You told her that her art mattered, she needed that

Eilen oli kiitospäivä. Ei sillä, että sitä täälläkään vietettäisiin, mutta aivan itseni vastaisesti olen yhtäkkiä fiksautunut juhlapyhiin. Joka tapauksessa, aloitin siis kiitospäivän Australian aikaan tehdessäni skypen kautta töitä australialaisen laulaja-lauluntekijä Lee Safarin kanssa. Mainitsin joskus monta viikkoa sitten, että sain ihan oikean asiakkaan uusmediatuotannon työlleni. En ollut varma onko asia julkista tietoa vai ei, niin pidin sen sitten vähän yksityisempänä tähän asti. Suunnittelen ja toteutan siis Leelle uusia nettisivuja. Yhteistyö on ollut erittäin antoisaa - varsinainen toteutunut unelma meille molemmille.

Luulen, että Leestä tulee vähintään mainintaa jatkossakin, joten kerronpa hänestä ja meidän tutustumisestamme vähän tarkemminkin. Viime keväänä kävin läpi kaikki myspace-ystäväpyyntöni. Yleensä hylkään edes katsastamatta kaikki muusikon oloiset, niitä kun riittää. Leen silloinen profiilikuva sai hänet kuitenkin näyttämään aivan eräältä suomalaistytöltä, jonka riparilla olin isosena. Päätin sitten tarkistaa, profiilin ensin. Vanhana Evanescence-tyttönä olin erittäin positiivisesti yllättynyt Leestä, päädyin myös hänen facebook-ystäväkseen ja siinä välissä möläytin statuksessa, että Tsuua got really impressed by Lee Safar. Seuraavan kerran facebookissa vieraillessani Lee olikin kommentoinut statustani ja niin me aina välillä viestittelimme jotain pientä.

Joskus sitten myöhemmin keväällä Lee vieraili Aussiradiokanavalla. Kuuntelin lähetystä aamuni ratoksi netistä ja lisäsin sitten ohjelman msn-messengeriini ihan vain huvikseen. Yllättäen juontaja ottikin yhteyttä minuun, kysyi kuka olen ja mistäpäin. Voi sitä innostusta, kun kerroin olevani Suomesta. Ohjelman aikana minut mainittiin muistaakseni kuusi kertaa. Se oli yksi tämän vuoden hauskimmista aamuistani.

Sinä aamuna kuulin kuitenkin myös Leen mietteitä siitä, miksi hän julkaisee musiikkian oman levy-yhtiönsä kautta eikä edes halua isoa levytyssopimusta: hän haluaa henkilökohtaisen yhteyden musiikkinsa ystävien kanssa, näin lyhyesti selitettynä. Kuulemani osui jotenkin erityisen herkkään saumaan, sillä olin juuri niinä päivinä pohtinut omasta näkökulmastani levy-yhtiöitä/isojen levy-yhtiöitä, ja sanotaanpa, että olin löytänyt ongelmakohtia, jotka askarruttivat. Yhtäkkiä siis kuulin tämän australialaisen haluavansa tehdä musiikkia toisella tavalla ja se jotenkin sykähdytti. Kuulemani pyöri päässä pitkään ja jossain vaiheessa päätin leikkimielisen hypoteettisesti tekeväni joku päivä töitä Lee Safarin kanssa. En olisi ikinä uskonut jonkun päivän koittaneen vain puolisen vuotta myöhemmin.

Miten päädyimme yhteistyöhön? Olin tuskastunut, kun en osannut valita itselleni tarpeeksi mielekästä nettisivuprojektia. Tutorini oli sanonut, että ottaen huomioon intohimoni, minun kannattaisi tehdä musiikkisivusto. Minullahan on aika monta Black List Club/Fansite Connection projektia, mutta mikään niistä ei sopinut oikein tähän tarkoitukseen. En myöskään halunnut tehdä mitään epämielekästä, niin paljon minulla kuitenkin on projekteja, että sellaiseen ei olisi ollut motivaatiota. Päätin sitten ottaa yhteyttä Leehin ja kertoa tilanteestani ja sanoa, että jos jokin osuu vastaani niin kertoisi. Tein niin ja hän hämmästyneenä totesi, tarkoituksen olleen, että hän uudistaisi nettisivujaan ja aloittaisi prosessin seuraavalla viikolla. Hänen oli tarkoitus tehdä se itse, mutta kun kerran minulla oli tällainen tilanne niin hänhän innostui suunnitelman muutoksesta.

Jotka tuona päivänä sattuivat juttelemaan kanssani tietävät, että olin aivan shokissa. Tämä upea mahdollisuus tehdä jotain mitä olin jo pitkään toivonut "jonain päivänä" tekeväni. En puhu nyt Leestä, vaan työstä yleisesti. Ainakin yhtä tärkeää ja shokeeraavaa minulle oli, kuinka minuun luotettiin ja uskottiin niin, että sain noin minulle täydellisen tehtävän. Samaa olen ihmetellyt useasti myöhemminkin, mutta samalla olen päässyt ylittämään itseni jo useaan kertaan ja jo muutamaan otteeseen osoittautumaan sen arvoiseksi. (One Tree Hilliä katsoneille, tai ainakin Kaisalle, joka katsoo sitä ensi viikosta eteenpäin, kyse oli ehkö jonkinlaisesta omasta "Your art matters, it's what got me here" - tilanteesta)

Muuten vielä hiukkasen kuulumisia opinnoista näin loppuun. Eilen oli tv-studio modulini meidän ryhmän tv-lähetyksen kuvaukset. Olin tuotantoassistentti ja projektista jäi loppujen lopuksi oikein hyvä fiilis. Olen myös aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä yliopistoesseetäni, että sinänsä opinnot etenevät.

Jos tänne ei ilmaannut tekstiä ennen joulua, se johtuu kiireestä. Minä nimittäin tajusin tänään, että eräs iso deadline olikin ennen joulua eikä joulun jälkeen. Tiedän siis mitä teen seuraavat pari viikkoa. Tosin jos minulta tulee normaaliin tahtiin tekstiä, sekin on aivan ymmärrettävää. Yllättäen tämä on aika sopivaa vastapainoa elämälleni. Saapa nähdä siis miten käy.

Nyt on aika rientää takaisin arkeen. Pitäisi siivota ja opiskella vielä ennen iltaa. Toinen projektini Fansite Connection tarjoaa tänä iltana chatin kitaristi Dave Bakshin kanssa. Luvassa on tunnin verran musiikkiaiheista keskustelua Dave ja reilu parikymmentä vierasta 3-4 (jos Pohjois- ja Eteläamerikka lasketaan erillisiksi niin jopa 5) maanosasta. Minä olentan kyllä olevani ulkona keskustelusta ja kiireisenä ratkomassa ongelmia ja valvomassa järjestystä.

Tällä kertaa ei nyt irtoa kuvia, mutta ottaen huomioon, että matkustan tiistaina Lontooseen, niin eiköhän asia korjaannu ensikertaan mennessä.

Yhä Forever and Almost Always Yours,

Tsuua

People Always Leave

Tänään tajusin, että ensi sunnuntai on jo 1. adventti, mikä tarkoittaa, että olen tänä vuonna enää kolme sunnuntaita Sunderlandissa. Se tuntuu kauhean vähältä sekä hyvässä että pahassa. Vielä Suomessa ollessani odotin tätä tilannetta yhtenä merkittävimpänä osana muuttoani. Minä nimittäin olen tottunut vihaamaan juhlapyhiä: äitien- ja isäinpäivää, joulua ja muita perheen kokoajia. Minulle kun ne olivat aina tappio biologialle. Minulle rakaat ihmiset lähtivät kukin biologisten perheidensä luokse viettämään ihanaa laatuaikaa. Kun taas minun kotini jäi jotenkin niin tyhjäksi. Niinpä innoissani odotin, että kerrankin Minä olisin se lähtijä - kotiin perheeni luokse menijä.

Eipä se sinänsä paranna kuvaani kaikista juhlapyhistä, mutta näin Suomen loman lähestyessä olen tajunnut, että tilanne ole ollenkaan niin mustavalkoinen kuin kuvittelin. Luulin lähtijän puolen olevan täydellinen ja jääjän mitä surkein. Mutta eihän tämä lähtijän osa olekaan täydellinen! Vaikka kuinka odotan innolla reilua kolmea viikkoa Suomessa, on jotenkin itselle sydäntäsärkevää tietää, ettei ole täällä joulukirkossa - ettei neljään sunnuntaihin pääse juomaan teetä seurakuntalaisteni kanssa tai yli kolmeen viikkoon Minna ei tulekaan koputtamaan ovelleni kertoen mitä minun seuraavaksi "on pakko katsoa".

Tästä lähtöön liittyvästä haikeudesta päättelin sitten, että ehkä tilanne oli sama kun minä jäin ja muut lähtivät. Ei siinä kyllä mitään, toistaiseksi ainakin luulen tykkääväni tästä lähtemisestä enemmän kuin jäämisestä. Mutta ehkäpä paras olisikin jos aina oppisi näkemään hyvät puolet siinä, mikä on oma tilanne. Kaikissa näyttää olevan huonot puolet, ja silloin on oletettavaa, että samoissa asioissa on myös hyviä puolia.

Tein teille kollaasin siitä, miltä tämä päiväni näytti.

Kuvassa näkyy: kukkia! punaista, mustaa ja aniliininpunaista, läppärini ja tietty kuvia.

Kukkia saa siis huutomerkin, sillä Ann kysyi minulta teen äärellä, että onko minulla maljakkoa, hän antaisi minun mukaani nuo kuvassa näkyvät kukat. Mietin hetken, että toimisikohan jokin omaisuudestani maljakkona, mutta sitten Ann tarjosi, että lainaan kirkolta maljakkoa. Tuntui niin ihanalta saada kukkia. Kun kävelin kotiin kukat kourassa minusta tuntui niin prinsessalta. Opin siis taas, että pienillä eleillä ja teoilla voi olla suuri merkitys.

Jim ja Ann lapsineen ja lapsenlapsineen ovat ottaneet minut niin käsittämättömän hyvin vastaan, että sitä ei edes pysty sanoin kuvailemaan. Tässä syksyn mittaan ihailuni ja kunniotukseni koko perhekuntaa, mutta erityisesti Annia, kohtaan on kasvanut aivan valtavasti. Sitä nöyryyttä, sydämellisyyttä, palvelualttiutta ja vieraanvaraisuutta toivon saavani oppia tässä vierellä eläessäni.

Sain palautetta, että pitäisi olla enemmän kuvia täällä blogissa, niin laitanpa tässä mukana muutaman kuvan Durhamin katedraalin valonäytöksestä, jonka näimme silloin Suomi-vieraille Durhamia näyttäessä.

Juttuahan riittäisi, mutta ensiviikolla pitää oikeasti taas opiskella. Täytyy siis yrittää siirtyä untenmaille seuraavaksi.

Forever and Almost Always Yours,

Tsuua

ps. Kaikki otsikonihan ovat yleensä jonkin sortin lainauksia. People Always Leave tulee One Tree Hillistä ja siihen liittyen kehitin tänä aamuna oman teorian People Always Leave (PAL)-traumaisista ihmsistä, joihin itsekin kuulun. Rakastan teorioita, mutta päätin sitten säästää teidät tässä kohtaa pitkältä analyysiltä, omat kokemukseni ja loman lähestymispohdintani ovat osa sitä ja jutellaan siitä sitten tarkemmin, jos jokin muukin kokee viehätystä PAL-trauman kaltaisiin hyvin epäakateemisiin teorioihin. Tiedän, että osa teistä saa osansa PAL-teoriastani halusi tai ei, joten termiin People Always Leave kannattaa tottua.

Still Just a Girl Yet Already Woman

Vanhempani ja Auli-täti ovat nyt palanneet takaisin Suomeen ja minä yritän palata opintoihin. Mutta mutta, ennen normaalielämään siirtymistä palaan vielä vierailuun kuten lupasin. Turisteilu sai minutkin vihdoin käyttämään metroa ja vierailemaan naapurikaupunki Newcastlessa. Kipujeni takia jätin merenrannan väliin ja näinpä tavallaan vanhempani ovat nyt minua edellä nykyiseen kotiseutuuni tutustumisessa.

Vieraani toivat perjantaina minulle matkalaukullisen tavaraa Suomesta. Niinpä ensimmäisenä iltana nautin pussillisen Fazerin karkkeja ja mietin olinko eniten innoissani toimivasta adapterista, lempiviltistäni vai kynsisaksista. Itse asiassa mitä enemmän mietin suosikkiani, sitä enemmän vaihtoehtoja minulla tuntui olevan ja lopulta olin haltioissani kaikista tuliaisistani.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun omat vanhempani tulivat minun luokseni kylään. Olen kyllä isännöinyt itsekseni vieraita asuessani vielä Suomessa, mutta tämä oli varsin erilainen tilanne. Ensimmäistä kertaa olin aikuinen ja vastaanotin vanhempani (ja Auli-tätini) omaan erilliseen elämääni. Näytön tarve oli aika suuri. Halusin näyttää, että pärjään hyvin täällä ja omillani. Luulen, että näytinkin. Vaikkakin kaikki meni paljon luonnollisemmin kuin oma paineiluni.

