"Kun kaikki menee pieleen, paista pannukakku" Näin syvällisen ohjeen omaksuin joitain vuosia sitten Sooloilua-elokuvasta. Idea on, että siinä on jotain konkreettista tekemistä ja hyvää syötävää. En sitä Suomessa oikeastaan koskaan toteuttanut, mutta täällä paistan lettuja välillä tosi usein. Kaikki ei ole viimeaikoina mennyt pieleen, mutta elämä on niin intensiivistä, että sama ohje käy hyvin.
Sosiaalinen elämä on siis lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Meillä on tyttöjen raamis kerran viikossa, opiskelijailta kerran viikossa ja sitten minulla on muutama ystävä, joita näen jonkin verran myös muuten vaan ihan kahdestaan tyyppisesti. Onhan sitä Suomessakin kaikenlaista sosiaalista tapausta ollut, mutta se psyykkisesti hyvin erilaista. Suomessa sosiaaliset ympyräni ovat tavallaan aina olleet tuttuudessaan hyvin turvalliset. Suurinosa ystävistäni on myös vanhempieni ystäviä tai muuten pitkään maailmaani kuuluneita. Täällä kun kerran olen ollut niin yksin, olen myös hankkinut ihmissuhteeni yksin. Ystävät ovat tuoreita ja aivan eri ympyröistä kuin ne tutut turvalliset Suomessa. Se voi tuntua ihan tyhjänpäiväiseltä huomiolta, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se vaikuttaa yllättävän paljon psyykkisesti.
Minun on aika helppo jakaa hyvinkin henkilökohtaisia asioita itsestäni, mutta täällä se on vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Ehkä sitä pitää jonkin laista ekstrasuojaa, kun tietää, että jos mennään syteen, lähimmät ihmiset joihin moisissa tilanteissa tukeutuisin ovat fyysisesti ja siinä mielessä sosiaalisesti kaukana. Samalla tälläisessä ekstra-haavoittuvaisessa tilassa on jotain aivan erityistä myös. Aivan niinkuin elämän kuuluisikin olla enemmän tälläistä. Varmaan jokin kultainen keskitie olisi vielä parempi, mutta tälläistä seikkailutilaahan sitä reilu vuosi sitten lähdin täältä hakemaan. Sitä usein saa mitä tilaa, ja sitten ihmettelee mitä tilasikaan, mutta silti saa olla kiitollinen.
Ammatillisesti, tai miksi ikinä tätä kutsutaankaan, viimeaikojen fiilikset menevät jokseenkin saman suuntaisen pannukakkuhakuisesti. Minulla on maanantaina tämän syksyn lyhytelokuvakäsikirjoitukseni tutorial. Sain täksi viikoksi ensimmäisen version kässäristä valmiiksi ja lähetin sen sitten ystävälleni palautetta ja inspiroimista varten. Jotenkin tuollaisen tekstin muille jakaminen on samaan aikaan tosi tärkeä ja iso juttu ja ihan kamalaa. Minä kirjoitan fiktiota pitkälti siksi, etten osaa puhua suoraankaan. On pakko luoda fiktiivisiä todellisuuksia, jotta voisi ehkä jakaa jotain siitä, mitä niin tarvitsisi päästä jakamaan. Kuitenkin se oma yksityisyys on niin turvallista ja helppoa.
No tällä viikolla tuo on kuitenkin ollut super hyvä kokemus. Monet asiat hahmottuivat a kirkastuivat aivan uudella tavalla. Tässä vaiheessa on selitettävä lähtökohta kässärilleni. Olen siis vajaan vuoden verran kehitellyt "draamasarjaa", jonka yhden pää henkilöistä ennen sarjan alkua otin nyt lyhytelokuvaani niin että periaatteessa jos joskus kirjoittaisin sarjaa, lyhytelokuvani olisi yhden päähenkilön taustakertomus. Nämä kaksi erikokoista narratiiviä ovat siis kehittyneet yhtä aikaa ja yhdessä päässäni tänä syksynä. Tarinan loksahtaminen ja syveneminen on ollut yksiä upeimpia kokemuksia tähänastisessa elämässäni. Se on tuntunut niin hyvältä - omimmalta, mitä olen ikinä tehnyt.
Viime kevään kolmen minuutin käsikirjoittaminen oli jo hienoa, ja 10-20 minuutin käsikirjoitus olisi varmasti ollut yksistäänkin hienoa, mutta kyllä osallisuus vielä suurempaan kokonaisuuteen on ollut iso osa sitä, miksi tänä syksynä kirjoittaminen on ollut niin mielettömän upea kokemus. Mutta sitten se on samalla myös tehnyt prosessista ja kokemuksesta todella pelottavan. Mitä enemmän olen kirjoittanut sitä enemmän investoin itseäni ja unelmiani kirjoittamiseen ja oman psyykkeeni tasolla panokset ovat todella kovat.
Tänä aamuna tuntui, että panokset ovat liian kovat ja mietin, miten ihmeessä etäännytän itseni edes hieman kirjoittamisesta. Tarvitsi tasapainottaa elämää ja kallistua välillä johonkin muuhun suuntaan. Mikä muu sitä elämässä olikaan mielekästä kuin nuo ammatilliset kuviot, joissa sijainti ja kieliongelmat nousevat niin raskaiksi? Heti ei tullut mieleen mitään, varsinkin kun sosiaalinenkin kiintiö oli jo viikon osalta lähes täynnä. Sitten katsahdin seinälleni, jonne olen kirjoittanut ajatuksia, joita ei täällä kaukana pysty oikein muiden kanssa jakamaan. Siellä lukee "I want to be as good a Southern mama as a girl from Finland can be!"
En tiedä päädynkö koskaan asumaan sinne Etelään, jossa Southern mama -lajike elää enkä tiedä tuleeko minusta koskaan Mamaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta viime kesänä Carolinassa tein siitä vieraanvaraisuudesta ja asenteesta, joita Southern Mamoissa suuresti ihailin myös jotain itselleni tavoiteltavaa. Ja näin terapoin itseäni Southern Mama -koulutukseni kurssipäivällä pakenemalla lunta keittiöömme ja paistamalla meille Minnan kanssa lettuja, joita syödään vielä huomennakin. Ensimmäinen konkreettinen osani koulutustani on nimittäin erinäisten lettujen mestarointi. Etsin myös kuumeisesti hyvää Creamed Corn -reseptiä, jolla jatkaisin keittiötaitopuolta koulutuksessani, että jos tiedät hyvän, niin ilmoita.
Mama-koulutus tekee ihmeitä ura-ahdistukselle, mutta katsotaan huomenna, miten tämä kamppailun lopulta käy. Jos tulee muita hyviä tarpeeksi konkreettisia, mutta tähtäimellisiä ura-ahdistuksen tasaannuttajia, niin otan mielelläni vinkkejä vastaan!
Forever and Almost Always,
Tsuua
ps. Täällä on tullut lunta viimeiset pari päivää ja elämä on aika hullua. Se jo sinällään ansaitsisi blogin tekstin, mutta odotan, että saisin patterit kameraan ensi viikolla. Jos lunta on vielä silloin niin kerron sitten paremmin. Joka tapauksessa seuraava blogini omaa toivon mukaan kuvia syksyn varrelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti