"Kun kaikki menee pieleen, paista pannukakku" Näin syvällisen ohjeen omaksuin joitain vuosia sitten Sooloilua-elokuvasta. Idea on, että siinä on jotain konkreettista tekemistä ja hyvää syötävää. En sitä Suomessa oikeastaan koskaan toteuttanut, mutta täällä paistan lettuja välillä tosi usein. Kaikki ei ole viimeaikoina mennyt pieleen, mutta elämä on niin intensiivistä, että sama ohje käy hyvin.
Sosiaalinen elämä on siis lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Meillä on tyttöjen raamis kerran viikossa, opiskelijailta kerran viikossa ja sitten minulla on muutama ystävä, joita näen jonkin verran myös muuten vaan ihan kahdestaan tyyppisesti. Onhan sitä Suomessakin kaikenlaista sosiaalista tapausta ollut, mutta se psyykkisesti hyvin erilaista. Suomessa sosiaaliset ympyräni ovat tavallaan aina olleet tuttuudessaan hyvin turvalliset. Suurinosa ystävistäni on myös vanhempieni ystäviä tai muuten pitkään maailmaani kuuluneita. Täällä kun kerran olen ollut niin yksin, olen myös hankkinut ihmissuhteeni yksin. Ystävät ovat tuoreita ja aivan eri ympyröistä kuin ne tutut turvalliset Suomessa. Se voi tuntua ihan tyhjänpäiväiseltä huomiolta, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se vaikuttaa yllättävän paljon psyykkisesti.
Minun on aika helppo jakaa hyvinkin henkilökohtaisia asioita itsestäni, mutta täällä se on vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Ehkä sitä pitää jonkin laista ekstrasuojaa, kun tietää, että jos mennään syteen, lähimmät ihmiset joihin moisissa tilanteissa tukeutuisin ovat fyysisesti ja siinä mielessä sosiaalisesti kaukana. Samalla tälläisessä ekstra-haavoittuvaisessa tilassa on jotain aivan erityistä myös. Aivan niinkuin elämän kuuluisikin olla enemmän tälläistä. Varmaan jokin kultainen keskitie olisi vielä parempi, mutta tälläistä seikkailutilaahan sitä reilu vuosi sitten lähdin täältä hakemaan. Sitä usein saa mitä tilaa, ja sitten ihmettelee mitä tilasikaan, mutta silti saa olla kiitollinen.
Ammatillisesti, tai miksi ikinä tätä kutsutaankaan, viimeaikojen fiilikset menevät jokseenkin saman suuntaisen pannukakkuhakuisesti. Minulla on maanantaina tämän syksyn lyhytelokuvakäsikirjoitukseni tutorial. Sain täksi viikoksi ensimmäisen version kässäristä valmiiksi ja lähetin sen sitten ystävälleni palautetta ja inspiroimista varten. Jotenkin tuollaisen tekstin muille jakaminen on samaan aikaan tosi tärkeä ja iso juttu ja ihan kamalaa. Minä kirjoitan fiktiota pitkälti siksi, etten osaa puhua suoraankaan. On pakko luoda fiktiivisiä todellisuuksia, jotta voisi ehkä jakaa jotain siitä, mitä niin tarvitsisi päästä jakamaan. Kuitenkin se oma yksityisyys on niin turvallista ja helppoa.
No tällä viikolla tuo on kuitenkin ollut super hyvä kokemus. Monet asiat hahmottuivat a kirkastuivat aivan uudella tavalla. Tässä vaiheessa on selitettävä lähtökohta kässärilleni. Olen siis vajaan vuoden verran kehitellyt "draamasarjaa", jonka yhden pää henkilöistä ennen sarjan alkua otin nyt lyhytelokuvaani niin että periaatteessa jos joskus kirjoittaisin sarjaa, lyhytelokuvani olisi yhden päähenkilön taustakertomus. Nämä kaksi erikokoista narratiiviä ovat siis kehittyneet yhtä aikaa ja yhdessä päässäni tänä syksynä. Tarinan loksahtaminen ja syveneminen on ollut yksiä upeimpia kokemuksia tähänastisessa elämässäni. Se on tuntunut niin hyvältä - omimmalta, mitä olen ikinä tehnyt.
Viime kevään kolmen minuutin käsikirjoittaminen oli jo hienoa, ja 10-20 minuutin käsikirjoitus olisi varmasti ollut yksistäänkin hienoa, mutta kyllä osallisuus vielä suurempaan kokonaisuuteen on ollut iso osa sitä, miksi tänä syksynä kirjoittaminen on ollut niin mielettömän upea kokemus. Mutta sitten se on samalla myös tehnyt prosessista ja kokemuksesta todella pelottavan. Mitä enemmän olen kirjoittanut sitä enemmän investoin itseäni ja unelmiani kirjoittamiseen ja oman psyykkeeni tasolla panokset ovat todella kovat.
Tänä aamuna tuntui, että panokset ovat liian kovat ja mietin, miten ihmeessä etäännytän itseni edes hieman kirjoittamisesta. Tarvitsi tasapainottaa elämää ja kallistua välillä johonkin muuhun suuntaan. Mikä muu sitä elämässä olikaan mielekästä kuin nuo ammatilliset kuviot, joissa sijainti ja kieliongelmat nousevat niin raskaiksi? Heti ei tullut mieleen mitään, varsinkin kun sosiaalinenkin kiintiö oli jo viikon osalta lähes täynnä. Sitten katsahdin seinälleni, jonne olen kirjoittanut ajatuksia, joita ei täällä kaukana pysty oikein muiden kanssa jakamaan. Siellä lukee "I want to be as good a Southern mama as a girl from Finland can be!"
En tiedä päädynkö koskaan asumaan sinne Etelään, jossa Southern mama -lajike elää enkä tiedä tuleeko minusta koskaan Mamaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta viime kesänä Carolinassa tein siitä vieraanvaraisuudesta ja asenteesta, joita Southern Mamoissa suuresti ihailin myös jotain itselleni tavoiteltavaa. Ja näin terapoin itseäni Southern Mama -koulutukseni kurssipäivällä pakenemalla lunta keittiöömme ja paistamalla meille Minnan kanssa lettuja, joita syödään vielä huomennakin. Ensimmäinen konkreettinen osani koulutustani on nimittäin erinäisten lettujen mestarointi. Etsin myös kuumeisesti hyvää Creamed Corn -reseptiä, jolla jatkaisin keittiötaitopuolta koulutuksessani, että jos tiedät hyvän, niin ilmoita.
Mama-koulutus tekee ihmeitä ura-ahdistukselle, mutta katsotaan huomenna, miten tämä kamppailun lopulta käy. Jos tulee muita hyviä tarpeeksi konkreettisia, mutta tähtäimellisiä ura-ahdistuksen tasaannuttajia, niin otan mielelläni vinkkejä vastaan!
Forever and Almost Always,
Tsuua
ps. Täällä on tullut lunta viimeiset pari päivää ja elämä on aika hullua. Se jo sinällään ansaitsisi blogin tekstin, mutta odotan, että saisin patterit kameraan ensi viikolla. Jos lunta on vielä silloin niin kerron sitten paremmin. Joka tapauksessa seuraava blogini omaa toivon mukaan kuvia syksyn varrelta.
lauantai 27. marraskuuta 2010
perjantai 12. marraskuuta 2010
To Write Love On Her Arms
**VAROITUS: EI NIITÄ KEVYIMPIÄ BLOGEJANI, SISÄLTÄÄ MUISTOJA MASENNUS AJOILTA
Vaikka tämä onkin ollut poikkeuksellisen hyvä syksy,(tai ehkä juuri siksi) olen kriiseillyt ehkä ennätyspaljon tässä viimeaikoina. Ei ole tarvinnut kylpeä itsesäälissä yksinäisyyden takia, kun on kehittyviä ystävyyssuhteita ja sosiaalista elämää. Olen oppinut että Englanti on kaunis ja mielenkiintoinen maa asua, joten tänä syksynä olen haikaillut muualle vähemmän kuin koskaan ennen. Näinpä minulla on ollut hyvää aikaa kyseenalaistaa ja haastaa alan valintaani ja elämäntapojani.
