Hyvää uutta vuotta!
Vaikka ei se enää niin uudelta tunnu. Minä ainakin olen jo melkein tottunut kirjoittamaan 20:n jälkeen ykkösen eikä nollan.
Kolme viikkoa Suomessa meni älyttömän nopeasti. Enemmän olisi ollut ihmisiä kuin kolmeen viikkoon mahtuu, mutta yhtä flunssaa lukuunottamatta olin erittäin tehokas Suomi-elämän tankkauksessa. Ja nautin joka hetkestä! Se on kai ulkomailla asumisen hyvä puoli, että kun aika on rajattu siitä tulee otettua kaikki irti.
Oli kyllä vajaa kaksi viikkoa sitten todella kiva myös palata takaisin kotoisiin ympyröihini tänne Englantiin. Torstaina palautin viimeisetkin tehtäväni (assignments?) ja sitten annoin itselleni vapautuksen kaikista velvollisuuksista ja paineista. Eilen vain hengasin yksin huoneessani, katselin DVDitä, kuuntelin musiikkia ja leikkelin kirjaimia seuraavaa punaista kartonkiani varten. Itseasiassa olen tänään jatkanut samalla linjalla, vaikka käväisinkin kaupungilla ahdistumassa koriskamojen ostosta ja hakemassa omenamehua muroihin. Sen verran deadlinet niin Suomessa ollessa ihmisten tapaamiselle kuin täällä kouluun liittyen veivät voimia, että yksinäisyys ja vapaus ovat tehneet hyvää.
Toisaalta tässä yksinäisyydessä kaikessa nautittavuudessaan on jotain vähän freakyä (pahoitteluni, että mun suomen sanat ovat vähän hukassa). Tämä on nimittäin kolmas vai neljäs aloittamani blogiteksti ja kaikki edelliset ovat jääneet julkaisematta siksi, että minun kieleni on muuttunut tsuuaksi. Kun yksin pohtii ja kehittelee asioita, joista muilla tai ainakaan suurimmalla osalla ei ole mitään käsitystä. Logiikka muuttuu niiksi asioiksi, joita pyörittelee. Perustin yhden punaisista pahveistani omaksi facebookin seinää vastaavaksi seinäkseni ja kämppikseni eivät ymmärrä ollenkaaan mitä siihen kirjoittelen. Kouluun taas kun kirjoittelin raportteja töistäni yhtäkkiä olinkin aivan liekeissä ja pohdin lähes tuplasti minimivaatimuksesta, koska oli vaan niin upeaa päästä kertomaan kaikkia mitä oli pohtinut eikä aina vain visioida ja toimia yksinään (tai musiikkinsa, draamansa ja töidensä kanssa).
Niinpä olenkin päättänyt kokeilla laajentaa maailmaani täälläkin päin maailmaa. Ensimmäinen yritys on aloittaa koripallo. Aivan hullu avaus fibromyalgikolta, mutta se oli mielenkiintoisin sosiaalinen urheilulaji ja oikeastaan ainoa sopivaan aikaan. Valmentaja tietää rajoitteistani ja toivon, että pystyn osallistumaan. Jos koris ei toimi tai ei monipuolistuta elämääni riittävästi, täytynee keksiä jotain muutakin, mutta katsotaan miten käy.
Mitenkäs teidän 10-lukunne on käynnistynyt?
Tsuua
ps. Olen erittäin tyytyväinen, että onnistuin pitäytymään ihan normaali-ihmisten kielessä, mutta otsikko on nyt sitten blogiteksti lyhennettynä minun kielelleni. Tsuua-etymolgian oppitunti ei nyt ole ehkä paikallaan tässä kohtaa, mutta mikäli puhut jotain tsuuan sukulaiskieltä ja tarkempikommentaari kiinnostaa niin teretulemast juttelemaan ;)
