World Spins Madly On

Osuikin pieni hengähdystauko ja blogifiilis. Tänään piti olla lyhytelokuvani Our Specialin toinen kuvauspäivä, mutta näyttelijämme sairastumisen vuoksi, jouduimme siirtämään kuvauksia lauantaihin (sillä varauksella, että kuvauspaikalle käy ja jos sille ei käy ryhmäni välittävistä jäsenistä saa hyvän itkukuoron). On ollut hyvin opettavainen viikko. Tosin en vielä ole aivan varma, mitä olen oppinut. Pudottuani flunssan ja tuhkapilven takia kolme viikkoa jälkeen opinnoissa elämä on ollut lähinnä selviytymismoodilla.

Viime viikonlopun vietin Dublinissa, toisessa Suomen ja Sunderlandin puolivälikaupungissa, Tuijan ja Elinan kanssa. Pakko-opinnoista huolimatta oli kyllä erinomainen matka: mainio paikka ja parasta seuraa. Eilinen meni esseetä kirjoittaessa ja lyhytelokuvaa tuottaessa. Kellon lähestyttyessä puoltayötä jälkimmäinen alkoi tuntua joltain aivan muulta kuin draaman tuottamiselta. Kun joutuu siihen aikaan tekstiviestein selvittelemään voiko ryhmäläiseni poika, joka ei ole toistaiseksi tehnyt mitään 1/3 tämän kevään opinnoista kattavan projektimme eteen, saada kuljetuksia, jotta voisi pistäytyä kuvauksissa hetken aikaa ennen töitään. Totesin siinä aika nopeaan, että minua ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa miten hän selviää opinnoistaan.

Mutta puolen videon kuvat on nyt aseteltu paikoilleen ja sinänsä toivo omasta 2. vuodelle siirtymisestäni elää ja voi hyvin taas. Editointi on kivempaa kuin muistinkaan ja vähemän pelottavaa kuin olen viimeaikoina odottanut. Olen käyttänyt tuota ohjelmaa viime kesänä YLEn Elävässä arkistossa ja aivan perus kuviot, joilla tänään pärjäsi oikein hyvin tuli yllättäen aika lailla selkäytimestä. Tämän aamuinen editointi osoittautuikin siis yllättäen toistaiseksi ehkä mukavimmaksi työvaiheeksi. Preproduction -vaihe on ollut niin todella yksinäistä puurtamista, että sosiaalisuus tuntuu mahtavalta. Kuvauksia meillä on nyt siis vasta yksi päivä takana, mutta se oli ainakin niin stressaavaa ja älytöntä hulabaloota yrittäessäni samaan aikaan huolehtia muun muassa lavastuksesta, juoksupojan hommista ja "päätyöstäni" ohjaamisesta, että vaikkakin se oli ihan hauskaakin, ei sitä vielä ainakaan tule varsinaisesti ikävä. Opin muuten ensimmäisenä kuvauspäivänä, miksi niillä on niin iso organisaatio kuvauksissa. Kahden ja puolen miehistö on aika surkeaa edes noin pienissä kuvauksissa.

Joka tapauksessa, ediointi on ihanan tuttua, vaikkakin samalla haastavaa ja uuttakin. Vähän samaa fiilistä odotan myös sunnuntailta, jolloin matkustan nauhottamaan ja ohjaamaan voice over -näyttelijäämme Nottinghamiin. Jo ja minä olemme viestitelleet nyt yli kuukauden verran ja hän vaikuttaa todella mukavalta naiselta. Hienoa on myös, ettei sinä päivänä tarvitse ajatella kuvia ollenkaan. Löysin oman visuaalisuuteni vasta lukion kuvaamataidon tunneilla, kun taas äänen kanssa olen ollut tekemisissä tavallaan aina ja aivan eri tasolla sitten päädyttyäni radioon 2004. Äänen ohjaaminen tuntuu siis hyvin kotoisalta ajatukselta.

Tämä on ollut hyvä päivä. Niin hyvä, että inspiroiduin DVDni parista kirjoittamaan ensimmäiset puoli sivua ensimmäistä versiota elokuvasta, josta olen haaveillut jo muutaman vuoden ajan. Voi olla, ettei projekti koskaan etene paljoa enempää. Mutta niin suuri vimma ja tarve minulla on saada tarina maalattua eli kuvattua muillekin, että tämän päiväinen sanavirta tuntui todella hyvältä.

Guinness järvi, Wicklowssa, Irlannissa.
(tuo lempinimi tulee siis siitä, että järvi on niin tumma, että muistuttaa Guinness olutta)

Eri vuodenaika, mutta sama paikka kuin P.S I Love Youn pariskunnan ensitapaamiskohtauksessa.

Glendaloughn luostarin raunioilta

Irlanti oli suunnilleen täynnä tuollaista piikikästä keltaista kukkapuskaa, joka tuoksui ihanasti vaniljalle.

Taru Sormusten Herrasta -maailmaan kuuluu salohaltioita, jotka elävät metsissä. Metsikkö ei pääse näin kuvassa oikeuksiin, mutta Glendaloughssa oli tosiaan sellainen, josta tuli minun oma haltiametsäni. Tämä kuva on sieltä ja siksi omistettu erityisesti Lentsulle. Lúmë anta avánië!

Jatkellaan taas toiste.

love,
Tsuua