Ehkä siitä on ollut jossain aiempana puhetta, että minua on vetänyt kaksi suuntaa: psykologis-ihmisläheis-maailmanparantaminen ja media/tarinankerronta. Päädyin aikoinaan itsensuojelusyistä jälkimmäiseen ja sitten opiskelemaan uusmedia- ja videotuotantoa tänne Englantiin. Se oli ehdottomasti oikea päätös, mutta en minä siitä psykologis-ihmispainotteisesta suuntaumuksestanikaan ole mihinkään päässyt. Olen nauttien lukenut perheiden salatuista asioista tämän syksyn käsikirjoitusprojektiani varten ja iloinnut, että voin sitä toista kiinnostustani yhdistää valitsemaani alaan muun muassa draaman aihevalintojen ja lähestymistapojen kautta.
Lisäksi syksyn suuri innostukseni on ollut positiiviset valinnat. Amerikassa paljon puhuttaneet nuorten erityisesti nettikiusaamisen laukaiseet itsemurhat ovat innoittaneet ihmisiä hakemaan juoruilulle, ilkeydelle ja muulle sellaiselle negatiiviselle positiivisiä vaihtoehtoja. Tuolla laidassa näkyy minun twitter päivitykseni, ja aina välillä sielläkin löytyy #MoreFunThanGossip juttuja. Ne liittyy juuri näihin positiivisiin vaihtoehtoihin. Samassa olen myös tutustunut muutamaan hyväntekeväisyysjärjestöön, joista olen aika lailla innostunut.
Itseäni lähinnä näistä on To Write Love On Her Arms (TWLOHA, suunnilleen suomennettuna Kirjoittaa "Rakastaa/Rakkaus" hänen käteensä). Ideana ei nimestä huolimatta varsinaisesti ole tuhrata ihmisten käsivarsia, vaan levittää toivoa, apua ja välittämistä masentuneille ja itsetuhoisille, vähentää itsemurhia ja sen sellaista. TWLOHAn idea on hyvin pitkälle sellainen, josta itse olen haaveillut siitä asti, kun itse 14-vuotiaana kamppailin oman ja muutaman rakkaan ystäväni masennuksen ja itsetuhon kanssa.
Tuo vuosi, jolloin elämästä oli valot ja värit hyvin pitkälti poissa on monessa mielessä ollut merkityksellisin vuosi tähän astisessa elämässäni. Kun itse oli todella huonossa kunnossa ja sosiaalisesti paljolti kykenemätön oli hyvin alttiina paljolle huonolle ja moni asia olisi pitänyt jättää tekemättä tuonna vuonna. Mutta sen kaiken pimeyden keskeltä jäi myös muutama tärkeä kokemus, ne on myös pitkälti ainoat vuodesta jäljellä jäämät yksityiskohtaiset muistot ja liittyvät TWLOHA-innostukseeni.
Ensinnäkin olin kamalan huonoa seuraa tuona vuotena. Oman kivun tai turtana olemisen keskeltä ei nähnyt kuin saman tasoista tai vielä äärimmäisempää kipua. Kuitenkin muutamat ystävät pitivät huolta ja välittivät. Näin kun oma elämä on nyt mallillaan on liikuttavaa ajatella, että elämääni on siunattu useilla ihmisillä, jotka kestivät vuoden sitä, että minä vastasin välittämiseen ikävillä sanoilla, kiittämättömyydellä ja apuun vastahankaisuudella. En muista milloin sen vuoden aikana tämä tapahtui tai mitään muutakaan kontekstista, mutta eräänä iltana oli todella paha olla ja selviämisekeinoni oli itseni satuttaminen. Äiti otti minut sitten tiukasti syliinsä ja esti minua tuottamasta itselleni kipua. Irti taistellessani hän sanoi minulle, että kukaan ei saa satuttaa hänen lastaan. Tuolloin tilanne ei paljon koskettanut, mutta tänä syksynä ajatus on liikuttanut minua useaan kertaan.
Omalla äidilläni on vain yksi lapsi. Hänen sanomisensa tuli siis minulle hirveän kohti. Ja viesti onkin niin tärkeä, että pitäisi tulla kohti. On yksi asia sanoa, ettei ketään saa satuttaa, kuin sanoa että Minulle on erittäin tärkeää, että kukaan ei satuta Sinua. Valitettavasti tässä maailmassa on todella paljon ihmisiä, joille kukaan ei kerro tuota. Jokainen meistä on jonkun lapsi, mutta valitettavasti monilla ei ole vanhempia, jotka voisivat niin kertoa heille, mitä äitini kertoi minulle. Valitettavasti on vanhempia, jotka välittävät lapsilleen aivan päinvastaisen viestin.
Tämä blogi on minulle niin sanotusti maallisen regimentin esia, eli yritän pitää teologian sivuston ulkopuolella, mutta tässä kohtaa teen kappaleen mittaisen poikkeuksen. Näin kristittynä olen tietysti myös siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vanhempieni viestin lisäksi olen saanut kuulla, kuinka myös, ja ennen kaikkea, Jumala puhuu samaa asiaa sivu toisensa perään Raamatussa. Se viesti käy häneltä hyvin kohti: Kymmenen käskyä sanoo, Älä tapa (Kenelläkään ei ole oikeutta vahingoittaa sinua tai tehdä sinulle mitään pahaa). Ja sitten se tulee äärimmilleen tietysti evankeliumissa: Jumala sanoo, ettei kukaan tai mikään, eikä varsinkaan se pahin mahdollinen eli helvetti, saa satuttaa Hänen lastaan ja siksi Jeesus tuli maailmaan, kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden ristillä.
Tänä syksynä kaiken aiemman kokemani valossa siis tuo viesti on noussut lähelle sydäntäni. Kaikkein masentuneimmillani en kyennyt arvostamaan sitä rakkautta, jota sanat viestittivät, mutta minun oli silti tärkeää saada kuulla se, jotta edes jälkeenpäin olen saanut sisäistää, että olen niin arvokas, ettei kenelläkään, edes itselläni, ole oikeutta minua satuttaa. Kuva To Write Love on Her Arms osui siis suoraan sydämeen, sillä idea on tismalleen sama. Vaikka paraneminen oli hidas prosessi ja paljon rakkautta olin saanut ennen masennustanikin, oma kokemukseni on, että rakkaus on ainoana niin voimakas, että toivottomuudessakin on toivoa.
Siinä, että minua käytiin katsomassa sairaalassa, että lähimmät luokakaverini saattoivat minut muutamana pahana päivänä metrolle, että siskoni soitti minulle Australiasta huolissaan, että toinen siskoni sulki minut syleilyynsä kerta toisensa jälkeen, kun ahdistus vyöryi päälleni, että äitini kertoi minulle, ettei hänen lastaan saa satuttaa, että isäni palkkasi minulle opettajan, joka oli juuri minua varten ja että minun puolestani rukoiltiin, minun käsivarsiini (jotka muuten yhä muistavat tuon vuoden kivut) "kirjoitettiin rakkaus". Toivottavasti osaamme osoittaa välittämistä ja rakkautta myös vähemmän äärimmäisissä oloissa.
Sinä olet niin tärkeä ja arvokas, ettei kenelläkään ole oikeutta satuttaa sinua!
rakkaudella,
Tsuua
ps. Jos en ole osannut sitä aiemmin sanoa, Kiitos!
Tämän blogin inspiroivat:
Love 146
To Write Love On Her Arms
Operation Beautiful
Bethany Joy Galeotti: American Gossip Epidemic
Bethany Joy Galeotti: So You Want to Hack into My Uterus
Vaikka tämä onkin ollut poikkeuksellisen hyvä syksy,(tai ehkä juuri siksi) olen kriiseillyt ehkä ennätyspaljon tässä viimeaikoina. Ei ole tarvinnut kylpeä itsesäälissä yksinäisyyden takia, kun on kehittyviä ystävyyssuhteita ja sosiaalista elämää. Olen oppinut että Englanti on kaunis ja mielenkiintoinen maa asua, joten tänä syksynä olen haikaillut muualle vähemmän kuin koskaan ennen. Näinpä minulla on ollut hyvää aikaa kyseenalaistaa ja haastaa alan valintaani ja elämäntapojani.
