Fall on your knees! Oh, hear the angel voices!

Tämä blogiteksti on samalla joulukirjeeni. Palaan siis hieman kuluneeseen vuoteen ynnä muuta, mutta varsianinen Paluu Suomeen -blogini siirtyy myöhempään. (Olen siis kyllä palannut Suomeen!)

Yleensä joulukirjeen kirjoittaja kertoo kirjeessä hieman jokaisesta lapsestaan kuluneen vuoden osalta. Mutta en ole lukenut montaa alle 20-vuotiaan joulukirjettä, että täytynee yrittää soveltaa. Tähän ikään lienee kuuluu, että jokainen vastaa omista asioistaan ja siksi, vaikka olenkin mielenkiinnolla seurannut perheeni elämänkuvioita, jätän muut vastaamaan omista asioistaan ja kerron vain itsestäni.

Ensimmäisen kerran elämässäni en vuoden 2009 alussa osannut ollenkaan aavistaa minne 12 kuukauden aikana päätyisin. Jotkut asiat on paras kohdata omalla ajallaan eikä ennen sitä. Tämä vuosi on varmasti ollut yksi niistä, joten hyvä etten tiennyt mihin joudun. Se on lyhyesti:

Kevät: Käsittämätön koulun loppumisen aiheuttanut vapaus. Yhtäkkiä löytynyt ovi jatkoon, opiskelupaikan löytäminen ja saaminen. Ja käsittämättömän paljon Aikaa.

Kesä: Tutustuminen tuottoisuuteen: paljon ja säännöllisesti oikeita töitä. Kesä- ja elokuu YLEn Uusissa palveluissa antoi luottamusta mahdottomalta tuntuneen tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Ehkä tärkeimpänä käteen jäi kuitenkin kokemus työyhteisöön kuulumisesta. Se oli rohkaiseva ja palkitseva kokemus, jota tulen varmasti jatkossakin hakemaan. Työni tuloksia on yhä näkyvillä Elävässä arkistossa.

Syksy: Päällimmäiseksi syksystä jäi vain suunnaton kiitollisuus ja rutkasti uteliaisuutta. Kolmeen kuukauteen Englannissa ja sitä edeltäviin matkavalmisteluihin on mahtunut niin paljon kaikkea, etten ole aivan vielä saanut kaikkea haltuuni. Mutta kaikista vastoinkäymisistä ja omasta pienuudestani ja voimattomuudestani huolimatta olen ihmeellisesti selvinnyt ja kaikki meni lopulta oikein hyvin (vaikkakin rankasti). En siis voi olla kuin kiitollinen. Tämä syksy on myös ollut alku, jonkin sortin Pilot-jakso, jolla yritetään herättää kiinnostus koko tuotantokauteen ja sarjaan. Jakso on ollut varsin menestyksekäs, sillä olen erittäin kiinnostunut ja utelias tietämään, miten tarina jatkuu.

En muista, olenko vielä maininnut, mutta en todellakaan ole niitä suurimpia jouluihmisiä. Tämä lienee ensimmäinen joulu vuosiin, joka ei vielä näin aatonaattona ahdista minua ollenkaan. Olen muodostanut itselleni jonkinlaisen kuvan ideaalijoulustani. Olen tullut siihen tulokseen, että joulu on maailman parhaat synttärit, niin upea ilojuhla, että sen pitäisi olla mukava ja odotettava asia. Tänä vuonna se tarkoittanee sitä, että vietän paljon aikaa upeiden vanhempieni kanssa ja mikäli perhettä pääsee ajoittain paikalle laajemminkin, se on sitten riemulla vastaanotettavaa plussaa. Jos lähtökohtaisella asenteella on mitään vaikutusta en luultavasti ole ollenkaan niin säälittävä tänä jouluna kuin aina aiempina jouluina olen kuvitellut olevani.

On upeaa, jos synttäreillä on kaikilla mukavaa. Mutta olennaisempaa kuin hauskanpito on kuitenkin synttärisankari. Hauskaa voi pitää aina, mutta synttäri termiä on hankala käyttää ilman, että on synttäri sankari jota juhlia.

