Kuulin, että tätä blogia luetaan. :) Ja minä kun tykkään kirjoitella tätä, niin ei voi sitten mitään.
Eilen illalla iski tyhjyys. Tänään ei ollut mitään ja niinpä eilisillasta saakka olen saanut tehdä mitä vain tai olla tekemättä. Suunnilleen yksin vieraassa kaupungissa se tuntuu aika tyhjältä.
Olotilaa vielä syvensi se, että fibromyalgiani on tällä viikolla ollut varsin ärhäkkä seuralainen ja kun eilen kotimatka kesti puolen tunnin sijasta 45 minuuttia ihan vain kipujen takia päätin ottaa syndroomani taas akuutiksi asiaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tähän päivään loppui kokojyvätön ruokailu ja toisin sanoen ruokahuoltooni on nyt panostettava ehkä puolta enemmän.
Tänään vietin siis pari tuntia ruokakaupoissa harhailemassa. Yritin selvittää minkä verran ja minkälaisia ravitsemusvaihtoehtoja minulla nyt on. Usean kaupan kiertäminen onkin varmaan paras ratkaisu tästä lähtien. Onneksi asun keskustassa.
Kaiken tämän henkisen alamäen ja heikkouden tunteen keskellä päässäni on pyörinyt Australialaisen laulajan Lee Safarin kanssa maanantaina käymäni keskustelu. Lopettaessamme juttutuokiomme, jossa olin muun muassa kertonut kuulumisiani opiskelujen alkamisesta hän sanoi: "Such a pleasure to watch you living your dreams" (likimain suom. Mikä ilo seurata kuinka elät unelmaasi todeksi). Vaikken sitä sinällään ollut ajatellut niin en voinut muuta kuin itselleni todeta Leen olevan oikeassa, että elän nyt unelmaani todeksi.
Iltaa myöhemmin sitä kuitenkin vain ihmetteli, että tältäkö se paljon haaveiltu unelmien todeksi eläminen näyttää ja tuntuu. Niin, kyllä, tältäkin. Jos unelmat näyttäisivät vain juuri niiltä kohdilta ja hetkiltä, joita me osaamme kuvitella, ne jäisivät jotenkin aivan liian laihoiksi. Onhan se paljon mielenkiintoisempaa, että mukaan mahtuu myös harmaita alueita. Minun unelmani oli nimeltään Breakaway ja näin nyttemmin ja tarkemmin ajateltuna tottakai sen on näytettävä tältä. :)
Näin lopuksi jaan muutaman maiseman paikasta, jossa tänään kävin ja jossa olin haaveillut käveleväni jo ensimmäisestä joenylityksestäni alkaen. Alueella on nyt sydämessäni Sunderlandin Sibeliuspuiston titteli, vaikka se tuskin sopii minun mielensisäisten sopukoideni ulkopuoliseen kuvaukseen.
Tänne olin siis haaveillut pääseväni.
Arvatkaa mikä tuolla nurmikon toisella puolella häämöttää?
5p. vihje jos Luoja suo ja eletään, minu olisi tarkoitus kulkea hassu hattu päässä siellä kolmen vuoden päästä.
3p. Normaalimmin siellä liikkuu lauma miehiä, jotka saavat koko kaupungin pukeutumaan punavalkoiseen.
1p. Yksi noista miehistä oli vielä vähän aikaa sitten suomalainen Teemu Tainio.
Aiemmissa kuvissa olimme varmaan tuolla sillalla. Tämä on siis sillaltapäin kotiani lähin ranta-alue, opiskelen joen ja sillan toisella puolella.
Pihlajanmarjoja "Sunderlandin Sibeliuspuistossa"
Ihana River Wear. Oikei, ei se oikeasti niin kummallinen ole, mutta jotain siinä on aivan hurmaavaa, jos katsoo oikeisiin kohtiin.
Teitä ikävöivä, mutta kiitollisena Sunderlandissa asuva,
Tsuua
ps. Vietin hetken blogin asetuksissa ja vaihdoin kommentit mahdollisiksi kenelle tahansa. Anteeksi hitauteni. :)
Onpa syvällisiä ajatuksia. Alkuhuuman jälkeen ikävä usein iskee kaukana kotoa, mutta yhtä varmaa on se, että se helpottaa.
VastaaPoistaHeps. Jos vertaa mun ensimmäiseen viikonloppuuni amerikassa niin tää sun aloitus on ollutkin yhtä juhlaa.
VastaaPoistaPitemmällä aikaa juuri tämä normaali arki on se juttu, jonka kautta "pääsee sisään" siihen maahan ja kaupunkiin, johon on asettunut. Koska tällaista arkeahan se on oikeasti niille ihmisille. Turisti näkee vain mielenkiintoiset puolet, ja siksi paikallistuntemus jää aina heikoksi. Iloitse tylsyydestäsi! ;)
Esko