It's just... Yeah, but it's MY...

Omistaminen on mielenkiintoinen konsepti. Lapsena se on niin älyttömän helppoa ja haluttavaa. Pienet lapset omistavat kaikenlaisia upeita aarteita, pitävät huolen oikeudestaan niihin ja ilolla myös esittelevät niitä muille. Mutta näin aikuisena kaikki onkin yhtäkkiä paljon monimutkaisempaa. Yksinkertainen ja luonnollinen elämäntaito on yhä kunniotusta herättävää ja tavoiteltavaa, mutta oh, myös varsin pelottavaa. Ihailen silti suuresti kaikkia, jotka osaavat ja uskaltavat omistaa omat ongelmansa ja unelmansa ja kantaa ne omistajalle kuuluvalla kunnialla ja vastuulla.

Syksy on myös ollut oman elämäni omistamisen opettelun alku. Sanon opettelun alku, sillä en todellakaan osaa taitoa vielä kovin hyvin. Osaan valitettavasti omia elämääni ja pitää sen yksinoikeudella itselläni säilössä. Haasteellista onkin, kun pitäisi omistaa se: Elää MINUN elämäNI, MINUN pelkojeNI, MINUN unelmieNI kanssa ja MINUN pettymysteNI kanssa (MINUsta itsestäNI puhumattakaan, mutta ei mennä siihen nyt).

Kerroin muistaakseni jossain aiemmassa blogitekstissäni, kuinka minun on pitkään ollut vaikeaa hyväksyä ja iloita elämästä ja unelmista joiden suuntaan ovet tänä vuonna ovat auenneet. Opettelen asiaa vieläkin, mutta tällä viikolla olen myös laajentanut opinojani. Tajusin nimittäin, että osa vaikeudesta on johtunut ja johtuu pettymyksestä tai pelosta, että tämä merkitsee kaikkien toisiin "polkuihin" liittyvien minulle tärkeiden toiveitteni ja unelmieni tuhoa. Suojellakseni itseäni pettymyksiltä olen aika agressiivisesti kieltänyt itseltäni toiveet kaikesta mille Jumalan vastaus on tuntunut olevan enemmän punertavaan kuin vihertävään kallistuva keltainen liikennevalo. Kutsutaan toimintaani kyynistämiseksi.

Uusi elämän opintojen laajennukseni on siis yritys päästä eroon itseni kyynistämisestä. Sen sijaan että yrittäisin haudata ne tuskaisen kaukaiset unelmani tai pettymyksiksi muuttuneet toiveeni, harjoittelen tuskaisen kaukaisten unelmieni ja pettymyksiksi muuttuneiden toiveitteni omistamista. Vaikka sitten kyyneleet silmissä yritän vähintään kerran päivässä kertoa itselleni, että kyllä minä niin toivoisin, että minulla joku päivä olisi vielä sellainenkin oma perhe, jota esitellessä ei tarvitsisi vähätellen satuttaa itseään tai pitkin selityksin turhauttaa ja hämmentää muita. Tai, että toivoisin oppivani pitämään hauskaa myös muiden ihmisten seurassa ja olemaan iloinen - iloisena onnellinen tai onnellisena iloinen.

Minua on siunattu "tavallista" moninkertaisesti laajemmalla perhe- ja ystäväpiirillä. 19 vuoden aikana sydämelleni on kertynyt satoja ihmisiä, jotka eivät kaikki ole koskaan päässeet tutustumaan minuun. Osa on tuntenut minut aivan pienenä tyttönä, osa teini-ikäisenä, osa siltä väliltä, jotkut useina aikakausinani. Osa on tuntenut minut isäni tyttärenä, osa Tsuuana, osa koulukaverina, osa työkaverina, osa pikkusiskona, osa Lotan kummitätinä, jotkut useana näistä tai jonain aivan muuna. Suurimmalle osalle on kuitenkin yhteistä se, että en ole välttämättä kauheasti päästänyt sisään maailmaani. Olen tarkkaillut, istunut sylissä, ohjannut aktiviteettejä, kuunnellut, roikkunut mukana tai viettänyt aikaani samassa tilassa, mutten välttämättä näyttänyt mitä ajattelen tai millainen minä olen. Tai sitten olimme paljon tekemisissä vuosia sitten, mutta nykyään näemme enää hyvin harvoin.

Viimeisen vuoden aikana erityisesti sydämeni on pakahtunut ylpeydestä nähdessäni, kuinka monet lapsuuteni sankarit ja sankarittaret ovat rakentaneet oman elämänsä: työskentelevät nyt omannäköisissään ammateissa, hoivaavat omia upeita lapsiaan.. Kuka mitenkin. Viimeisen vuoden aikana minua on myös syvästi koskettanut uutiset samaisten sankareideni ja sankarittarieni vastoinkäymiset, vaikka emme olisi ollut yhteydessä niin pitkään aikaan, että minua tuskin tunnistaa enää samaksi tytöksi.

Siksi tästä blogista on tullut myös eräänlainen omistusharjoitukseni. Voi tuntua hulluudelta, että julkisessa blogissa internetissä kirjoitan silmät kyynelissä elämästäni, unelmistani, peloistani ja pettymyksistäni, kun voisin vain kerran kuussa purnata Englannin kahden hanan lavuaareista ja kokolattiamatoista. Mutta kun elämäni ei ole koskaan ollut pienpiiri. Se on ollut kaikkien niiden satojen, joita kannan sydämelläni. En ehkä pienenä tyttönä, suuren ihailuni keskeltä, uskaltanut kertoa, kuinka paljon välitän. Tai näin vanhempana en ole välttämättä osannut jakaa maailmaani. Olen silti halunnut tehdä sen ja siksi nyt blogissani käytän toisen mahdollisuuteni jakaa maailmaani. Sen sijaan, että omisin kaiken piiloon itselleni, haluan kertoa mitä kuuluu ja mitä ajattelen. Tämä on Minun elämäni, joka tällä hetkellä paikantuu Englantiin.

Itse asiassa viime päivät olen saanut jakaa elämääni ja ympäristöäni vanhempieni ja Auli-tätini kanssa. Suomi-vieraat saapuivat perjantaina mukanaan matkalaukullinen tavaroitani. Pyrin kertomaan vierailusta hieman lisää seuraavassa blogissa, mutta muutaman merkittävän ja aiheeseen liittyvän hetken minun on jaettava kanssanne jo nyt. Olimme pastorini Markin kanssa eilisiltapäivän/illan Durhamissa. Tänään olimme kirkossa ja äiti, isä ja Auli tapasivat myös Annin, Jimin, Keithin, Shellyn ja kaksoset. Sekä näyttää kolme erittäin merkittävää ihmistä Suomen elämästäni seurakunnalleni täällä, että näyttää seurakuntani äidille, isälle ja Aulille oli minulle erittäin merkittävää. Mark totesi minulle, että minulla on* mukava perhe. Vastasin hänelle, että niin on, mutta minulla on* myös erittäin ihana seurakunta. Auli totesi myös Sunderlandin olevan kivempi paikka kuin Liverpoolin ja jotenkin se lämmitti myös sydäntä.**

Forever and Almost Always,

Tsuua

* Huomaa omistusliite!! - Minulla on, mutta silti sain jakaa nämä kaksi minun merkittävää elämänosaa..

**Tämä ei missään mielessä ole jalkapalloaiheinen kannanotto kenenkään osalta.