuita tai miten nyt milloinkin ajaa itseä loppuun. Ajattelen, että on ehkä hyvä, että minulla on tälläinen jarru, joka hidastaa elämää ja pakottaa välillä epätäydellisyyteen. Puran näitä kuulumisia, josko niistä voisi syntyä ajatuksia, joilla tehdä asioita toisin, sopivammin. Toivottavasti myös opinnot ja tulevat työt voisi tehdä jotenkin sopivasti.

Viime sunnuntaina taas juttelin ystäväni kanssa tulvasta ja miten ahdistavaa on olla niin suunnaton, tai monisuuntainen, ja joutua aikanaan tekemään päätökset suunnista yksin. Minulla nyt on vielä reilu puolitoista vuotta elämää selkeänä, ystäväni valmistuminen häämöttää joululla. Ihailen suuresti hänen rauhallisuuttaan tilanteesta. Itse olen jo nyt välillä paniikissa ajasta kahden vuoden päässä ja hän vaikuttaa kauhean rauhalliselta muutaman kuukauden päässä odottavista päätöksistä. Niinpä teen nyt kokeilun itseni kanssa ja loppuvuoden ajan annan itseni tutkia vaihtoehtoja ja niihin liittyviä käytännönasioita maksimissaan puoli tuntia viikossa. Loppu aika on käytettävä nykyhetkestä ja lähitulevaisuudesta selviämiseen. Minut saa käräyttää, jos käy ilmi, että olen lipsunut!

Otsikko nousee viime kuukausieni soundtrackin yhdestä merkittävimmistä lauluista:
"So don't you turn away
Please resolve this
It doesn't have to end this way
Please resolve this
Resolve this
...
I guess it's true that only God can heal the wounds that eat us up, but I'm tired of waiting"
(Altarmotive: Please Resolve This)

Se on ollut viime kesänä ja tuntuu yhä olevan yleisimpuä hiljaisia huokauksiani.

rakkaudella,
Tsuua