Minun jouluni Paljon Onnea vaan laulu menee näin:

O Holy Night! The stars are brightly shining,
It is the night of the dear Saviour's birth.
Long lay the world in sin and error pining.
Till He appeared and the Spirit felt its worth.
A thrill of hope the weary world rejoices,
For yonder breaks a new and glorious morn.
Fall on your knees! Oh, hear the angel voices!
O night divine, the night when Christ was born;
O night, O Holy Night , O night divine!
O night, O Holy Night , O night divine!

Led by the light of faith serenely beaming,
With glowing hearts by His cradle we stand.
O'er the world a star is sweetly gleaming,
Now come the wisemen from out of the Orient land.
The King of kings lay thus lowly manger;
In all our trials born to be our friends.
He knows our need, our weakness is no stranger,
Behold your King! Before him lowly bend!
Behold your King! Before him lowly bend!

Truly He taught us to love one another,
His law is love and His gospel is peace.
Chains he shall break, for the slave is our brother.
And in his name all oppression shall cease.
Sweet hymns of joy in grateful chorus raise we,
With all our hearts we praise His holy name.
Christ is the King! Then ever, ever praise we,
His power and glory ever more proclaim!
His power and glory ever more proclaim!

Aiomme isäni kanssa pitää Taru Sormusten Herrasta -maratonin ja ohjelmaan mahtuu monta muutakin erittäin hauskaa ja odotettavaa tapahtumaa. Mutta silti odotan eniten huomenna laulamiamme jouluvirsiä ja kaikkein eniten jouluaamuna kirkkoon pääsyä.

Loppujen lopuksi, vaikka vuoden 2009 joulu on huomattavasti minulle huomattavasti odotetumpi ja iloitumpi tapahtuma kuin moni aiempi. Minun odotukseni ja iloni vuonna 2009 eivät tee tästä joulusta merkityksellisempää kuin monesta ei niin ideaalista joulusta. Ratkaisevaa on vain mitä tapahtui synttärisankarille noin 2000-vuotta sitten ja se olikin sitten niin ratkaisevaa, että siinä riittää aihetta iloon ja ihmetykseen aina loppuun asti.

Toivotan siis mitä upeinta joulua!

(Palataan uuteen vuoteen sitten erikseen)

Forever and Almost Always Yours,

Tsuua

Hanging on, like we always do

Aurinko on laskemassa horisontin pilviin täällä jossain Peterborough:n ja Lontoon välillä ja talvinen Englanti on varsin kaunis. Erityisesti ikkunan takaa katsottuna. Hengailen täällä East Coastin ykkösluokan vaunussa, teemuki kädessä. Ja elämä on arvaamattomuudestaan huolimatta varsin mainio tapaus.

Minun oli siis tarkoitus olla tällä hetkellä tappamassa aikaa Heathrown lentokentällä, mutta lentoni Lontooseen oli peruttu. Sain tietää tästä vasta yrittäessäni printata Boarding Passiä Newcastlen kentällä kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Minut ohjattiin sitten pitkään jonoon yhdelle British Airwaysin työntekijälle, joka vaihtoi lippuja uusiin. Tunnin aikana jono liikkui ehkä neljä metriä, korkeintaan neljänneksen kokonais pituudesta ja arvio oli, että tiskille päästyä voisi hyvällä lykyllä saada lipun kello kuuden tai kahdeksan koneisiin Lontooseen. Valmistauduin siis henkisesti viettämään yötä Punaisen huoneeni sijaan hotellissa Newcastlessa tai Lontoossa. Sitten sain takanani jonottavan äijän kanssa vihin, että BA voisi järjestää myös junaliput Lontooseen ja siten voisi vielä yrittää ehtiä jatkolennolle.

Näin päädyin Markin kanssa East Coastin ykkäsluokan vaunuun hangailemaan, juomaan teetä ja syömään keksiä. Meillä synkkasi heti siitä asti, kun uusi ystäväni luuli minun olevan Kanadasta ;) BA:n huonossa organisaatiossa riittää voivoteltavaa ja minusta on älyttömän siistiä istua teekuppi kädessä ja katsella maisemia.

Todennäköistä on, että pääsen Suomeen 6:30 lähtevällä koneella kuten pitikin ja saavun Helsinkiin hieman ennen puoltayötä. Tänään on tosin jo yksi lentoni peruttu ja yksi metro mennyt rikki, että eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Tämänkertainen otsikko tulee Evan Taubenfeldin Waiting -biisistä. Käytin musiikkia videoefektimodulini lopputyössä ja Reetta, johon biisin yleensä liitän, saa nyt jakaa kertsin alkuosan matkaseurani kanssa:

"Cause we're hanging on,

like we always do.

When it all goes wrong

I'll remember that I'm

lucky that I found you"

Niin, että terkut siis Lontoon liepeiltä. Me jatkamme nyt seikkailuja.

Toivottavasti näemme pian!

Forever and Almost Always,

Tsuua

First of all, You don't know me. Second of all, You don't know me

Neljä päivää jäljellä ja näköjään tälläiset siirtymävaiheet, oli kyseessä sitten yhden yön Lontoon reissu, kolmen viikon Suomen vierailu tai muutto toiseen maahan, ovat vähän outoa aikaa. Normaalirutiinit muuttuvat ja tuleva on yhtäkkiä aivan käsittämätön käsite. Tälläisinä aikoina kehitän itselleni (ennenkaikkea henkisen) valmistautumiskaverin. Syyskuussa minulla soi pakkausten ja muiden valmistelujen taustalla lähes tauotta Veronica Mars -sarja. Lontoon häämöttäessä uppuduin uusiin musiikkilöytöihini Nada Surfin Always Loveen, Bethany Joy Galeottiin/Haley Jame Scottiin ja ennen kaikkea tietysti konserttia valmistellen Kate Voegeleen. Nyt panokset ovat ehkä korkeammalla, sillä tämänkertaiset "kaverini" ovat edellisiä huomattavasti moniulotteisempia: tuoreimmat rakkauteni draama kommentaarit ja joskus pettymyksen tuottavat, podcastit. (Olipa aihe kuinka mielenkiintoinen tahansa, kaikki eivät onnistu tekemään sisältöä ja varsinkaan ulosantia Peytonin Podcastejen tasolle, aloitin ehkä liian hyvästä)

Minulla soi siis lähes jatkuvasti jonkin sortin draaman tekemisen tai musiikkibisneksen selitystä ja välillä matkaan tarttuu upeita kuvia ja ajatuksia. Saapa nähdä onko niillä mitään merkitystä, mutta erityisesti kommentaareissa on jo niin paljon viihdearvoa, että se lienee varsin riittävästi. Minusta on kuitenkin kiva tuuditella itseäni sillä ajatuksella, että oppisinkin samalla jotain.

Innostuin lauantaina myös päivittämään kännykkääni takaisin persoonalliseksi ja henkilökohtaiseksi. Olin aikoinaan hyvin ylpeä, että olin onnistunut personalisoimaan kännykkäni vastaamaan todennäköisimpiin tunnetiloihini juuri sopivasti. Olin tehnyt muutamia samantyyppisten ihmisten ryhmiä, jokaiselle oman soittoäänen valmistamaan itseäni puheluun ja niin muuta sellaista. Syksyllä henkilökohtaisuus kärsi pahasti ja en juuri koskaan kuullut kännykästäni mitään muuta kuin jo tylsäksi käyneen herätyksen. Mutta nyt on asiat toisin! Tein itselleni ihanilla uusilla ohjelmillani ajankohtaisia mp3-klippejä ja nyt on taas sekä vaihtelun varaa, että monipuolisuutta.

Olen myös pitänyt tänään kännykkää äänellisellä ja heti kuullut uuden mainion tekstariääneni kahdesti ja soittoääneni kerran. Mahtavuudessa on kuitenkin varjopuolensakin. Puhelu, jonka sain oli nimittäin eräältä puhelinoperaattorilta ja yrittivät nakittaa minua asiakkaakseen. Normaalistihan tuollainen puhelu olisi vain todella rasittava, mutta soittoääneni sai minut niin onnelliseksi, että juttelin aivan huomaamattani ihan innoissani myyjän kanssa. Heillä ei ollut tarjota minulle mitään hyödyllistä, joten en tässä haavoittuvaisessa tilassa tullut ostaneeksi mitään, mutta hän kysyi saako soittaa uudestaan jos jotain ilmenee ja minä vain iloisesti totesin, että tottakai. Onko vähän huolestuttavaa?

Fibro ja talvi ovat tänään palauttaneet minut erityisen silmäongelmaiseksi. Näköjään pimeällä autot ja minä emme sovi yhteen ollenkaan. Valot sattuivat tänään silmiin niin, että tuntui kuin taju olisi ollut lähdössä. Vieläkin on sen verran ärtsäkkää, että eiköhän tämä tältä kertaa.

Oih, Otsikosta vielä:

Otsikko on osa uutta tekstariääntäni ja jotenkin kun on tässä viime aikoina murtanut omia ennakkoluuloja ja niihin liittyviä periaatepäätöksiä, se on soinut päässäni itselleni myös tekstiviestittöminä aikoina.

Forever and Almost Always as always,

Tsuua

That's My Generation!

Eilinen cyberculture-luentoni opetti minulle, etten olekaan niin outo - yksinkertaisesti vain 2000-luvun ihmisiä. Reetta nimittäin joskus huomautti, että minä sitten aina innostun kaikista jutuista, joista muut ovat tuskin koskaan kuulleet. Eihän siinä voinut muuta kuin myöntää olevani ehkä vähän sellainen. (Higher Ground, Evan Taubenfeld, Lee Safar, Kaya, Elämän lahja ym. ja tämä keskustelu oli ajalta ennen SoGoProta..) No eilen kuitenkin opin, että jos 1900-luku oli hittien aikakautta, 2000-luku tulee pyörimään "hudeilla". (Chris Anderson: The Long Tail)

Ideana on siis se, että 1900-luku oli maantieteeseen sitoutuneisuutensa tähden niiin kallista, että kannattavaa oli vain varmasti suuren yleisön tavoittavat asiat. Elokuvateatterit esimerkiksi eivät voi ottaa ohjelmistoonsa elokuvia, jotka eivät pysty takaamaan 1500 katsojaa kahdessa viikossa. Se karsii siis valikoiman todella pieneksi. Menestyksen tarvitsi olla suurta ja nopeaa, jotta se saattoi olla menestys.

Minähän en ymmärrä matematiikasta mitään, mutta jokin matemaatikko oli tullut tällaiseen kaavaan:

80% vauraudesta omistaa 20% väestöstä ja sama bisnekseksi 80% tuloista tulee 20% tuotannosta. Näin vain aivan käyrän korkeimmat osat olivat kannattavia 1900-luvulla.

Internetin takia 2000-luku taas pelaa aivan erilailla. Amazonilla on suuria varastoja halvoilla aluiella ja siksi monet kulut paljon pienemmät kuin tavallisilla kaupoilla. (Enkä tarkoita, että tämä olisi Amazonin yksinoikeus, mutta Amazon nyt vaan on suurin ja menestyksekkäin vastaava ja sopii siksi esimerkiksi) Kun kerran tila ja kulut eivät ole ongelma, tuotteille voi antaa aikaa. He voivat pelata käyrän pitkällä hännällä (oikea reuna). Pitkä häntä on nimittäin niin pitkä, että laajassa mittakaavassa se on ainakin yhtä kannattava kuin vasemman reunan lyhyt megaosa.

Näinpä avain menestykseen 2000-luvulla on paljon materiaalia tarjolle ja anna kiinnostuneen yleisön tietää siitä. (Vertaa: vain varma, usein hyvin saman kaltainen, yleisömenestysmateriaali tarjolle.) Amazonin suositusosion kautta 80-luvulla aika huonosti myynyt kirja Touching the Void nousi yhtäkkiä 2000-luvulla best-selleriksi ja siitä tehtiin elokuva. Sellainen jokebox heppu Robbie Vann-Adibé taas selvitti, mikä prosentti 10 000 suosituimmasta tuotteesta missä tahansa netissäpyörivässä media kaupassa vuokrataan tai ostetaan vähintään kerran kuussa. Vanhan kaavan mukaanhan kyseessä tuskin olisi kovin suuri prosentti, mutta Vann-Adibén mukaan 98% ostetaan/vuokrataan ainakin kerran kuussa. 98% 10 000:sta!!! Se tarkoittaa, että meidän ihmisten maku on paljon laajempi kuin se hyvin kapea valikoima tarjolla normaaleissa kaupoissa, elokuvateattereissa tai vaikkapa televisiossa.

Ja tämä jos mikä on minun kaltaiselleni friikille innostavaa. Kuluttajan näkökulmasta se tarkoittaa, että maailmaan mahtuu älyttömästi löydettävää ja innostuttavaa ja kun todennäköisesti kuudesta miljardista jokunen murto-osa voi tykätä samoista asioista kuin minä, sellaisten tekeminen voi olla kannattavaa niille, jotka sellaisia tekevät ja me saamme jatkaa niistä nauttimista. Toisaalta, kun luultavasti päädyn jonkin vastaavan pariin työskentelemään itsekin. Toivo elää, että 2000-luvun takia saatan jopa pystyä tekemään innostavia asioita, joista olen innostunut.

Sitten käytännön sovelluspohdintana SoGoPro. Kyseessä on niin uusi yritys, että paha sanoa vielä, miten heidän käy. Mutta ainakin malli on erittäin kiehtova. Kolme taustaista ammattilaista, Hilarie on näyttelijä, Kelly on tuottaja ja Nick kirjoittaja, tekevät laajalla skaalalla asioita, joista ovat itse kiinnostuneet. Projekteja on muun muassa (anteeksi englantini, en osaa termejä suomeksi) webseries, graphic novel, feature film, short film ja children's book. Jakelu tulee luultavimmin tapahtumaan ainakin pitkälti heidän omilla kotisivuiltaan, joten kustannukset ovat minimissä. Tuotantoa pääsee seuraamaan blogien, vlogien (sama mutta videona) ja podcastien kautta hyvin läheltä. Oma teoriani on, että 2000-luvun mallissa tämä on tärkeää. Jos valinnanvaraa on paljon, sellainen jossa saa olla jotenkin osallisena, ohittaa sellaisen, johon ei voi liittyä.

No joka tapauksessa pitkää häntään tutustuessani innostuin, että ehkäpä tuollaiset vanhaan malliin suhteessa väärään paikkaan sijoittuneet itsenäiset firmatkin voivat pärjätä ja tuottaa paljon upeita juttuja meidän iloksemme. Toivon, että näin on.

Kahden tunnin latausyrityksen päätteeksi luovutan jälleen Kate Voegele-videoni julkaisun tältä kertaa ja lähden kirjastoon kirjoittamaan esseetä.

Forever and Almost Always,

Tsuua

Joulukuun alun soittolistan top 5:

Unfair - Kate Voegele

Prinssin Suudelma - Jari Kekäle

All You Wanted - Michelle Branch

Long Shot - Kelly Clarkson

Waiting - Evan Taubenfeld

In love with the present tense

Vuosi sitten kesällä luin eräästä suosikki kirjoistani, Chicken Soup for Single’s Soul, tarinan kuinka eräs nainen ensitöikseen sinkkuuduttuaan päätyi matkustamaan yksin Euroopassa. Matka oli varsinkin etukäteen tuntunut tosi rankalta ja päivät maailman romanttisimmassa kaupungissa Pariisissa tuntuivat erityisen kaamealta ajatukselta. Kuitenkin Pariisissa, jonka piti olla kaikkein rankin paikka, nainen oppikin nauttimaan omasta seurastaan ja kaupungista yksinään. Muutaman sivun matkaselostuksen päätteeksi hän kertoi suosittelevansa nykyään kaikille vastaavassa tilanteessa yksin matkustelua. Minä olen ollut ihan sujuvasti sinkku jo pitkään, mutta joka tapauksessa odotin matkaani Lontooseen juuri tuo tarina takaraivossa. Aina ensimmäisen kerran tarinan luettuani olin haaveillut matkustavani jonnekin aivan yksin. Hauskasti ensimmäiseksi kohteekseni osui se oikeasti maailman romanttisin kaupunki, Lontoo. Ja oli kyllä hienoa.

Minulla oli vielä aamulla Lee Safarin nettisivuista esitelmä muutamalle opettajalle ja lähdin siis matkaan suoraan koululta. Kampuksella matkalle valmistautuessani tajusin, etten ollut ottanut minkäänlaista karttaa mukaan. Hetken panikoituani päädyin sitten nauramaan itselleni ja julistamaan matkan seikkailuksi.

Junamatka meni mallikkaasti: nukuin, opiskelin ja luin tehokkaasti ja välillä mietin, miten tässä maassa voi asua niin monta ihmistä, kun junan ikkunasta näkee vain peltoa. Kings Crossiin päästyäni onnistuin muistikuvani ja hieman hankalien reittiohjeiden varassa suunnistamaan hostellille. Minulla oli 2 tuntia aikaa ja eväät syötyäni lähdin katsastamaan konserttipaikka Scalan sijaintia. Hostelli, keikkapaikka ja juna-asema olivat oikeassa elämässä vielä paremmin sijoitettu, kuin mitä olin Google Mapsistä luullut - muutama minuutti kävelyä, ei oikeastaan käännöksiä, kunhan ylittää tien.

Tähtäsin 15 vaille seitsemäksi Scalan eteen jonottamaan. Se olikin mielenkiintoista, ainakin hetken. En tiedä olenko vain jo tottunut koillisaksenttiin vai mistä ihmeestä molemmilla puolillani jonottavat olivat, sillä edessäni olevien olisi luullut puhuvan ranskaa, ellei olisi erottanut sanoja englanniksi. Takanani taas puhuttiin englantia kiinaksi. Siis niin selkeää ja sujuvaa englantia, ettei kyseessä todellakaan ollut kiinalaiset, mutta nuotti olisi mennyt täydestä kiinasta.

Kate (Voegele) pääsi vierestäni sisään 10 vaille seitsemän, itse puoli kahdeksan jälkeen. Kahdeksan aikaan aloitti ensimmäinen lämppäri, ihan ok musaa - ei niin ihmeellistä mihinkään suuntaan. Enkä saanut nimestä selvää, mutta kun niiden rumpali näytti aivan ruotsalaiselta (sanoisin, Henrik, jolla on veli Erik, you get the picture), niin minulle se oli ja on Henrikin bändi.

Toinen lämppäri olikin sitten erittäin mielenkiintoinen tapaus. Olen analysoinut aika monet lämmittelijäbändit, niiden funktion ja toimivuuden, mutta tämä yllätti minut täysin ja analyysini on aivan kesken vielä melkein vuorokautta myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin ehkä vähän Wannabe-spaissari tyttöbändi, joka lauloi musaa, jonkalaista kuulee joka vuosi ainakin muutaman välimeren maan Euroviisubiisinä. Siis aivan eri universumista kuin Kate Voegele. Luulin Katen jo aloittavan, kun he saapuivat lavalle ja ihmettelin erikoista asuvalintaa taustalaulajille. Mutta tytöt vetivät sitten 25 minuutin setin, jonka aikana en voinut hillitä naurunpurskahduksiani. Tytöt olivat kyllä oikein suloisia ja sinänsä saivat sympatiani, mutta se oli niin käsittämätön paikka heille, että piti nipistellä itseä ja testata onko kyseessä kuitenkin jokin käsittämätön uni.

Sitten vihdoin oli Katen vuoro. Yllätyksekseni kaikki biisit olivat akustisina. En kyllä valita ollenkaan, sillä perkussioiden, kosketinsoitinten, basson ja yhden, välillä kahden kitaran päällä Katen hento olemus ja upea lauluääni saivat ansaitsemansa tilan. Yksikään viimepäivien Kate top 3sta ei kuulunut settiin, mutta toisaalta arvostukseni montaa vähemmälle huomiolle jäänyttä biisiä kohtaan kasvoi. Näin Amerikka-ikävässä keikka oli myös nannaa, sillä amerikkalainen laulaja puhui niin tuttua murretta ja nauroi itsekin spiikkinsä sanavalinnoista ja sisällöstä yhdessä kohtaa, että “I’m so american it’s gross” (suom. Olen niin amerikkalainen, että se on ällöttävää).

Minulle kunnon keikat ovat niitä erityisen harvinaisia hetkiä, jolloin menneellä eikä tulevalla ole mitään väliä. Tälläiselle analysoijalle, pilkunviilaajalle ja huolehtijalle sellaiset hetket ovat elintärkeitä. Tuntikin vain preesenssissä on kuin viikon hemmotteluloma. Tästä johtuen valitsin ehkä tämän hetken suosikki Kate Voegele biisistäni “Who You Are Without Me” otsikoksi “I’m in love with the present tense”, vaikka siis meidän (minun ja preesensin) suhde ei ole niitä läheisimpiä normaalisti.

Voisin puhua kaikesta näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani tunti tolkulla, mutta säästän asiasta vähemmän kiinnostuneet. Kuitenkin Kaisa ja Puuhi ovat tilanneet tarkan raportin, joten sellaisen voivat muutkin saada tilauksesta.

Hei sitten on vielä pikaisesti mainittava yksi asia tekstissä ja toinen erillinen kuvien kautta. Ensimmäinen maininta olisi voinut viedä kokonaisen blogitekstin, mutta en sitten ehtinyt hoitaa sitä alta pois ennen keikkaa. Löysin nimittäin sunnuntaina erittäin kiehtovan yrityksen, jonka viikottaisia podcastejä olen ahminut päälle viisi päivässä. SoGoPro, Southern Gothic Production on siis tuotantoyhtiö, joka aloitti alkuvuodesta Wilmingtonissa, Pohjois-Karolinassa. Yhtiön kuvaus monipuolisuudestaan sai minut kiinnostumaan. Näin kolmentoista podcastin jälkeen olen aivan koukussa konseptiin tutustumiseen. Minulle tosin olisi saattanut kyllä riittää jo SoGoPronkin käyttöön ottama prosessi taiteellisen työn lomassa ja sen ympärille yhteisön rakentaminen. Tämä on siis vain varoitus, että SoGoPro lienee seuraava inspiraattorini ja on mahdollista, että seuraavat kymmenen blogitekstiäni päätyy pohtimaan SoGoProta aina joltain näkökulmalta.

No joo, mutta nyt vihdoin kuviin:

Elämäni ensimmäinen kurpitsapiirakan pala ja vaniljajäätelöä. Jotkut tietävätkin, että kyseessä oli erittäin merkittävä tapaus. Tämä tapahtui sunnuntaina Kiitospäivänlounaalla. Oli upea päivä!

Hostellihuoneeni

Katen erikoinen lämmittelybändi

Karismaattinen Kate Voegele ja kitara

Yritin ladata tänne videota, joka jokseenkin tiivistää eilisillan kokemuksen, mutta yliopiston langaton netti ei ole kanssani samaa mieltä ja taidan jättää tappelun myöhempään.

Kun kerrankin ei tarttenut huolehtia metroista jäin seuraamaan kiertueen pyörittämistä, tai mitä siitä nyt kaukaa näki. Kate jatkamassa matkaa Dubliniin.

Scala

Seuraavana aamuna valosan aikaan paikasta, josta tuli katseltua aika monen punaisen bussin ajavan ohi (Scalan vierestä). Yhä vain busseja riitti.

Forever and Almost Always,
Tsuua