Olin siis jokseenkin ensimmäistä kertaa elämässäni aikuinen vanhempieni seurassa. Mielenkiintoista kuitenkin oli kuinka samaan aikaan olin kuitenkin myös hyvin hyvin tytär. Vaikka kuinka itsenäistynyt ja erillystynyt olisinkin, jossain tuolla sisällä asuu myös se isin tyttö, joka olin jo viisitoista vuotta sitten kulkiessani ylpeänä isän mukana tämän töihin tai huvittaessani ihmetteleviä tätejä, kun iskän keikalla lauloin eturivissä kirkkaalla äänellä jokaisen sanan mukana. Tällä kertaa sisäinen isin tyttö sai teki voltteja, kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, kun näytin VJing videoni, pyynnöstä jopa kahteen kertaan, ja se oli kuulemma erittäin hieno. Ja vaikka kuinka nautin saadessani olla paikallinen opas ja tarjotessani vierailleni aamupalaa tuntui myös varsin prinsessalta, kun kaikki kolme tuntuivat lähes kilpailevan minun hemmottelussani.

Teemabiisikseni voisi siis sopia jonkinlainen väännös Britney Spearsin Not a Girl Not Yet a Womanista: Still Just a Girl Yet Already Woman.

Me Durhamissa

Sain muuten eilen patjan, joten nyt pystyn tarjoamaan lyhytaikaisen majoituksen yhdelle huoneessani. Olen myös tutustunut paikalliseen hotelli/B&B tarjontaan ja isännöinti palveluni ovat siis paranemassa koko ajan.

Eli Tervetuloa Sunderlandiin!

Forever and Almost Always yours,

Tsuua

It's just... Yeah, but it's MY...

Omistaminen on mielenkiintoinen konsepti. Lapsena se on niin älyttömän helppoa ja haluttavaa. Pienet lapset omistavat kaikenlaisia upeita aarteita, pitävät huolen oikeudestaan niihin ja ilolla myös esittelevät niitä muille. Mutta näin aikuisena kaikki onkin yhtäkkiä paljon monimutkaisempaa. Yksinkertainen ja luonnollinen elämäntaito on yhä kunniotusta herättävää ja tavoiteltavaa, mutta oh, myös varsin pelottavaa. Ihailen silti suuresti kaikkia, jotka osaavat ja uskaltavat omistaa omat ongelmansa ja unelmansa ja kantaa ne omistajalle kuuluvalla kunnialla ja vastuulla.

Syksy on myös ollut oman elämäni omistamisen opettelun alku. Sanon opettelun alku, sillä en todellakaan osaa taitoa vielä kovin hyvin. Osaan valitettavasti omia elämääni ja pitää sen yksinoikeudella itselläni säilössä. Haasteellista onkin, kun pitäisi omistaa se: Elää MINUN elämäNI, MINUN pelkojeNI, MINUN unelmieNI kanssa ja MINUN pettymysteNI kanssa (MINUsta itsestäNI puhumattakaan, mutta ei mennä siihen nyt).

Kerroin muistaakseni jossain aiemmassa blogitekstissäni, kuinka minun on pitkään ollut vaikeaa hyväksyä ja iloita elämästä ja unelmista joiden suuntaan ovet tänä vuonna ovat auenneet. Opettelen asiaa vieläkin, mutta tällä viikolla olen myös laajentanut opinojani. Tajusin nimittäin, että osa vaikeudesta on johtunut ja johtuu pettymyksestä tai pelosta, että tämä merkitsee kaikkien toisiin "polkuihin" liittyvien minulle tärkeiden toiveitteni ja unelmieni tuhoa. Suojellakseni itseäni pettymyksiltä olen aika agressiivisesti kieltänyt itseltäni toiveet kaikesta mille Jumalan vastaus on tuntunut olevan enemmän punertavaan kuin vihertävään kallistuva keltainen liikennevalo. Kutsutaan toimintaani kyynistämiseksi.

Uusi elämän opintojen laajennukseni on siis yritys päästä eroon itseni kyynistämisestä. Sen sijaan että yrittäisin haudata ne tuskaisen kaukaiset unelmani tai pettymyksiksi muuttuneet toiveeni, harjoittelen tuskaisen kaukaisten unelmieni ja pettymyksiksi muuttuneiden toiveitteni omistamista. Vaikka sitten kyyneleet silmissä yritän vähintään kerran päivässä kertoa itselleni, että kyllä minä niin toivoisin, että minulla joku päivä olisi vielä sellainenkin oma perhe, jota esitellessä ei tarvitsisi vähätellen satuttaa itseään tai pitkin selityksin turhauttaa ja hämmentää muita. Tai, että toivoisin oppivani pitämään hauskaa myös muiden ihmisten seurassa ja olemaan iloinen - iloisena onnellinen tai onnellisena iloinen.

Minua on siunattu "tavallista" moninkertaisesti laajemmalla perhe- ja ystäväpiirillä. 19 vuoden aikana sydämelleni on kertynyt satoja ihmisiä, jotka eivät kaikki ole koskaan päässeet tutustumaan minuun. Osa on tuntenut minut aivan pienenä tyttönä, osa teini-ikäisenä, osa siltä väliltä, jotkut useina aikakausinani. Osa on tuntenut minut isäni tyttärenä, osa Tsuuana, osa koulukaverina, osa työkaverina, osa pikkusiskona, osa Lotan kummitätinä, jotkut useana näistä tai jonain aivan muuna. Suurimmalle osalle on kuitenkin yhteistä se, että en ole välttämättä kauheasti päästänyt sisään maailmaani. Olen tarkkaillut, istunut sylissä, ohjannut aktiviteettejä, kuunnellut, roikkunut mukana tai viettänyt aikaani samassa tilassa, mutten välttämättä näyttänyt mitä ajattelen tai millainen minä olen. Tai sitten olimme paljon tekemisissä vuosia sitten, mutta nykyään näemme enää hyvin harvoin.

Viimeisen vuoden aikana erityisesti sydämeni on pakahtunut ylpeydestä nähdessäni, kuinka monet lapsuuteni sankarit ja sankarittaret ovat rakentaneet oman elämänsä: työskentelevät nyt omannäköisissään ammateissa, hoivaavat omia upeita lapsiaan.. Kuka mitenkin. Viimeisen vuoden aikana minua on myös syvästi koskettanut uutiset samaisten sankareideni ja sankarittarieni vastoinkäymiset, vaikka emme olisi ollut yhteydessä niin pitkään aikaan, että minua tuskin tunnistaa enää samaksi tytöksi.

Siksi tästä blogista on tullut myös eräänlainen omistusharjoitukseni. Voi tuntua hulluudelta, että julkisessa blogissa internetissä kirjoitan silmät kyynelissä elämästäni, unelmistani, peloistani ja pettymyksistäni, kun voisin vain kerran kuussa purnata Englannin kahden hanan lavuaareista ja kokolattiamatoista. Mutta kun elämäni ei ole koskaan ollut pienpiiri. Se on ollut kaikkien niiden satojen, joita kannan sydämelläni. En ehkä pienenä tyttönä, suuren ihailuni keskeltä, uskaltanut kertoa, kuinka paljon välitän. Tai näin vanhempana en ole välttämättä osannut jakaa maailmaani. Olen silti halunnut tehdä sen ja siksi nyt blogissani käytän toisen mahdollisuuteni jakaa maailmaani. Sen sijaan, että omisin kaiken piiloon itselleni, haluan kertoa mitä kuuluu ja mitä ajattelen. Tämä on Minun elämäni, joka tällä hetkellä paikantuu Englantiin.

Itse asiassa viime päivät olen saanut jakaa elämääni ja ympäristöäni vanhempieni ja Auli-tätini kanssa. Suomi-vieraat saapuivat perjantaina mukanaan matkalaukullinen tavaroitani. Pyrin kertomaan vierailusta hieman lisää seuraavassa blogissa, mutta muutaman merkittävän ja aiheeseen liittyvän hetken minun on jaettava kanssanne jo nyt. Olimme pastorini Markin kanssa eilisiltapäivän/illan Durhamissa. Tänään olimme kirkossa ja äiti, isä ja Auli tapasivat myös Annin, Jimin, Keithin, Shellyn ja kaksoset. Sekä näyttää kolme erittäin merkittävää ihmistä Suomen elämästäni seurakunnalleni täällä, että näyttää seurakuntani äidille, isälle ja Aulille oli minulle erittäin merkittävää. Mark totesi minulle, että minulla on* mukava perhe. Vastasin hänelle, että niin on, mutta minulla on* myös erittäin ihana seurakunta. Auli totesi myös Sunderlandin olevan kivempi paikka kuin Liverpoolin ja jotenkin se lämmitti myös sydäntä.**

Forever and Almost Always,

Tsuua

* Huomaa omistusliite!! - Minulla on, mutta silti sain jakaa nämä kaksi minun merkittävää elämänosaa..

**Tämä ei missään mielessä ole jalkapalloaiheinen kannanotto kenenkään osalta.

It's Only Life

Pää sanoo, että älä kirjota nyt, sillä kirjoitettuna tämän hetkinen tilanteeni vain turhaan huolestuttaa eräitä. Jokin muu osa minusta kuitenkin haluaa kirjoittaa niin paljon, että pyydän siis vain alkuun, että ette rupea analysoimaan syitä ja seurauksia tai mitään muutakaan. Yritetään julistaa tämänkertainen blogi elämäksi, ja ottaa mahdollisimman kevyesti. Joohan?

Viimeksi mainitsinkin varmaan, että viikon alakulokausi loppui noin viikko sitten. Ja ohimennen mainitsin minulla olleen ongelmia unen kanssa. Viime yöstä tasan viikko sitten en siis nukahtanut ennen kuin niihin aikoihin kun vanhempani heräilevät Suomessa töihin. Kummallisesti maanantaina ei kuitenkaan juuri väsyttänyt ennen kuin vasta aivan illalla. Varsinainen väsymys osui tiistaille. Keskiviikko oli kuitenkin jälleen oikein hyvä päivä ja touhusin paljon kaikenlaista pirteänä ja hyvillä mielin. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä kuitenkin taas su-ma-öinen toistui jälleen vaikuttamatta torstaihin. Keskiviikko-torstai valvomisesta ei kuitenkaan seurannut ollenkaan sellaista superväsyneisyyttä kuin alkuviikolla. Outoa tässä kaikessa oli ja on, ettei unettomuudellani ole minkäänlaista logiikkaa.

Viime yönä nukuin tunnin. 6:30 päätin kokeilla "päiväunia" varsin virkeän ja tuottoisan yön päätteeksi. Herätyskello olisi soinut 8:15, mutta 7:30 heräsin eikä enää nukuttanut. Eikä nukuta yhäkään, tuntuu oikeastaan ihan samalta kuin koko viimeisen vuorokauden. Olen oikein hyvällä tuulella, opiskelen paremmin kuin ties milloin, olen opiskelemattakin paremmin kuin ties milloin. Tosin näin lounasaikana vietän jo neljättä ruokailuani, sillä tälläinen epäluonnollinen tila ilmeisesti ottaa energiansa suun kautta.

Nauroin sitten Minnalle aamulla, että tämä on jotenkin niin luonnotonta. Kämppiksen mielestä olen muuttumassa supersankariksi: vähän niinkuin Batmaniksi, mutta sellaiseksi, jonka erityiskyky onkin omituinen energiajärjestelmä ja nukkumattomuus. Mielestäni varsin metka ajatus! Ei sillä, otan ihan mielelläni unta vastaan heti kun tämä vaan yhtään suostuu saapumaan. :) Minä kun olen niin vannonut ihmisyyden ja inhimillisyyden ihmeellisen upeuden ja jännittävyyden nimiin..

No joo, palataan normaalielämään. Videoefekti modulini harjoitusten palautus on torstaina ja viikonloppuna olen kurssiin liittyen muun muassa leikannut kummityttöni valokuvasta taustan pois ja animoinut suloisen Lotan liikkumaan ruudulla. Oli kivaa leikkiä edes kuvan kanssa. Joululomaa odotellessa.. ;) Muita kohokohtia oli eilis iltapäivä kirkon jälkeen Jimillä ja Annillä. Amy 4v:n kanssa leikimme muunmuassa koulua. Olimme yhdessä luokkamme opettajia, minä kyllä enemmän apuope. Suloinen nuori ystäväni oli kyllä varsin mallikas opettaja, jonka oppilaat olivat erittäin mielenkiintoisia tapauksia ja opettivat minulle paljon noin viisivuotiaiden maailmasta. Oli älyttömän mielenkiintoista. En kyllä iltapäivän päätteeksi osannut itselleni selittää onko 15 vuotta pitkä vai lyhyt aika. Jotain leikkimässämme oli todella tuttua.

Minna päätyi eilen illalla viralliseksi esikatselijakseni (minulla on muuten sama titteli ystävälleni Kaisalle). Minna nimittäin tuli huoneeseeni, kysyi olenko katsonut X Factoria ja sanoi sitten, että nyt katsotaan. En ole tuollaisten laulukilpailujen suurimpia faneja, mutta kyllä ainakin Minnan versio kannatti katsoa. Aloitimme Lucie Jonesin esiintymisillä, ja kahdeksantoistavuotias Walesiläistyttö oli kyllä varsin positiivinen laulajatapaus. Valitettavasti hän putosi juuri eilen. Toinen kilpailija oli siitten erityisen mielenkiintoinen: Irkkukaksoset John ja Edward. Suoraan sanottuna, en ikimaailmassa ostaisi heidän CDtään, jos sellainen joskus julkaistaan ja mikäli osuisivat radiosta minun kuunteluaikaani vaihtaisin ehdottomasti kanavaa. Mutta en tiedä onko laulukilpailun katsominen koskaan tuntunut niin urheilusuoritukselta kuin eilen. Minä nimittäin nauraa käkätin niin paljon, että olin hengästynyt kahden kappaleen jälkeen. Pojilla on erittäin ihailtava meininki ja asenne! Se on hyvin ristiriitaista ja hämmentävää, mutta erittäin viihdyttävää. Tässä meidän eilinen John ja Edward tuokiomme soittolista: Karsinnat (jos aiot tsekata jätkät, aloita tästä), John, Edward ja Ghostbusters, ja itselleni ristiriitaisuudessaan vaikuttavin ja kaikkein hengästyttävin kokemus: Jedward: Britney Spearsin Oops! I did it again.

Seinäni muuten edistyy mukavasti: kohta on kaksi kartonkia valmiina. Viime yönä ihastuin Kate Voegelen lauluun "It's Only Life"(toim huom. Kaisa, ethän varmuuden vuoksi katso tuota videota aivan vielä, mutta kuuntele toki biisi!). Kunhan tästä nousen ylös, printaan laulun sanat ja yritän saada ne mahtumaan kolmanneksi kartongikseni. Toivottavasti siis eräs pala punaista seinälläni sanoo pian näin:

Tears are forming in your eyes

A storm is warning in the sky

The end of the world it seems

You bend down and you fall on your knees

Well get back on your feet yeah

Don't look away

Don't run away

Hey baby it's only life

Don't lose your faith

Don't run away

Hey baby its only life

Yea it's only life

You were always playing hard

Never could let down your guard

But you can't win

If you never give in

To that voice within

Saying pick up your chin

Baby let go of it

Take your hesitance

And your self-defense

Leave them behind, it's only life

Don't be so afraid

Of facing everyday

Just take your time, it's only life

I'll be your stepping-stone

No, don't be so alone

Just hold on tight, it's only life

Forever and almost always,

Tsuua

Viimepäivien soittolistani helmiä:

Kate Voegele - It's Only Life

Haley James Scott (Bethany Joy Galeotti) - Halo

Nada Surf - Always Love

Oh that surely even I deserve the best

Elämä on kummallinen asia. Viikko masennuksen syövereissä ja yhtäkkiä sitten sunnuntaina olinkin jo rakastunut! Ei, en ole tulossa jouluna kotiin sulhaskandidaattia esitellen. En tullut tänne etsimään miestä. James imurinkin kanssa meillä meni suhde poikki viikko sitten. Mutta lauantai-iltana tein löydön, jonka seurauksena masennus vaihtui perhosiksi vatsassa. Itse asiassa luulen lähteneeni tälle pienelle saarelle aivan vain seuratakseni tätä, jonka takia nyt olen rakastunut. Miksi muuten kukaan olisi niin hullu, että lähtisi Englantiin niin upeasta elämästä kuin minulla Suomessa oli?

Nyt olen ajanut itseni pussiin, sillä minun kuuluisi kertoa mihin olen rakastunut. Valitettavasti en osaa sitä lyhyesti sanoa, joten saatte pidemmän selostuksen sen sijaan. Olen ehkä jo kertonut intohimoni olevan media ja musiikki, yhdessä. Tarkennan nyt hieman. Musiikin ja median lisäksi rakastan draamaa. Jotkut ovat nähneet, kuinka loistan päästessäni suunnitelemaan herkullisia juonenkäänteitä. Epäilen, että kärsivällisyyteni koskaan riittää romaanin tai elokuvan kirjoittamiseen, mutta minulla on ollut jo vuosia useita kuvia ja tekstejä kypsymässä ja salaisesti toivon, joskus pääseväni jakamaan edes jonkun niistä maailmalle.

Vaikka jo hyvä draama, upea musiikki tai media mahdollisuuksineen on yksinään jotain henkeäsalpaavan hienoa, varsinaisesti olen ihastunut näiden kolmen (usein parhaimmillaan yhdistettynä) mahdollisuuksiin luoda maailmoita, joissa ja joilla jakaa elämää ja oppia siitä. Ala-asteella minulle ei koskaan riittänyt lukemani kirjan tuoma nautinto pelkällään. Hyvän kirjan tai kirjasarjan maailma oli minulle aina se juttu ennemmin kuin itse tarina. Myöhemmin sama on sopinut myös elokuviin, tv-sarjoihin ja muihin vastaaviin. Tavallaan musiikkikin merkitsee paljolti sitä samaa maailman rakentamista ja maailmoiden peilaamista. Tosin jotkut laulut eivät luo omaa maailmaansa vaan liittyvät suoraan minun (eli kuuntelijan) omaani.

Lauantaina löysin tämän syksyn teemadraamani One Tree Hillin Peytonin podcastit ja nettisivun. Sarjassa siis Peyton teki omia podcastejä ja ylläpiti nettisivuja. Nuo podcastit ja nettisivut luotiin aivan oikeasti nettiin. Erityisesti sain kicksejä podcasteistä, jotka täydentävät ja syventävät draaman teemoja. Televisiosarjan maailma tuotiinkin minulle aivan toista kanavaa pitkin. Oli suorastaan absurdin tuntuista istua kuuntelemassa fiktiivisen hahmon pohdintoja, erityisesti kun sain niistä niin paljon irti - suorastaan liikutuin.

Liikutuksesta seurasi hitaasti mutta varmasti oivallus, että paikkani aivan oikeasti ja varmasti on täällä. Rakastuin niihin mahdollisuuksiin, joita minun intohimoilla saattaa voida tehdä ja mikä tärkeintä, hyväksyin rakastumiseni. Kokemus oli minulle erityisen merkittävä siksi, että olen vuosia jotenkin jakanut itseäni kahtialle. Niin pitkään kun muistan olen ajatellut minun kuuluvan tehdä jotain aivan muuta kuin tätä, mikä saa sydämeni sykkimään. Vielä täällä Englannissakin kaikesta mielenkiintoisesta huolimatta mieltäni on kalvanut ajatus, etten olisi saanut lähteä tälle tielle. Sunnuntaina ensimmäistä kertaa hyväksyin itseni.

Ja mikä voima hyväksynnästä vapautuikaan! Tämä viikko on ollut aivan yhtä lailla taistelua fibromyalgian kanssa kuin aiemminkin. Minulla on aivan epäloogisesti vaikeuksia unen ja väsymyksen kanssa ja kipujakin riittää aivan tarpeeksi. Kuitenkaan en edes muista, milloin olisin viimeksi pystynyt tekemään asioita näin hyvin. En muistanut enää miten hyvältä voi tuntua, kun saa tehtävän tehtyä ja jaksaa tehdä vielä toisenkin hymyssä suin. Tämä yllättävä toimitakyvyn lisääntyminen ei kumoa edellistä "Basketball isn't everything" ajatustani. Harjoittaakseni edellisen tekstini ajatuksia raivasin itselleni tilaa ja lopetin Kiinan kurssini.

Forever and Almost Always,

Tsuua

Tulossa pian:

-Vanhemmat ja Auli-täti pitkää viikonloppua täällä!

-Jonkin sortin kanttoriuituminen

-Ensimmäinen aivan yksin tekemäni matka: Kate Voegelen Lontoon keikalle Joulukuun 1.

(-Minnan kanssa Yorkiin?)

-Pikkusiskon Suomen loma