Ehkä siitä on ollut jossain aiempana puhetta, että minua on vetänyt kaksi suuntaa: psykologis-ihmisläheis-maailmanparantaminen ja media/tarinankerronta. Päädyin aikoinaan itsensuojelusyistä jälkimmäiseen ja sitten opiskelemaan uusmedia- ja videotuotantoa tänne Englantiin. Se oli ehdottomasti oikea päätös, mutta en minä siitä psykologis-ihmispainotteisesta suuntaumuksestanikaan ole mihinkään päässyt. Olen nauttien lukenut perheiden salatuista asioista tämän syksyn käsikirjoitusprojektiani varten ja iloinnut, että voin sitä toista kiinnostustani yhdistää valitsemaani alaan muun muassa draaman aihevalintojen ja lähestymistapojen kautta.
Lisäksi syksyn suuri innostukseni on ollut positiiviset valinnat. Amerikassa paljon puhuttaneet nuorten erityisesti nettikiusaamisen laukaiseet itsemurhat ovat innoittaneet ihmisiä hakemaan juoruilulle, ilkeydelle ja muulle sellaiselle negatiiviselle positiivisiä vaihtoehtoja. Tuolla laidassa näkyy minun twitter päivitykseni, ja aina välillä sielläkin löytyy #MoreFunThanGossip juttuja. Ne liittyy juuri näihin positiivisiin vaihtoehtoihin. Samassa olen myös tutustunut muutamaan hyväntekeväisyysjärjestöön, joista olen aika lailla innostunut.
Itseäni lähinnä näistä on To Write Love On Her Arms (TWLOHA, suunnilleen suomennettuna Kirjoittaa "Rakastaa/Rakkaus" hänen käteensä). Ideana ei nimestä huolimatta varsinaisesti ole tuhrata ihmisten käsivarsia, vaan levittää toivoa, apua ja välittämistä masentuneille ja itsetuhoisille, vähentää itsemurhia ja sen sellaista. TWLOHAn idea on hyvin pitkälle sellainen, josta itse olen haaveillut siitä asti, kun itse 14-vuotiaana kamppailin oman ja muutaman rakkaan ystäväni masennuksen ja itsetuhon kanssa.
Tuo vuosi, jolloin elämästä oli valot ja värit hyvin pitkälti poissa on monessa mielessä ollut merkityksellisin vuosi tähän astisessa elämässäni. Kun itse oli todella huonossa kunnossa ja sosiaalisesti paljolti kykenemätön oli hyvin alttiina paljolle huonolle ja moni asia olisi pitänyt jättää tekemättä tuonna vuonna. Mutta sen kaiken pimeyden keskeltä jäi myös muutama tärkeä kokemus, ne on myös pitkälti ainoat vuodesta jäljellä jäämät yksityiskohtaiset muistot ja liittyvät TWLOHA-innostukseeni.
Ensinnäkin olin kamalan huonoa seuraa tuona vuotena. Oman kivun tai turtana olemisen keskeltä ei nähnyt kuin saman tasoista tai vielä äärimmäisempää kipua. Kuitenkin muutamat ystävät pitivät huolta ja välittivät. Näin kun oma elämä on nyt mallillaan on liikuttavaa ajatella, että elämääni on siunattu useilla ihmisillä, jotka kestivät vuoden sitä, että minä vastasin välittämiseen ikävillä sanoilla, kiittämättömyydellä ja apuun vastahankaisuudella. En muista milloin sen vuoden aikana tämä tapahtui tai mitään muutakaan kontekstista, mutta eräänä iltana oli todella paha olla ja selviämisekeinoni oli itseni satuttaminen. Äiti otti minut sitten tiukasti syliinsä ja esti minua tuottamasta itselleni kipua. Irti taistellessani hän sanoi minulle, että kukaan ei saa satuttaa hänen lastaan. Tuolloin tilanne ei paljon koskettanut, mutta tänä syksynä ajatus on liikuttanut minua useaan kertaan.
Omalla äidilläni on vain yksi lapsi. Hänen sanomisensa tuli siis minulle hirveän kohti. Ja viesti onkin niin tärkeä, että pitäisi tulla kohti. On yksi asia sanoa, ettei ketään saa satuttaa, kuin sanoa että Minulle on erittäin tärkeää, että kukaan ei satuta Sinua. Valitettavasti tässä maailmassa on todella paljon ihmisiä, joille kukaan ei kerro tuota. Jokainen meistä on jonkun lapsi, mutta valitettavasti monilla ei ole vanhempia, jotka voisivat niin kertoa heille, mitä äitini kertoi minulle. Valitettavasti on vanhempia, jotka välittävät lapsilleen aivan päinvastaisen viestin.
Tämä blogi on minulle niin sanotusti maallisen regimentin esia, eli yritän pitää teologian sivuston ulkopuolella, mutta tässä kohtaa teen kappaleen mittaisen poikkeuksen. Näin kristittynä olen tietysti myös siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vanhempieni viestin lisäksi olen saanut kuulla, kuinka myös, ja ennen kaikkea, Jumala puhuu samaa asiaa sivu toisensa perään Raamatussa. Se viesti käy häneltä hyvin kohti: Kymmenen käskyä sanoo, Älä tapa (Kenelläkään ei ole oikeutta vahingoittaa sinua tai tehdä sinulle mitään pahaa). Ja sitten se tulee äärimmilleen tietysti evankeliumissa: Jumala sanoo, ettei kukaan tai mikään, eikä varsinkaan se pahin mahdollinen eli helvetti, saa satuttaa Hänen lastaan ja siksi Jeesus tuli maailmaan, kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden ristillä.
Tänä syksynä kaiken aiemman kokemani valossa siis tuo viesti on noussut lähelle sydäntäni. Kaikkein masentuneimmillani en kyennyt arvostamaan sitä rakkautta, jota sanat viestittivät, mutta minun oli silti tärkeää saada kuulla se, jotta edes jälkeenpäin olen saanut sisäistää, että olen niin arvokas, ettei kenelläkään, edes itselläni, ole oikeutta minua satuttaa. Kuva To Write Love on Her Arms osui siis suoraan sydämeen, sillä idea on tismalleen sama. Vaikka paraneminen oli hidas prosessi ja paljon rakkautta olin saanut ennen masennustanikin, oma kokemukseni on, että rakkaus on ainoana niin voimakas, että toivottomuudessakin on toivoa.
Siinä, että minua käytiin katsomassa sairaalassa, että lähimmät luokakaverini saattoivat minut muutamana pahana päivänä metrolle, että siskoni soitti minulle Australiasta huolissaan, että toinen siskoni sulki minut syleilyynsä kerta toisensa jälkeen, kun ahdistus vyöryi päälleni, että äitini kertoi minulle, ettei hänen lastaan saa satuttaa, että isäni palkkasi minulle opettajan, joka oli juuri minua varten ja että minun puolestani rukoiltiin, minun käsivarsiini (jotka muuten yhä muistavat tuon vuoden kivut) "kirjoitettiin rakkaus". Toivottavasti osaamme osoittaa välittämistä ja rakkautta myös vähemmän äärimmäisissä oloissa.
Sinä olet niin tärkeä ja arvokas, ettei kenelläkään ole oikeutta satuttaa sinua!
rakkaudella,
Tsuua
ps. Jos en ole osannut sitä aiemmin sanoa, Kiitos!
Tämän blogin inspiroivat:
Love 146
To Write Love On Her Arms
Operation Beautiful
Bethany Joy Galeotti: American Gossip Epidemic
Bethany Joy Galeotti: So You Want to Hack into My Uterus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)