Tänään tajusin, että ensi sunnuntai on jo 1. adventti, mikä tarkoittaa, että olen tänä vuonna enää kolme sunnuntaita Sunderlandissa. Se tuntuu kauhean vähältä sekä hyvässä että pahassa. Vielä Suomessa ollessani odotin tätä tilannetta yhtenä merkittävimpänä osana muuttoani. Minä nimittäin olen tottunut vihaamaan juhlapyhiä: äitien- ja isäinpäivää, joulua ja muita perheen kokoajia. Minulle kun ne olivat aina tappio biologialle. Minulle rakaat ihmiset lähtivät kukin biologisten perheidensä luokse viettämään ihanaa laatuaikaa. Kun taas minun kotini jäi jotenkin niin tyhjäksi. Niinpä innoissani odotin, että kerrankin Minä olisin se lähtijä - kotiin perheeni luokse menijä.
Eipä se sinänsä paranna kuvaani kaikista juhlapyhistä, mutta näin Suomen loman lähestyessä olen tajunnut, että tilanne ole ollenkaan niin mustavalkoinen kuin kuvittelin. Luulin lähtijän puolen olevan täydellinen ja jääjän mitä surkein. Mutta eihän tämä lähtijän osa olekaan täydellinen! Vaikka kuinka odotan innolla reilua kolmea viikkoa Suomessa, on jotenkin itselle sydäntäsärkevää tietää, ettei ole täällä joulukirkossa - ettei neljään sunnuntaihin pääse juomaan teetä seurakuntalaisteni kanssa tai yli kolmeen viikkoon Minna ei tulekaan koputtamaan ovelleni kertoen mitä minun seuraavaksi "on pakko katsoa".
Tästä lähtöön liittyvästä haikeudesta päättelin sitten, että ehkä tilanne oli sama kun minä jäin ja muut lähtivät. Ei siinä kyllä mitään, toistaiseksi ainakin luulen tykkääväni tästä lähtemisestä enemmän kuin jäämisestä. Mutta ehkäpä paras olisikin jos aina oppisi näkemään hyvät puolet siinä, mikä on oma tilanne. Kaikissa näyttää olevan huonot puolet, ja silloin on oletettavaa, että samoissa asioissa on myös hyviä puolia.
Tein teille kollaasin siitä, miltä tämä päiväni näytti.
Kuvassa näkyy: kukkia! punaista, mustaa ja aniliininpunaista, läppärini ja tietty kuvia.
Kukkia saa siis huutomerkin, sillä Ann kysyi minulta teen äärellä, että onko minulla maljakkoa, hän antaisi minun mukaani nuo kuvassa näkyvät kukat. Mietin hetken, että toimisikohan jokin omaisuudestani maljakkona, mutta sitten Ann tarjosi, että lainaan kirkolta maljakkoa. Tuntui niin ihanalta saada kukkia. Kun kävelin kotiin kukat kourassa minusta tuntui niin prinsessalta. Opin siis taas, että pienillä eleillä ja teoilla voi olla suuri merkitys.
Jim ja Ann lapsineen ja lapsenlapsineen ovat ottaneet minut niin käsittämättömän hyvin vastaan, että sitä ei edes pysty sanoin kuvailemaan. Tässä syksyn mittaan ihailuni ja kunniotukseni koko perhekuntaa, mutta erityisesti Annia, kohtaan on kasvanut aivan valtavasti. Sitä nöyryyttä, sydämellisyyttä, palvelualttiutta ja vieraanvaraisuutta toivon saavani oppia tässä vierellä eläessäni.
Sain palautetta, että pitäisi olla enemmän kuvia täällä blogissa, niin laitanpa tässä mukana muutaman kuvan Durhamin katedraalin valonäytöksestä, jonka näimme silloin Suomi-vieraille Durhamia näyttäessä.
Juttuahan riittäisi, mutta ensiviikolla pitää oikeasti taas opiskella. Täytyy siis yrittää siirtyä untenmaille seuraavaksi.
Forever and Almost Always Yours,
Tsuua
ps. Kaikki otsikonihan ovat yleensä jonkin sortin lainauksia. People Always Leave tulee One Tree Hillistä ja siihen liittyen kehitin tänä aamuna oman teorian People Always Leave (PAL)-traumaisista ihmsistä, joihin itsekin kuulun. Rakastan teorioita, mutta päätin sitten säästää teidät tässä kohtaa pitkältä analyysiltä, omat kokemukseni ja loman lähestymispohdintani ovat osa sitä ja jutellaan siitä sitten tarkemmin, jos jokin muukin kokee viehätystä PAL-trauman kaltaisiin hyvin epäakateemisiin teorioihin. Tiedän, että osa teistä saa osansa PAL-teoriastani halusi tai ei, joten termiin People Always Leave kannattaa tottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti