My name is James Lucas Scott!

iTunesini syytää minulle sattumanvaraisesti audiota. Minulla on materiaalia koneella vajaa kaksi päivää, joten listalta nousee aina silloin tällöin koskettavia yllätyksiä. Soittolistani on myös siinä mielessä mukava, että vaikka se sisältää suurimmaksi osaksi musiikkia, joukossa on myös muutamia erityisiä dialogeja sekä podcastejä. Minä rakastan sanoja. Yhdistele niitä upeasti laulunsanoiksi, puheeksi, tekstiksi tai ihan miksi vaan, ja olen aivan myyty. Niinpä soittolistani monipuolisuudessaan sopii minulle oikein hyvin.

Hetki sitten soi dialogia One Tree Hillistä. Yksi suosikeistani sarjassa on sellaisen suloisen 5-7 -vuotiaan pikkupojan ja suhde isäänsä. Viisivuotiaana James Lucas Scott eli Jamie tippuu vahingossa uima-altaaseen ja on vähällä hukkua. Sen jälkeen uintia rakastanut poika välttelee entistä suosikkipaikkaansa, kunnes isänsä huomaa ongelman. Äsken kuuntelemani dialogi oli kohdasta, jossa Jamie sitten myöntää isälleen pelkäävänsä uima-altaaseen menoa ja sitten isänsä rohkaisemana, isänsä kanssa uhmaa pelkonsa.

Jamien pelko ja lopputulos osui jotenkin kohdalle. Joka päivä lyhytelokuvani edistyy, tai tulisi edistyä, merkittävimmät päätökset, valmistelut ja kuvaukset lähenee. Ja on kuin jokainen päivä tyrkkäisi minua yksinäni hieman lähemmäs uima-allasta. Nyt ruvetaan olemaan aika reunalla ja I'm scared. En ehkä siksi, että taustalla olisi ikäviä kokemuksia. Ja kuten Jamie tiedän rakastavani sitä uima-allasta eli minulla elokuvantekoa. Mutta se pudotus ja syvyys ja tuntemattomuus ja oma pienuus ja kaikki muu sellainen pelottaa.

Tulen siis Suomeen lomalle reilun viikon päästä ja sitä ennen meidän pitäisi järjestää koekuvaukset ja valita näyttelijämme, hankkia (mahdollisesti vielä löytää) kuvauspaikka, organisoida tuotantoryhmämme muut jäsenet ja kehittää kuvausaikataulu. Kolmen viikon lomani jälkeen mahdollisesti heti paluustani seuraavana arkipäivänä saattaa jo alkaa kuvaukset. Olen viimeisen vuorokauden aikana ollut tekemisissä näyttelijäopiskelijoiden kanssa ja heidän innostuneisuutensa on kyllä rohkaissut minuakin paljon, mutta jotenkin tämä on vain todella hurjaa puuhaa.

Mutta odotan kyllä Suomea innolla! Elämä täällä on ajautunut aika yksinäiseksi ja kunnianhimoiseksi. Loma ja ylitäysi sosiaalinen elämä lienevät oikein hyvää vastapainoa. Odotan myös Suomelta jonkinlaista Jamien isä efektiä. Meillä on kyllä Jamien kanssa hyvin samankaltaiset isäsuhteet, mutta vaikka innolla odotankin isäni tapaamista, en nyt kirjoita tätä blogia vinkatakseni hänelle, että hän, tai kenenkään muunkaan, tarvistsisi mitenkään erityisesti psyykata minua. Luulen, että minulle riittää psyykkaukskseksi ihan vain, että saan viettää kolme viikkoa normaalissa ympäristössä ja rauhassa valmistella kuvauksia omaan tahtiini, ilman muuta tuotantoryhmää. Toivon, että taktinen suunnitteluni osuu oikeaan. :)

Ai niin joo, asuntoasiani ratkesi viikko sitten, kun allekirjoitimme vuokrasopimuksen ja maksoimme takuumaksun. Ensivuoden kodissamme on todella kaunis musta ulko-ovi, kaksi kerrosta, neljä makuuhuonetta, yksi olohuone, yksi keittiö ja yksi kylppäri. Se on täältä asuntolasta muutama kymmenen metriä väärään suuntaan, mutta ei niin lyhyellä matkalla ole käytännössä mitään vaikutusta. Mutta olen todella hyvällä ja kiitollisella mielellä, että asia on nyt ratkennut.

Palaillaan!

Tsuua

Oih, kun nyt kerran olen näin mainostanut Jamietä ja hänen isäänsä (jonka nimeä en tässä juonipaljastuksellisista systä mainitse) niin täytyyhän tämä lopettaa lainaamalla Jamien isää.

"You know it's been said that we just don't recognize the significant moments of our lives while they are happening. We grow complacent with ideas, or things or people and we take them for granted and it's usually not until that thing is about to be taken away from you that you've realized how wrong you've been that you realized how much you need it, how much you love it."

Niin, vaikka välillä haluaisikin löytää helpon oikopolun, niin ehkä tästä voisi ja pitäisi vain nauttia, että on hyvin tietoisessa tilassa, kun jotain merkittävää ja upeaa tapahtuu.. :)

Our Life Is Not A Movie Or Maybe

Vaikka monet asiat toimivatkin mielestäni Suomessa paremmin kuin Englannissa, tämä viikko on nostanut suuren kunnioituksen Englannin täsmällisyydelle. En ole nimittäin näin täsmällistä kevättä vielä tavannut. Maanantaina ensimmäinen maaliskuuta olikin yhtäkkiä ensimmäistä päivää aivan kevään tuntuista ja kevät on jatkunut nämä neljä päivää. Anteeksi, jos masennan tällä hehkutuksellani teitä Suomen lumessa eläviä. Minähän en siis edes ole mikään kevät ihminen, mutta oikeastaan tälläinen kevät sopii minulle oikein hyvin. Mutta jos kevät on ennemmin värisävyllinen ja tunnelmallinen olotila kuin lumien sulamisaika, voin aivan hyvin ollakin kevätihminen!

Tänne kevääseen kuuluu lähinnä lyhytelokuvan tekoa ja asunnonmetsästystä. Jälkimmäinen näistä ahdistaa, tuskastuttaa ja väsyttää jo kovin. Meitä olisi kolme mielellään muuttamassa naapurin viiden hengen taloon, vielä päivällä oli mahdollisesti neljä, mutta se neljäs hyytyi illalla. Kolmisin hinta nousee liian kalliiksi, nelisin se olisi mennyt. Ei oikeasti tule mieleen mitään turhauttavampaa kuin tämä meidän asunnon metsästyksemme. Asunnon kun pitäisi olla lähellä keskustan kampusta ja tarpeeksi halpa ja sopivan kokoinen ja tuntuu, että yhtälössä on ainakin yksi kriteeri liikaa ja kaikki myyvät lähinnä ei-oota. Saa siis muistaa meitä, että sopiva asunto löytyisi tai että osaisimme erkaantua kukin omien tärkeimpien kirteeriemme mukaan erillemme.

Ensimmäinen osa kuulumisia on taas vähän positiivisempi, vaikkakin ainakin yhtä jännittävä. Kerroin muistaakseni viime blogissani, että tänä keväänä pitäisi tehdä lyhytelokuva ja, että sitä varten olen kokeillut kirjoittaa käsikirjoitusta. Ryhmäni on niin ihanan aktiivinen, että saan toteuttaa itseäni sydämeni kyllyydestä. Kukaan muu ei siis keksinyt ideoita, joten minun ideani valittiin siis tänään projektiksemme ja minut valittiin ohjaajaksemme. Toistaiseksi kaikki tekemisemme ovat olleet täysin minun varassani ja läsnäolo kuvausharjoituksissa olematonta, joten luottamukseni projektiimme ei ole ollut tällä viikolla kovin korkealla. Tänään kuitenkin olimme koko ryhmä paikalla tunneilla ja kävimme hyvin innostavan keskustelun käsikirjoituksen kehittämisestä ja ideoistamme ja tavoitteistamme filmin suhteen. Jos kaikki menee hyvin saatamme tehdä elokuvaa oikein hyvin yhdessä. Ja minä niin toivon, että menisi paremmin kuin huonommin, sillä projektista on viime viikkoina tullut minulle erittäin tärkeä.

Minä palaan nyt takaisin omaan maailmaani käsikirjoitusten, ohjaajaopintojen, populaarikulttuurin ja asunto-ongelmien hetkelliseen unohduksen tilaan.

Tervetuloa kevääseen milloin ikinä niin pitkälle siellä pohjoisessa sitten päädyttekkään!

Forever and Almost Always,
Tsuua