That I Would Be Good

Päähenkilöllä on unelma, jota hän tavoittelee. Päähenkilö on potentiaalinen yksilö unelmansa suhteen, mutta unelma on kovan työn ja vähintään muutaman uhrauksen takana. Päähenkilölle aukeaa mahdollisuus saavuttaa unelmaansa, mutta yllättäen mahdollisuus kysyykin päähenkilön arvoja ja pakottaa tämän punnitsemaan unelmansa tarkkaan. Kuullostaako tutulta? Se on aika monen elokuvan juoni, yksi esimerkki voisi olla vaikkapa Paholainen pukeutuu Pradaan (2006). Tuo tuttu narratiivi on pyörinyt mielessäni viime päivät ja tämä blogi kertoo omia viime päivieni havaintoja tasapainoilusta sen suhteen ettei unelma tai päämäärä ryöstä päähenkilöä.

Viimeiset pari blogiani on hyvin pitkälti käsitellyt niitä jännittäviä näköaloja, joita tämä kevät on minulle ammatillisesti tarjoillut. Tällä viikolla olen siirtynyt ja siirtymässä visioinnista ja tavoittelusta käytännön töihin ja kohdannut todellisuuden, jota en kuukausi sitten osannut kuvitella. Löysin tuon mainitsemani juonen omasta elämästäni, mutta tajusin myös, etteivät elokuvat kertoneet siitä tarinasta koko totuutta. Paholainen ei nimittäin tarvitse Pradaa. Ei tarvitse ehtiä ristituleen ulkopuolelta ennen kuin pääsee kamppailemaan itsensä kanssa omista arvoistaan ja omasta arvostaan.

Tällä viikolla olen siis virallisesti aloitellut ja aloittelemassa niin paikallisen tuotantoyhtiön J6:n kuin Family Recordsin harjoittelujani. Tuotantoyhtiöön minulla on ensin paljon tutustuttavaa ennen kuin voin alkaa touhuun se ei myöskään työnä lopulta ole varsinaisesti yhteisömanagerin hommia kuten hain, mutta sen verran mielenkiintoista ja haasteellista vierestä liippaavaa suhteidenluontityötä kuitenkin, että otin paikan vastaan. Familyllä taas tunnen osaa työstä ja firmasta jo todella hyvin, mutta se on niin mun juttu, että siksi ehdotin harjottelua ja siksi haluan ottaa kaiken irti mahdollisuudestani. Suhteessa siihen, olen nämä viimeiset kaksi päivää puhkunut ideoita ja toimintaa. Työhön liittyy paljon varsin selkeää reaktiivistä, joka on pitänyt minut mukavasti kurissa, mutta sen lisäksi toimenkuvaan kuuluu uusien projektien luomista ja uusia ideoita on syntynyt tutkittavaksi ja kehiteltäväksi on tullut näin molempina päivinä.

Jo näin alkuun on ollut mieletön kokemus päästä tekemään jotain niin omalta tuntuvaa juttua. Samalla huomaan myös puolen, joka on minussa aina ollut vahvana, mutta jonka kanssa aiemmin ei ole tarvinnut samalla lailla kamppailla. Ei se ehkä ole vain huono asia, mutta olen älytön suorittaja. Ala-asteella, kun ei annettu numeroja vaan kirjaimia A-E, minun todistukseni oli täynnä A:ta (kiitettävä) ja B:tä (hyvä) ja minä luin todistustani A:t=hyviä, B:t=huonoja. Koulun ulkopuolella pääsi onneksi harjoittelemaan täydellisyyttä tavoittelemattomuutta. Mutta sitäkin harjoitellessa minulla on ollut mentaliteetti, että annan tekemälleni kaikkeni, jotta minut otettaisiin vakavasti eikä pidettäisi vain "harjoittelijana" tai "lapsena" tai "amatöörinä".

Se on saanutkin paljon menestystä aikaan. Juuri tuon asenteeni takia päädyin 14-vuotiaana pyörittämään viikottaista radio-ohjelmaa Radio Deissä, joka kuuluu lähes koko maassa. 9. luokalla meidän luokan voitettua Nelosen järjestämän uutiskilpailun sain tehdä uutisen kanavan iltauutisiin. Se on ollut ainoa päiväni tv-uralla ja suuri osa päivän nautinnostani tuli siitä, että yritin olla niin ammattimainen ja ottaa päivästä niin kaiken irti, että olisin mahdollisimman vähän 9.luokkalainen ja mahdollisimman paljon ihan oikea tv-toimittaja. Lukioaikainen projektini Fansite Connection ei suostunut olemaan "vain fanisivu" vaan loi hyvät suhteet Sum41:n ja Evan Taubenfeldin edustajiin ja päätyi näin tekemään projektit yhteistyössä virallisten tahojen kanssa.

Ylen SIISTIin kesäduuniin päästessäni asenne oli jo niin iskostunut, että en edes huomannut jättäväni harjoittelija-identiteettini jälleen pois. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna samaistuin jälleen työkavereihini, jotka olivat "oikeasti töissä" ja hengaus muiden siistien kanssa jäi huomattavasti vähemmälle. Ja yllätys yllätys, pääsinkin YLElle "oikeisiin töihin" heti kuukausi harjoittelun loppumisesta. Innolla odotan taas ensikesän töitä yle.fi -etusivulla. Se onkin jo kolmas kesäni linkkitornin juurella.

Nämä harjoittelut ovat aivan samaa sarjaa: rako tehdä jotain vähän enemmän kuin kuin mitä varsinaisesti kukaan olisi osannut tarjota. Mietin, onko se hyvä vai paha asia, tai hyvempi vai pahempi asia. Kahden päivän itsetutkiskeluni on kallistumassa siihen tulokseen, että se voi olla kumpaa vaan. Hypoteesini on, että itsessään siinä, että tekee työt hyvin tai innostuu työstä ei voi olla mitään vikaa. Voisiko muuten koskaan saavuttaa mitään hyvää saati erityistä..?

Mutta se minun itseltä helposti kieltämäni omanikäisyyteni on vähän kyseenalaista. Kun en suostunut olemaan teini teini-ikäisenä, jäin siitä osakis paitsi. Ja kun vastuut kasvavat saan olla kaksin kerroin tarkkana, etten kaadu vastuuni alle. Siksi viimeiset kaksi päivää pakottanut itseni tekemään työn taukoina "turhiakin" asioita ja tiedostamaan omia rajoja paremmin kuin koskaan ennen. Rakastan työntekoa - olen aina saanut tehdä älyttömän mielekkäitä ja innostavia töitä. Mutta vaikka tiedostan intoni ja pinttyneiden asenteideni vaarat, en suostu pakottamaan elämääni muunlaiseksi, ihan vaan välttääkseni riskit. Josko riittäisi, että tiedostaa ja sen pohjalta kamppailee takaisin. Niin paljon kuin vihaankin liittää itseeni nimeä "harjoittelija" haastan itseni tällä kertaa nauttimaan ja olemaan ylpeästi harjoittelija.

Vietetään elämän juhlaa ja muistetaan nukkua välillä!

Hyvää yötä,
Tsuua

ps. Tämän kertainen otsikko tulee Alanis Morissetten tuon nimisestä laulusta, joka pitkälti haastoi minut näihin pohdintoihin:

That I would be good even if I did nothing
That I would be good even if I got the thumbs down
That I would be good if I got and stayed sick
That I would be good even if I gained ten pounds

That I would be fine even if I went bankrupt
That I would be good if I lost my hair and my youth
That I would be great if I was no longer queen
That I would be grand if I was not all knowing

That I would be loved even when I numb myself
That I would be good even when I am overwhelmed
That I would be loved even when I was fuming
That I would be good even if I was clingy

That I would be good even if I lost sanity
That I would be good
Whether with or without you