Vuosi sitten kesällä luin eräästä suosikki kirjoistani, Chicken Soup for Single’s Soul, tarinan kuinka eräs nainen ensitöikseen sinkkuuduttuaan päätyi matkustamaan yksin Euroopassa. Matka oli varsinkin etukäteen tuntunut tosi rankalta ja päivät maailman romanttisimmassa kaupungissa Pariisissa tuntuivat erityisen kaamealta ajatukselta. Kuitenkin Pariisissa, jonka piti olla kaikkein rankin paikka, nainen oppikin nauttimaan omasta seurastaan ja kaupungista yksinään. Muutaman sivun matkaselostuksen päätteeksi hän kertoi suosittelevansa nykyään kaikille vastaavassa tilanteessa yksin matkustelua. Minä olen ollut ihan sujuvasti sinkku jo pitkään, mutta joka tapauksessa odotin matkaani Lontooseen juuri tuo tarina takaraivossa. Aina ensimmäisen kerran tarinan luettuani olin haaveillut matkustavani jonnekin aivan yksin. Hauskasti ensimmäiseksi kohteekseni osui se oikeasti maailman romanttisin kaupunki, Lontoo. Ja oli kyllä hienoa.
Minulla oli vielä aamulla Lee Safarin nettisivuista esitelmä muutamalle opettajalle ja lähdin siis matkaan suoraan koululta. Kampuksella matkalle valmistautuessani tajusin, etten ollut ottanut minkäänlaista karttaa mukaan. Hetken panikoituani päädyin sitten nauramaan itselleni ja julistamaan matkan seikkailuksi.
Junamatka meni mallikkaasti: nukuin, opiskelin ja luin tehokkaasti ja välillä mietin, miten tässä maassa voi asua niin monta ihmistä, kun junan ikkunasta näkee vain peltoa. Kings Crossiin päästyäni onnistuin muistikuvani ja hieman hankalien reittiohjeiden varassa suunnistamaan hostellille. Minulla oli 2 tuntia aikaa ja eväät syötyäni lähdin katsastamaan konserttipaikka Scalan sijaintia. Hostelli, keikkapaikka ja juna-asema olivat oikeassa elämässä vielä paremmin sijoitettu, kuin mitä olin Google Mapsistä luullut - muutama minuutti kävelyä, ei oikeastaan käännöksiä, kunhan ylittää tien.
Tähtäsin 15 vaille seitsemäksi Scalan eteen jonottamaan. Se olikin mielenkiintoista, ainakin hetken. En tiedä olenko vain jo tottunut koillisaksenttiin vai mistä ihmeestä molemmilla puolillani jonottavat olivat, sillä edessäni olevien olisi luullut puhuvan ranskaa, ellei olisi erottanut sanoja englanniksi. Takanani taas puhuttiin englantia kiinaksi. Siis niin selkeää ja sujuvaa englantia, ettei kyseessä todellakaan ollut kiinalaiset, mutta nuotti olisi mennyt täydestä kiinasta.
Kate (Voegele) pääsi vierestäni sisään 10 vaille seitsemän, itse puoli kahdeksan jälkeen. Kahdeksan aikaan aloitti ensimmäinen lämppäri, ihan ok musaa - ei niin ihmeellistä mihinkään suuntaan. Enkä saanut nimestä selvää, mutta kun niiden rumpali näytti aivan ruotsalaiselta (sanoisin, Henrik, jolla on veli Erik, you get the picture), niin minulle se oli ja on Henrikin bändi.
Toinen lämppäri olikin sitten erittäin mielenkiintoinen tapaus. Olen analysoinut aika monet lämmittelijäbändit, niiden funktion ja toimivuuden, mutta tämä yllätti minut täysin ja analyysini on aivan kesken vielä melkein vuorokautta myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin ehkä vähän Wannabe-spaissari tyttöbändi, joka lauloi musaa, jonkalaista kuulee joka vuosi ainakin muutaman välimeren maan Euroviisubiisinä. Siis aivan eri universumista kuin Kate Voegele. Luulin Katen jo aloittavan, kun he saapuivat lavalle ja ihmettelin erikoista asuvalintaa taustalaulajille. Mutta tytöt vetivät sitten 25 minuutin setin, jonka aikana en voinut hillitä naurunpurskahduksiani. Tytöt olivat kyllä oikein suloisia ja sinänsä saivat sympatiani, mutta se oli niin käsittämätön paikka heille, että piti nipistellä itseä ja testata onko kyseessä kuitenkin jokin käsittämätön uni.
Sitten vihdoin oli Katen vuoro. Yllätyksekseni kaikki biisit olivat akustisina. En kyllä valita ollenkaan, sillä perkussioiden, kosketinsoitinten, basson ja yhden, välillä kahden kitaran päällä Katen hento olemus ja upea lauluääni saivat ansaitsemansa tilan. Yksikään viimepäivien Kate top 3sta ei kuulunut settiin, mutta toisaalta arvostukseni montaa vähemmälle huomiolle jäänyttä biisiä kohtaan kasvoi. Näin Amerikka-ikävässä keikka oli myös nannaa, sillä amerikkalainen laulaja puhui niin tuttua murretta ja nauroi itsekin spiikkinsä sanavalinnoista ja sisällöstä yhdessä kohtaa, että “I’m so american it’s gross” (suom. Olen niin amerikkalainen, että se on ällöttävää).
Minulle kunnon keikat ovat niitä erityisen harvinaisia hetkiä, jolloin menneellä eikä tulevalla ole mitään väliä. Tälläiselle analysoijalle, pilkunviilaajalle ja huolehtijalle sellaiset hetket ovat elintärkeitä. Tuntikin vain preesenssissä on kuin viikon hemmotteluloma. Tästä johtuen valitsin ehkä tämän hetken suosikki Kate Voegele biisistäni “Who You Are Without Me” otsikoksi “I’m in love with the present tense”, vaikka siis meidän (minun ja preesensin) suhde ei ole niitä läheisimpiä normaalisti.
Voisin puhua kaikesta näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani tunti tolkulla, mutta säästän asiasta vähemmän kiinnostuneet. Kuitenkin Kaisa ja Puuhi ovat tilanneet tarkan raportin, joten sellaisen voivat muutkin saada tilauksesta.
Hei sitten on vielä pikaisesti mainittava yksi asia tekstissä ja toinen erillinen kuvien kautta. Ensimmäinen maininta olisi voinut viedä kokonaisen blogitekstin, mutta en sitten ehtinyt hoitaa sitä alta pois ennen keikkaa. Löysin nimittäin sunnuntaina erittäin kiehtovan yrityksen, jonka viikottaisia podcastejä olen ahminut päälle viisi päivässä. SoGoPro, Southern Gothic Production on siis tuotantoyhtiö, joka aloitti alkuvuodesta Wilmingtonissa, Pohjois-Karolinassa. Yhtiön kuvaus monipuolisuudestaan sai minut kiinnostumaan. Näin kolmentoista podcastin jälkeen olen aivan koukussa konseptiin tutustumiseen. Minulle tosin olisi saattanut kyllä riittää jo SoGoPronkin käyttöön ottama prosessi taiteellisen työn lomassa ja sen ympärille yhteisön rakentaminen. Tämä on siis vain varoitus, että SoGoPro lienee seuraava inspiraattorini ja on mahdollista, että seuraavat kymmenen blogitekstiäni päätyy pohtimaan SoGoProta aina joltain näkökulmalta.
No joo, mutta nyt vihdoin kuviin:
Minulla oli vielä aamulla Lee Safarin nettisivuista esitelmä muutamalle opettajalle ja lähdin siis matkaan suoraan koululta. Kampuksella matkalle valmistautuessani tajusin, etten ollut ottanut minkäänlaista karttaa mukaan. Hetken panikoituani päädyin sitten nauramaan itselleni ja julistamaan matkan seikkailuksi.
Junamatka meni mallikkaasti: nukuin, opiskelin ja luin tehokkaasti ja välillä mietin, miten tässä maassa voi asua niin monta ihmistä, kun junan ikkunasta näkee vain peltoa. Kings Crossiin päästyäni onnistuin muistikuvani ja hieman hankalien reittiohjeiden varassa suunnistamaan hostellille. Minulla oli 2 tuntia aikaa ja eväät syötyäni lähdin katsastamaan konserttipaikka Scalan sijaintia. Hostelli, keikkapaikka ja juna-asema olivat oikeassa elämässä vielä paremmin sijoitettu, kuin mitä olin Google Mapsistä luullut - muutama minuutti kävelyä, ei oikeastaan käännöksiä, kunhan ylittää tien.
Tähtäsin 15 vaille seitsemäksi Scalan eteen jonottamaan. Se olikin mielenkiintoista, ainakin hetken. En tiedä olenko vain jo tottunut koillisaksenttiin vai mistä ihmeestä molemmilla puolillani jonottavat olivat, sillä edessäni olevien olisi luullut puhuvan ranskaa, ellei olisi erottanut sanoja englanniksi. Takanani taas puhuttiin englantia kiinaksi. Siis niin selkeää ja sujuvaa englantia, ettei kyseessä todellakaan ollut kiinalaiset, mutta nuotti olisi mennyt täydestä kiinasta.
Kate (Voegele) pääsi vierestäni sisään 10 vaille seitsemän, itse puoli kahdeksan jälkeen. Kahdeksan aikaan aloitti ensimmäinen lämppäri, ihan ok musaa - ei niin ihmeellistä mihinkään suuntaan. Enkä saanut nimestä selvää, mutta kun niiden rumpali näytti aivan ruotsalaiselta (sanoisin, Henrik, jolla on veli Erik, you get the picture), niin minulle se oli ja on Henrikin bändi.
Toinen lämppäri olikin sitten erittäin mielenkiintoinen tapaus. Olen analysoinut aika monet lämmittelijäbändit, niiden funktion ja toimivuuden, mutta tämä yllätti minut täysin ja analyysini on aivan kesken vielä melkein vuorokautta myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin ehkä vähän Wannabe-spaissari tyttöbändi, joka lauloi musaa, jonkalaista kuulee joka vuosi ainakin muutaman välimeren maan Euroviisubiisinä. Siis aivan eri universumista kuin Kate Voegele. Luulin Katen jo aloittavan, kun he saapuivat lavalle ja ihmettelin erikoista asuvalintaa taustalaulajille. Mutta tytöt vetivät sitten 25 minuutin setin, jonka aikana en voinut hillitä naurunpurskahduksiani. Tytöt olivat kyllä oikein suloisia ja sinänsä saivat sympatiani, mutta se oli niin käsittämätön paikka heille, että piti nipistellä itseä ja testata onko kyseessä kuitenkin jokin käsittämätön uni.
Sitten vihdoin oli Katen vuoro. Yllätyksekseni kaikki biisit olivat akustisina. En kyllä valita ollenkaan, sillä perkussioiden, kosketinsoitinten, basson ja yhden, välillä kahden kitaran päällä Katen hento olemus ja upea lauluääni saivat ansaitsemansa tilan. Yksikään viimepäivien Kate top 3sta ei kuulunut settiin, mutta toisaalta arvostukseni montaa vähemmälle huomiolle jäänyttä biisiä kohtaan kasvoi. Näin Amerikka-ikävässä keikka oli myös nannaa, sillä amerikkalainen laulaja puhui niin tuttua murretta ja nauroi itsekin spiikkinsä sanavalinnoista ja sisällöstä yhdessä kohtaa, että “I’m so american it’s gross” (suom. Olen niin amerikkalainen, että se on ällöttävää).
Minulle kunnon keikat ovat niitä erityisen harvinaisia hetkiä, jolloin menneellä eikä tulevalla ole mitään väliä. Tälläiselle analysoijalle, pilkunviilaajalle ja huolehtijalle sellaiset hetket ovat elintärkeitä. Tuntikin vain preesenssissä on kuin viikon hemmotteluloma. Tästä johtuen valitsin ehkä tämän hetken suosikki Kate Voegele biisistäni “Who You Are Without Me” otsikoksi “I’m in love with the present tense”, vaikka siis meidän (minun ja preesensin) suhde ei ole niitä läheisimpiä normaalisti.
Voisin puhua kaikesta näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani tunti tolkulla, mutta säästän asiasta vähemmän kiinnostuneet. Kuitenkin Kaisa ja Puuhi ovat tilanneet tarkan raportin, joten sellaisen voivat muutkin saada tilauksesta.
Hei sitten on vielä pikaisesti mainittava yksi asia tekstissä ja toinen erillinen kuvien kautta. Ensimmäinen maininta olisi voinut viedä kokonaisen blogitekstin, mutta en sitten ehtinyt hoitaa sitä alta pois ennen keikkaa. Löysin nimittäin sunnuntaina erittäin kiehtovan yrityksen, jonka viikottaisia podcastejä olen ahminut päälle viisi päivässä. SoGoPro, Southern Gothic Production on siis tuotantoyhtiö, joka aloitti alkuvuodesta Wilmingtonissa, Pohjois-Karolinassa. Yhtiön kuvaus monipuolisuudestaan sai minut kiinnostumaan. Näin kolmentoista podcastin jälkeen olen aivan koukussa konseptiin tutustumiseen. Minulle tosin olisi saattanut kyllä riittää jo SoGoPronkin käyttöön ottama prosessi taiteellisen työn lomassa ja sen ympärille yhteisön rakentaminen. Tämä on siis vain varoitus, että SoGoPro lienee seuraava inspiraattorini ja on mahdollista, että seuraavat kymmenen blogitekstiäni päätyy pohtimaan SoGoProta aina joltain näkökulmalta.
No joo, mutta nyt vihdoin kuviin:
Elämäni ensimmäinen kurpitsapiirakan pala ja vaniljajäätelöä. Jotkut tietävätkin, että kyseessä oli erittäin merkittävä tapaus. Tämä tapahtui sunnuntaina Kiitospäivänlounaalla. Oli upea päivä!
Hostellihuoneeni
Katen erikoinen lämmittelybändi
Karismaattinen Kate Voegele ja kitara
Yritin ladata tänne videota, joka jokseenkin tiivistää eilisillan kokemuksen, mutta yliopiston langaton netti ei ole kanssani samaa mieltä ja taidan jättää tappelun myöhempään.
Kun kerrankin ei tarttenut huolehtia metroista jäin seuraamaan kiertueen pyörittämistä, tai mitä siitä nyt kaukaa näki. Kate jatkamassa matkaa Dubliniin.
Scala
Seuraavana aamuna valosan aikaan paikasta, josta tuli katseltua aika monen punaisen bussin ajavan ohi (Scalan vierestä). Yhä vain busseja riitti.
Forever and Almost Always,
Tsuua
Forever and Almost Always,
Tsuua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti