Tervehdys Etelä-Karolinasta!
Kerrionko jo viime reissulta, että mikään muu paikka ei ole koskaan tuntunut niin minulta ja niin potentiaalisesti kodilta kuin erityisesti Carolina-rannikko, josta toistaiseksi olen keskittynyt Charlestoniin? Se kummallinen havainto, saa minut aina täällä miettimään tulevaisuutta ja ennen kaikkea omaa elämääni aivan erityisellä tavalla.
Kyse ei ole, että unelmoisin täällä mitenkään erityisesti. Itseasiassa unelmointi on paljon helpompaa kauempana. Ei, täällä pääsee nimen omaan porautumaan kysymyksiin siitä, mikä on itselle tärkeää, mihin haluaisi omassa elämässä panostaa ja miten ratkaisisi ongelmia ja priorisoisi vaikeissa kysymyksissä, jotta pääsisi panostamaan siihen, minkä kokee tärkeäksi. Rankat, mutta antoisat omanelämän johtamistyön valmennuskoulutuspäivät!
Ostin viikko sitten Nicholas ja Micah Sparksin kirjan Three Weeks With My Brother. Nicholas Sparks kirjoittaa normaalisti fiktiota, mutta tämä on matkakertomus kolmen viikon maailmanympärysmatkasta isoveli Micahin kanssa jonkin aikaa sen jälkeen, kun lapsuuden perheen muut jäsenet (isä, äiti ja pikkusisko) olivat kuolleet.
Minun matkalle uskollisesti kirja on ollut minulle erittäin kotoisa, mutta samalla niin antoisa ja terapeuttinen, että lukeminen on ollut aika hidasta. Jos minä koskaan kirjoittaisin muistelmia, se aika varmasti tapahtuisi vähän niinkuin Three Weeks With My Brother: tärkeä tapahtuma tai kertomus, joka kerrotaan huolella ja hitaasti linkittäen kaikki menneisiin merkittäviin asioihin ja oivalluksiin. (Sivulla 54 ei nimittäin olla vielä päästy itse matkalle ollenkaan.)
Itseasiassa tämä blogini toimii pitkälti juuri näin! Aika vähän minä olen täällä blogissa kertonut varsinaisesti, mitä teen. Ennemminkin olen tarinoinut muistoja, ajatuksia ja yhtymäkohtia liittyen siihen, mitä teen. Ei kuitenkaan huolta, isäni sanontaa käyttäen Nicholas Sparksin teksti “kulkee kuin juna”, eli teksti ei ole mitenkään tylsää tai sekavaa, kuten mahdollisesti omani olisi tällä ajatusten pompinnan tasolla.
Niin matkavalmistelu prosessi kuin muistelmat ja näiden kahden välinen jännite ovat siis kaikki kolahtaneet minulle voimakkaasti. Paljonkin erilaisia oivalluksia ja ajatuksen aiheita on noussut, mutta jaan tässä yhden (selostukseni ei ole lähelläkään suoraa käännöstä vaan referaatti omilla painotuksillani).
Nicholas kuvaa, kuinka veljesten ostettua matkan Micah innoissaan valmisteli ja odotti matkaa, mutta hän työnsi matkan mahdollisimman taka-alalle ja eikä halunnut/antanut itselleen lupaa olla innoissaan tai odottaa matkaa. Erityisesti vaimon ja veljen kommentit aiheesta saivat hänet sitten selvittelemään, mistä moinen johtuu. Sparkseilla on viisi lasta (tuolloin todella pieniä) ja muutenkin elämä oli todella kiireistä ja niin hän oli luonut itselleen tasapainon tunteen keskittymällä tiukasti vain kolmeen asiaan: työhön (olemaan kirjailija, kirjoittamaan), avioliittoon (olemaan aviomies vaimolleen) ja vanhemmuuteen (olemaan isä hänen viidelle lapselle). Kolme viikkoa veljen kanssa ei mahtunut mihinkään näistä kolmesta ja heilutti sitä sisäistä suoritusputken tasapainoa.
Miettiessään asiaa, Nicholas mietti, millainen ihminen hän oikein on, jos hän ei voi olla innoissaan näin hienosta hänelle erittäin merkittävän veljen kanssa kolmen viikon upeasta matkasta, jota hän itse oli halunnut. Hän tuli siihen tulokseen, ettei tiennyt, mutta ettei halunnut olla sellainen loppuelämäänsä.
Olen ehkä vasta kehittämässä omaa kontrolli-putkeani, mutta tunnistan ajatuksen hyvin. Karrikoituna yksi suurimmista haaveistani on ollut juuri tuo Nicholaksen putki. Kolme hienoa, tärkeää asiaa, antaa niille niin kaikkensa, ettei tarvitse sitten miettiä mitä itsellä tekisi. Parempi vaihtoehto myös noiden kolmen kannalta olisi seistä omilla jaloilla ja luoda identiteettiä siitä käsin laajemmaltikin.
Minun putkeni on kyllä vielä paljon pahempi kuin Nicholasin kuvaama, sillä hänellä oli vaimo, viisi lasta ja työ jo olemassa. Ne kolme identiteettiä olivat todellisia ja hän oli kai tavallaan vaan luisunut balanssinsa kanssa arjen tohinassa. Minä satsaan tuohon samaan putkeen ilman puolisoa, lapsia tai työtä. Olisin edes niin luova, että loisin putkeni vastaamaan todellisuuttani!
Päädyin varmaan samaan pohdintaan ainakin Schnarchin kanssa pari kuukautta sitten, mutta aina jotenkin näytän päätyvän takaisin siihen, että olen aina halunnut määritellä vahvasti muiden ihmisten tai tekemisieni kautta, mutta olen lopulta suoraan sanottuna hukassa siitä, kuka minä olen minuna. Mutta ehka taas pitäisi yrittää panostaa juuri siihen..
No joka tapauksessa, täällä näyttää tältä:
Etupiha saapuessani, viikko sitten.
Middleton Placesta, Charlestonista. Vanhan plantaasin tilusten puistoa/puutarhaa.
yha Middletonista
Alligaattori jonka kanssa saikahdettiin hieman tavan kuvan oton jalkeen.
On taalla ihanaa.. :)
Palaamisiin,
Tsuua
ps. Lukekaa Three Weeks With My Brother! Kaikki mita tassa kirjoitin on VAIN omaa pohdintaani kirjan aarella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti