Oh that surely even I deserve the best

Elämä on kummallinen asia. Viikko masennuksen syövereissä ja yhtäkkiä sitten sunnuntaina olinkin jo rakastunut! Ei, en ole tulossa jouluna kotiin sulhaskandidaattia esitellen. En tullut tänne etsimään miestä. James imurinkin kanssa meillä meni suhde poikki viikko sitten. Mutta lauantai-iltana tein löydön, jonka seurauksena masennus vaihtui perhosiksi vatsassa. Itse asiassa luulen lähteneeni tälle pienelle saarelle aivan vain seuratakseni tätä, jonka takia nyt olen rakastunut. Miksi muuten kukaan olisi niin hullu, että lähtisi Englantiin niin upeasta elämästä kuin minulla Suomessa oli?

Nyt olen ajanut itseni pussiin, sillä minun kuuluisi kertoa mihin olen rakastunut. Valitettavasti en osaa sitä lyhyesti sanoa, joten saatte pidemmän selostuksen sen sijaan. Olen ehkä jo kertonut intohimoni olevan media ja musiikki, yhdessä. Tarkennan nyt hieman. Musiikin ja median lisäksi rakastan draamaa. Jotkut ovat nähneet, kuinka loistan päästessäni suunnitelemaan herkullisia juonenkäänteitä. Epäilen, että kärsivällisyyteni koskaan riittää romaanin tai elokuvan kirjoittamiseen, mutta minulla on ollut jo vuosia useita kuvia ja tekstejä kypsymässä ja salaisesti toivon, joskus pääseväni jakamaan edes jonkun niistä maailmalle.

Vaikka jo hyvä draama, upea musiikki tai media mahdollisuuksineen on yksinään jotain henkeäsalpaavan hienoa, varsinaisesti olen ihastunut näiden kolmen (usein parhaimmillaan yhdistettynä) mahdollisuuksiin luoda maailmoita, joissa ja joilla jakaa elämää ja oppia siitä. Ala-asteella minulle ei koskaan riittänyt lukemani kirjan tuoma nautinto pelkällään. Hyvän kirjan tai kirjasarjan maailma oli minulle aina se juttu ennemmin kuin itse tarina. Myöhemmin sama on sopinut myös elokuviin, tv-sarjoihin ja muihin vastaaviin. Tavallaan musiikkikin merkitsee paljolti sitä samaa maailman rakentamista ja maailmoiden peilaamista. Tosin jotkut laulut eivät luo omaa maailmaansa vaan liittyvät suoraan minun (eli kuuntelijan) omaani.

Lauantaina löysin tämän syksyn teemadraamani One Tree Hillin Peytonin podcastit ja nettisivun. Sarjassa siis Peyton teki omia podcastejä ja ylläpiti nettisivuja. Nuo podcastit ja nettisivut luotiin aivan oikeasti nettiin. Erityisesti sain kicksejä podcasteistä, jotka täydentävät ja syventävät draaman teemoja. Televisiosarjan maailma tuotiinkin minulle aivan toista kanavaa pitkin. Oli suorastaan absurdin tuntuista istua kuuntelemassa fiktiivisen hahmon pohdintoja, erityisesti kun sain niistä niin paljon irti - suorastaan liikutuin.

Liikutuksesta seurasi hitaasti mutta varmasti oivallus, että paikkani aivan oikeasti ja varmasti on täällä. Rakastuin niihin mahdollisuuksiin, joita minun intohimoilla saattaa voida tehdä ja mikä tärkeintä, hyväksyin rakastumiseni. Kokemus oli minulle erityisen merkittävä siksi, että olen vuosia jotenkin jakanut itseäni kahtialle. Niin pitkään kun muistan olen ajatellut minun kuuluvan tehdä jotain aivan muuta kuin tätä, mikä saa sydämeni sykkimään. Vielä täällä Englannissakin kaikesta mielenkiintoisesta huolimatta mieltäni on kalvanut ajatus, etten olisi saanut lähteä tälle tielle. Sunnuntaina ensimmäistä kertaa hyväksyin itseni.

Ja mikä voima hyväksynnästä vapautuikaan! Tämä viikko on ollut aivan yhtä lailla taistelua fibromyalgian kanssa kuin aiemminkin. Minulla on aivan epäloogisesti vaikeuksia unen ja väsymyksen kanssa ja kipujakin riittää aivan tarpeeksi. Kuitenkaan en edes muista, milloin olisin viimeksi pystynyt tekemään asioita näin hyvin. En muistanut enää miten hyvältä voi tuntua, kun saa tehtävän tehtyä ja jaksaa tehdä vielä toisenkin hymyssä suin. Tämä yllättävä toimitakyvyn lisääntyminen ei kumoa edellistä "Basketball isn't everything" ajatustani. Harjoittaakseni edellisen tekstini ajatuksia raivasin itselleni tilaa ja lopetin Kiinan kurssini.

Forever and Almost Always,

Tsuua

Tulossa pian:

-Vanhemmat ja Auli-täti pitkää viikonloppua täällä!

-Jonkin sortin kanttoriuituminen

-Ensimmäinen aivan yksin tekemäni matka: Kate Voegelen Lontoon keikalle Joulukuun 1.

(-Minnan kanssa Yorkiin?)

-Pikkusiskon Suomen loma